7 syytä miksi klassisen musiikin konsertissa on hauskempaa kuin rock-keikalla

Musiikkitottumuksieni muutosta on viime vuosina hallinnut perehtyminen länsimaiseen taidemusiikkiin. Levyltä kuultuna populaari- ja taidemusiikki ovat nykyään musiikkikulttuureina itselleni suunnilleen yhtä tärkeitä, mutta elävän musiikin osalta klasari on jo vienyt selvän ykköspaikan.

Levytetyssä klassisessa musiikissa on kyllä se hyvä puoli, että sillä alalla ei olla lähdetty tähän typerään vinyylin fetisointiin mukaan. Ehkä syynä on taidemusiikin hyvin erilainen äänitteen ja teoksen suhde. Tässä kuitenkin keskityn siihen livemusiikkiin.

Hyvin pitkälti kyse on varmaan siitä stereotyyppisestä kehityskulusta että kun ikää karttuu, alkaa arvostaa eri asioita kuin nuorena. Nuorena on tärkeintä päästä riehumaan äänekkään musiikin tahdissa, aikuisena haluaa istua mukavasti ja keskittyä.

Täsmennän näin aluksi vielä, että vastakkainasettelu on lähinnä klassisen ja rockin välillä, muista populaarimusiikin genreistä (kuten elektroninen tanssimusiikki tai jazz) en tässä kauheasti puhu. Rock-keikoilla tapahtuu myös paljon sellaista hyvää mitä ei taidemusiikin konserteissa kuule, mutta niistä asioista on tullut vuosien saatossa vähemmän tärkeitä.

Tässä siis seitsemän syytä, miksi klassisen musiikin konsertissa on hauskempaa kuin rock-keikalla:

1. Konsertissa on parempi akustiikka

Rock-konsertit järjestetään oikeastaan aina tiloissa, joita ei ole suunniteltu kyseiseen tarkoitukseen. Ne ovat yleensä muussa käytössä olleita ankeita varasto- tai jäähalleja, eivätkä ne tuo musiikin akustisia ominaisuuksia kovin hyvin esille. Esim. Tampereen Klubilla on n. neliömetrin kokoinen alue miksaustasanteen vieressä, jossa musiikki kuulostaa säännöllisesti hyvältä.

Klassista musiikkia puolestaan soitetaan enimmäkseen sille suunnitelluissa rakennuksissa kuten kirkoissa ja konserttisaleissa. Viimeksi mainituissa tosin on usein menty arkkitehtuuri edellä ja jouduttu tekemään jälkikäteen akustointitöitä, jotta sali toimii siinä tarkoituksessa johon se rakennettiin. Klassista kuunnellessa ei myöskään tarvitse käyttää korvatulppia.

Sähköisten ja akustisten soittimien ero on suuri. Akustisten soittimien fyysiset ominaisuudet pääsevät parhaiten esille akustisessa tilassa, sähköisten soittimien soundiin fyysinen läsnäolo ei oikeastaan tuo mitään uutta. Keikalla käynnissä on tietysti se ero kotiäänentoistoon, että ääneen saa kunnon toistolaitteilla enemmän tehoa. Varsinkin bassovoittoisessa musiikissa keikalla käynti on usein mielekästä, koska klubeilla matalat taajuudet voi tuntea fyysisesti kehossaan.

Mielestäni tämä ei ole luddiittinen näkemys: sähköinen äänentoisto ja -vahvistus ovat upeita keksintöjä, mutta ne toimivat mielestäni parhaiten studiossa äänitetyssä musiikissa. Tämän vuoksi pidänkin populaarimusiikista nykyään eniten levytetyssä muodossa.

2. Konserttipaikat ovat miellyttävämpiä

Niissä pääsee istumaan ja kaikilta paikoilta näkee yleensä hyvin, vaikka toki perältä huonommin kuin edestä. Ja akustiikan kannaltakin on kovin eritasoisia istumapaikkoja. Rock-klubit ovat yleensä ankeita halleja, joissa voi vain seistä – vessatkin ovat rikki ja pahanhajuisia.

Konserttipaikat eivät myöskään samalla tavalla rakennu muun (ts. alkoholin) kuluttamisen ympärille, vaikka niissäkin usein on väliaika-anniskelua. Konsertit ehkä maksavat enemmän kuin keskimääräinen rock-keikka, mutta ainakin tiedän ettei esiintyjien saama palkkio ole riippuvainen siitä, kuinka monta kaljaa käyn ostamassa konsertin aikana. Koska en juo lainkaan alkoholia, tämä on aika iso asia; esim. ilmaiskeikat ovat kamalia, koska tunnen velvollisuudekseni tukea tapahtumaa ostamalla jotain mikä ei voisi vähempää kiinnostaa.

3. Yleisö käyttäytyy kunnioittavammin esiintyjiä ja toisiaan kohtaan

Rock-klubeilla tuntuu olevan ihan hyväksyttyä käytöstä puhua koko keikan läpi, mikä häiritsee melkoisesti hiljaisemman musiikin aikana. Konsertissa olen toistaiseksi kuullut lähinnä yskimistä ja sitä että joku on unohtanut laittaa puhelimensa pois päältä. Ajatelkaa nyt, jos ihmiset laittaisivat puhelimen pois päältä rock-keikalla! Luonnotonta!

Kuten edellisessä kohdassa mainitsin, rock-keikalla musiikki ei aina ole pääasia. Konsertissa se on, ja kaikki ovat yhteisesti sitoutuneet keskittymään siihen. Keikalla – tai siis baarissa jossa sattuu olemaan keikka – käy kaikenlaista hiihtäjää. Ihmisillä on eri motiiveja olla paikalla, ja siksi siitä voi seurata ristiriitoja jotka pilaavat kuuntelukokemuksen.

4. Konsertissa käyminen ei ole kuluttamista

Populaarimusiikissa noin muutenkin ottaa nykyään päähän se, että enää ei ole mitään materiaalista tai teknologista pakkoa ostaa levyjä. Mutta ostaminen, kuluttaminen, on ainoa tapa tukea populaarimuusikkoa. En voi osoittaa arvostustani ja tukeani millään muulla tavalla kuin ostamalla tavaroita, joilla en tee mitään. Keikalla käyminen on puolestaan ”elämyksen” ostamista – soittajat eivät saa työstään palkkaa vaan siivun kaupankäynnistä. Sinfoniaorkesterissa kaikki ovat ammattilaisia ja saavat palkkaa riippumatta siitä onko minulla varaa ostaa täysihintaista lippua vai alennuslippu, vai voinko vain mennä vitosella katsomaan kenraaliharjoituksia.

5. Minulla on ”oma” sinfoniaorkesteri

Joskus teininä kun populaarimusiikkiin suhtautui kaikkein suurimmalla intohimolla, suosikkiyhtyeet tuli tietyllä tapaa omittua itselleen. Tähän kuului muusikoiden persoonan ihannointi ja henkilökohtaisen elämän tutkiminen, oheistuotteiden kuluttaminen ja musiikin mustasukkainen suojelu liian suurelta ja ”vääränlaiselta” suosiolta. Nyt kun olen aikuinen, tällaiset omistussuhteet ovat hieman kypsempiä ja rakentavampia. Sen sijaan että edellä mainitulla tavalla kuluttaisin musiikkia fanina, olen oikeasti mukana tekemässä omaa sinfoniaorkesteriani, Tampere Filharmoniaa.

Populaarimusiikissahan joukkorahoitus ja muu joukkoistaminen on uusi trendi, mutta siinä ei oikeasti ole mitään vallankumouksellista. Sinfoniaorkesterit ovat olleet ainakin Suomessa aina joukkoistettuja ”bändejä” (esim. Yhdysvalloissa ne toimivat filantrooppimiljonäärien lahjoituksilla, mikä vastaa lähemmin tätä uusvanhaa mesenaattiratkaisua). Toki niitä tuetaan myös lipputuloilla ja muulla kaupankäynnillä, mutta se ei ole niiden elinehto. Niiden olemassaolo perustuu pohjimmiltaan verotuloihin, siihen että niiden olemassaoloa on päätetty yhteisesti tukea markkinoista riippumattomasti.

Tampere Filharmonia on siis orkesteri, jonka toimintaa tuen omilla veroillani eli tavallaan omistan osan orkesterista. Koska sen toiminta on subventoitua, pääsen toisaalta työttömyyden aikana nauttimaan kulttuurista halvemmalla. Itse en ainakaan ole koskaan saanut rock-keikalle työttömän alennusta.

Sinfoniaorkesteri tuntuu aidosti omemmalta kuin rock-bändi myös siksi, että samassa konserttisalissa käymisestä ja samojen soittajien naamojen näkemisestä tulee mukava tapa. Olen nähnyt CMX:n livenä 14 kertaa ja olen totaalisen kyllästynyt yhtyeeseen – heidän musiikkiinsa, heidän settilistoihin, heidän keikkamaneereihin. Filharmonian olen nähnyt paljon useammin, mutta he soittavat joka kerta eri ”setin” ja koska heitä on niin paljon, jokaisessa soittajassa on aina jotain uutta.

Orkesterin jäsenistä alkaa pikkuhiljaa löytyä omia suosikkeja. Osan tunnen jo nimeltä, osan olen itse nimennyt: esim. Mark Gatissin näköinen altisti tai (vain lasit päässä) Jyrki Kataisen näköinen basisti. Soittajista löytyy jännittäviä persoonallisuuseroja: toinen viulisti on täysin eleetön ja pokerinaamainen silloin kun ei ole hänen vuoronsa soittaa, toinen kohentaa vaatetustaan ja hiuksiaan neuroottisesti. Yleisesti ottaen vaikuttaisi siltä, että solistit elävät voimakkaimmin musiikin mukana, ne vähäeleisemmät soittajat eivät yleensä ole solisteja. Jokaisella soittajalla on omat rituaalinsa ja oma pieni mutta tärkeä osansa kokonaisuudessa. Aika ei käy konsertissa koskaan tylsäksi, koska on niin paljon yksityiskohtia joihin voi katseensa tai kuulonsa kiinnittää.

6. Konserttirituaalit tuntuvat mielekkäiltä

Taidemusiikkia pidetään syystäkin kaavoihin kangistuneena ja jäykkänä musiikkikulttuurina. Musiikillisten horisonttien laajenemisen, ja varmaan hyvin pitkälti iän karttumisen, myötä olen kuitenkin oppinut arvostamaan sitä ja ymmärtämään sen keskeisen roolin vanhassa kulttuuriperinteessä. Taidemusiikin ajanlasku mitataan vuosisadoissa, populaarimusiikin vuosikymmenissä. Tai nykyään varmaan kuukausissa.

Rock syntyi kapinana tuota taidemusiikin historiallisesti edustamaa porvarillista elämäntapaa vastaan, mutta siitä on tullut ihan yhtä kaavoihin kangistunutta ja jäykkää. Oleellinen ero on siinä, että rockissa on klassista suurempi vallankumouksellinen potentiaali ja se on paljon nuorempi taidemuoto. Tämän vuoksi rockin kangistuminen on pahempi juttu kuin taidemusiikin. Hyvä esimerkki tästä on punkin kesyyntyminen konsumeristiseksi elämäntavaksi.

Tämä saa rock-konserttien rituaalinomaisuuden tuntumaan tyhjältä ja merkityksettömältä. Encoret tuntuvat halpamaiselta teatterilta. Taidemusiikissa encore todella tuntuu encorelta, jota vaaditaan myrskyisästi ja itsepintaisesti, mutta joka siitä huolimatta jää usein kuulematta. Myös se, että aplodit säästetään teoksen loppuun eikä teosten osien välissä juuri muuta tehdä kuin yskitään, tuntuu itselleni merkityksekkäältä kollektiiviselta rituaalilta.

Rock-keikalla kuuluu hurrata mahdollisimman usein, monesti kesken kappaleidenkin. Ja esiintyjät laulattavat yleisöä ja ohjaavat heitä taputtamaan käsiä yhteen musiikin tahdissa. Se kaikki tuntuu minusta täysin epäaidolta. Ehkä siksi, että rock on olevinaan vapaamuotoinen musiikkikulttuuri, mutta sitä sitovat tietyt käyttäytymissäännöt aivan kuten klassistakin. Jälkimmäinen vain on itsetietoinen niistä säännöistä ja vaikuttaa siksi vilpittömämmältä. Taidemusiikki on tietoisesti ja tarkoituksellisesti perinteikästä. Tämä ei kuitenkaan onneksi johda väistämättä musiikin yllätyksettömyyteen ja varman päälle pelaamiseen (kuten ei se tee rockissakaan).

7. Konsertista pääsee ajoissa nukkumaan

Keskellä viikkoa järjestettävän konsertin loppumisaikaa ei tarvitse miettiä, koska bussit kuitenkin kulkevat vielä klassisen musiikin jälkeenkin. Muutenkin on mukavaa, että konsertti soitetaan ns. normiaikaan, eikä jokainen elävän musiikin kokemus tarkoita poikkeamaa unirytmissä. Tämä on ehkä kaikkein keski-ikäisin näistä kaikista argumenteistani.

Tampere filharmonian koti, Tampere-talon iso sali

Kymmenen vuotta skroplausta, osa 3

Audioscrobbler-trilogiani huipentuu nyt kuuntelutilastojeni vuositason syväanalyysiin. Kvantitatiivisen aineiston lisäksi näkökulmaa kuunteluhistoriaani tuo Last.fm journalini, jota kirjoitin vuosina 2005-2010. Tilastojen ohella onkin tarpeen käyttää aikalaislähteitä: olen muuttunut ihmisenä ja musiikin kuuntelijana niin valtavasti, etten muistaisi enää muuten kuka olin kymmenen vuotta sitten. Olen toki kirjoittanut tätä blogiakin jo kuusi vuotta, ja varsinkin Melomaanikon nostalgiatripistä on hyötyä historiallisen perspektiivin saamisessa.

Valitettavasti API-kehittäjät keskittyvät vahvasti vain artisteihin, joten raitojen ja varsinkin albumien osalta tilastot ovat hyvin puutteellisia, kuten aiemminkin jo totesin. Se kuitenkin korostuu tässä päätösosassa, koska vuosikohtaisia tilastoja minulla on käytettävissä koko tältä ajalta ainoastaan artistien osalta. Olen hakenut ne Last.fm Explorerin avulla.

Käytän esimerkkeinä kultakin vuodelta eniten kuuntelemaani kappaletta, mutta ne ovat kalenterivuosilta, eivät jäsenyysvuosiltani. Ne olen hakenut Shikakan tilastoista.

Lue loppuun

Vaikeasti tavoiteltava sinfonia

On aika siirtyä eteenpäin vinyylifetissin kritisoimisesta ja ehkä vähän myönteisempään tunnelmaan. Edellisten bloggausten tematiikkaa on kuitenkin sen verran mukana tässäkin, wttä aloitan lainaamalla Svart Recordsin uudelleen julkaiseman Mustan Paraatin Peilitalossa-LP:n (1983/2012) mukana tulevaa lehtistä. Matthew Pallasoja (Suruaika/Varjo) kertoo omasta tutustumisestaan albumiin: ”Koska tämä oli sitä aikaa, jolloin kaikki ei ollut ladattavissa heti netin kautta, levyn metsästykseen kului varmasti useampi kuukausi”.

Tällainen nostalgia on nykyään varsin yleistä musiikkinörttien keskuudessa, ja useimmiten siitä välittyy jokin omituinen kiintymys aikoihin, jolloin asiat olivat vaikeita. Lisäksi niistä tulee mieleen että kyseinen henkilö ei ole koskaan edes yrittänyt ladata mitään netistä, tai että hänellä on niin rajoittunut musiikkimaku että tietoisuus rajoittuu van helposti saatavilla olevaan musiikkiin. Viime vuodelta esimerkkinä olkoon Kimmo Karjalaisen Flow-lehteen kirjoittama artikkeli Vinyyliaddikti muistelee, jossa hän väittää että ”hyvän musiikin voi kuulla, mutta vain levyn voi löytää”, viitaten tiedostomuotoisen musiikin löytämisen väitettyyn helppouteen.

Sen metsästäminen voi kuitenkin vaatia jopa suurempia vaivoja kuin fyysisen levyn. Varsinkin jos sen haluaisi hankkia laillisesti ja hifilaatuisessa FLAC-formaatissa. Tämä on kertomus yhdestä tapauksesta, jossa fyysisen äänitteen hankkiminen olisi ollut paljon helpompaa, mutta en halunnut sellaista viemään tilaa muutenkin täydestä levyhyllystäni. Tämä on esimerkki siitä kuinka myös tiedostomuotoisen levyn metsästykseen voi kulua useampi kuukausi.

Vuoden 2013 suuret musiikkiprojektini olivat klassiseen ja jazziin tutustuminen. Klassinen musiikki vaikuttaa populaarimusiikin parissa kasvaneesta perin hermeettiseltä kokonaisuudelta, johon vihkiytymättömällä ei ole asiaa ilman jotain salamyhkäistä vihkiytymisriittiä. Miten jotain 500-vuotista musiikkiperinnettä voisi noin vain ryhtyä kuuntelemaan jos ei tiedä mitään musiikin teoriasta tai lukemattomien eri levytysten eroista?

Tarvitsin luonnollisestikin ulkopuolista apua, joten kahlasin läpi kirjastojen musiikkiosastoja helppotajuisen johdantoteoksen toivossa. Huomasin kuitenkin pian, että aikuisille suunnattuja perusteoksia on todella vähän: kirjat, jotka eivät pidä esim. nuotinlukutaitoa itsestäänselvyytenä, ovat lähes aina koululaisille kirjoitettuja. Kansantajuisia ja aikuisille suunnattuja teoksia, jotka eivät tunnu aliarvioivan lukijaansa, on hyvin vaikea löytää. Lisäksi asetin teokselle kriteeriksi, että se suosittelee teoksista joitakin tiettyjä levytyksiä.

Corigliano/Slatkin/NSO - Of Rage and Remembrance; levynkansiMonta kirjaa kahlasinkin läpi, kunnes löysin etsimäni: Fred Plotkinin Classical Music 101 (2002). Siinäkin oli isoja puutteita, mutta mukana oli kattava diskografia eikä turhaa teoreettista jargonia. Plotkinin käsittelemistä teoksista löytyi tämänkin postauksen aihe, John Coriglianon ensimmäinen sinfonia. Teosta oli hyvin vaikea löytää mistään testikuunneltavaksi, varsinkin kun Spotifyn hakuominaisuus ja klassinen eivät sovi kovin hyvin yhteen. Löysin lopulta kuitenkin Plotkinin suositteleman Leonard Slatkinin ja National Symphony Orchestran levytyksen ja menetin teokselle heti sydämeni.

Coriglianon ensimmäinen on kai aika tyypillinen moderni atonaalinen sinfonia, jossa on paljon riitasointuja ja, no, epämusikaalista mölyä. Tämän pidemmälle en osaa teosta kuvailla, koska en hallitse sitä teoreettista jargonia. Sinfonian painostava tunnelma teki minuun kuitenkin suuren vaikutuksen. Noin kokeellinen musiikki olisi varmaan klassista musiikkia entuudestaan tuntemattomalle kuulijalle muuten erityisen haastavaa kuultavaa, mutta minä nimenomaan olen tottunut kuuntelemaan populaarimusiikin piirissä tehtyä hälyä. Itselleni juuri tällainen kaoottinen äänimassa oli helpoimmin lähestyttävää klassista.

Sinfoniasta tekee kiehtovan ja traagisen myös sen ohjelmallinen sisältö: ”AIDS-sinfonianakin” tunnettu teos sai inspiraationsa niistä menetyksen, vihan ja turhautumisen tunteista joita useiden ystävien ja kollegoiden menehtyminen AIDS:iin säveltäjälle aiheutti. Aiemmin Corigliano oli pitänyt sinfoniaa genrenä, jossa kaikki on jo sanottu, ja sellaisen säveltämistä nykyaikana lähinnä säveltäjän egon paisutteluna. AIDS-epidemia kuitenkin oli niin valtava tragedia, että vain sinfonia oli tarpeeksi suurieleinen ja voimakas muoto välittämään sen tuskan jonka kuoleman läheisyys synnytti. Jokainen sinfonian kolmesta ensimmäisestä osasta on omistettu yhdelle AIDS:iin kuolleelle Coriglianolle läheiselle muusikolle. Tämän ratkaisun inspiraationa oli AIDS-muistotilkkutäkki, jonka jokainen paneeli oli omistettu yhdelle sairauden uhrille.

Sinfonian kuunteleminen Spotifysta kuitenkin turhautti: äänenlaatu ei ollut paras mahdollinen, en voinut kuunnella sitä milloin tahansa (mitä jos Spotify bugaa, tai lopetan sen tilauksen, tai teos poistetaan sieltä, tai jos Spotify menee nurin? Jne.) ja metadatakin oli mitä sattuu! Halusin teoksen osaksi FLAC-kokoelmaani. Niin jazzissa kuin klassisessakin tutustumisprojektiini kuului paitsi aiheesta lukeminen ja kuunteleminen, myös systemaattinen oman yleissivistävän musiikkikirjaston rakentaminen ja järjestäminen.

Käänsin siis katseeni Internettiin, josta ”kaikki musiikki on nykyään ladattavissa heti”. Yllätys, ei ollutkaan! Tosin tämän olen tiennyt jo pitkään. Sinfoniasta ei löytynyt yhtään levytystä sen enempää MP3:na kuin FLAC:inakaan, laillisesti tai laittomana. Esimerkiksi FLAC:eja myyvän Presto Classicalin valikoimasta sitä ei löytynyt. Tämä puute haiskahti melkein salaliitolta: kaikki muut Coriglianon teokset kyllä löytyvät useina levytyksinä, mutta ei kumpaakaan ensimmäisestä sinfoniasta. Ei Daniel Barenboimin johtaman Chicagon sinfoniaorkesterin ensilevytystä, ei Plotkinin suosittelemaa Slatkin/NSO-levytystä. Kumpaakaan levyä ei löytynyt kaupasta fyysisessä formaatissa, joten ne ovat luultavasti loppuunmyytyjä. Saattaahan se olla joku typerä lisenssisotku, joka estää myymästä digitaalisena levyä joka on fyysisesti loppuunmyyty, vaikka nimenomaan sellaisenhan pitäisi olla historiaa nettijakelun aikakaudella.

iTunesista levyn olisi kyllä saanut, mutta en minä sitä halua ruveta käyttämään, saatika sitten maksaa häviöllisestä formaatista. Amazonista sinfonian molemmat levytykset kuitenkin löytyivät hyvin halpoina käytettyinä CD-levyinä. Mutta en halunnut mitään esineitä. Seuraavaksi tieni veikin kirjastoon hankintaehdotusta esittämään; ajattelin, että tarvitsen tämän vain sen kerran ripatakseni ja kansilehtisen luettavakseni, ja että samalla vaivalla muidenkin pitäisi päästä osalliseksi tästä mestariteoksesta. Kirjaston kokoelmasta löytynyttä Coriglianon toista sinfoniaa ei kuitenkaan oltu lainattu kahteen vuoteen, joten ehdotuksesta kieltäydyttiin. Korjasin sen toisen sinfonian kuitenkin sitten sieltä hyllystä, että ei menisi toistakin kahta vuotta ilman yhtään lainaa.

Corigliano/Barneboim/CSO - Symphony No. 1; levynkansiTuo toinenkin sinfonia on ilmeisesti alan harrastajien keskuudessa arvostettu, sillä se sai Pulitzerin musiikkipalkinnon vuonna 2001. Corigliano on saanut myös kolme Grammyä (1. sinfonia, 1992; jousikvartetti, 1997; Mr. Tambourine Man: Seven Poems of Bob Dylan, 2009) ja Oscarin (The Red Violin, 1999), joten kyseessä ei ole mitenkään erityisen obskuuri säveltäjä. Nykyklassinen on kuitenkin sen verran marginaalissa, ettei sellaista ilmeisesti kirjastosta juurikaan lainata.

Tässä vaiheessa täysijärkinen ihminen olisi varmaan luovuttanut ja tilannut Amazonilta sen parin euron hintaisen CD:n ja vaikka heittänyt sen roskiin rippauksen jälkeen. Sosiaalisessa mediassa kommentoitiin edellistä bloggaustani ihan osuvasti, että tässä FLAC-purismissani on myös samaa kuin vinyylipurismissa. Materiaalisuuden lisäksi myös immateriaalisuudesta voi muodostua järjenvastainen pakkomielle. Musiikki onkin voimakkaasti tunneasia, myös formaatin suhteen, eikä näitä asioita oikein voi rationaalisesti perustella.

Jatkoin sinnikkäästi omaa irrationaalista FLAC-metsästystäni ja sinfonia löytyi lopulta Tikkurilasta, Vantaan kaupunginkirjaston musiikkivarastosta eli Suomen kenties parhaasta julkisesta äänitekokoelmasta. Slatkin/NSO-levytys löytyi varaston puolelta, Barenboim/CSO löytyi avokokoelmasta. Saisin siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Niitä kärpäsiä kuitenkin tuli lisää. Tuskin olisin maksanut VR:n hintoja kahden CD:n takia, mutta samalla reissuille kertyi muutakin tekemistä ja lisäksi sain päähäni: nyt kun kerran menen Tikkurilaan, voin samalla vaivalla lainata niitä muita Plotkinin suosittelemia levytyksiä, joita omasta kirjastostani ei löydy.

Ja näin alkoikin sitten elämäni suurin kirjastohamstraus. Oma kaupunkini ei enää riittänyt, vaan ryhdyin jokaisella Helsingin vierailullani lainaamaan klassista Tikkurilasta, Kirjasto 10:stä ja Sellosta. Kun olin Plotkinin kirjan levytyksistä noutanut kaikki jotka löysin, siirryin kirjaan 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die. Nyt täydennän siis kokoelmaani tuon kirjan näkemyksellä siitä mitkä ovat parhaita levytyksiä maailman tärkeimmistä klasarisävellyksistä. Nyt olen tuossa kronologisesti etenevässä kirjassa vuodessa 1651, eikä loppua näy.

Kaikista näistä klassisista levytyksistä kovalevylläni (ei niitä vielä 1001 ole) Coriglianon ensimmäisellä on oma erityinen paikkansa. Siitä on kieltämättä tullut itselleni poikkeuksellisen tärkeä teos, koska sen kuulemiseksi ja hankkimiseksi näin niin suuren vaivan. Mutta se vaiva ei tullut siitä että olisin joutunut säästämään monta kuukautta fyysisesti harvinaisen levytyksen ostamiseksi – vaivannäköä josta ihmiset tuntuvat tykkäävän! – vaan siitä että halusin teoksen laillisesti ja ostamatta materiaa. Warettamisen ja kuluttamisen välttely onkin kenties se kaikkein vaikein tasapainoilun muoto, jota ei tietenkään voisi edes yrittää ilman suomalaista mielettömän upeaa kirjastojärjestelmää.

Tarkoituksenmukaisinta olisi silti, että se musiikkiin liittyvä haasteellisuus ja sen mukanaan tuoma tunneside tulisi juuri siitä musiikista, ei formaatista, oli se sitten aineellinen tai aineeton. Coriglianon ensimmäinen sinfonia on vaikeaa musiikkia; sen kuunteleminen ei ole helppoa vaikka levytyksen hankkiminen olisikin. Kokemus haastavasta ja palkitsevasta musiikista tulee kuuntelemalla, ei ostamalla, lataamalla tai lainaamalla kirjastosta. Toki maailmassa on myös paikkansa helpolle musiikille jonka kuuleminen ei ole haastavaa ja huomiota vaativaa, mutta kirjoitan siitä sitten ehkä joskus toiste.

Vinyylifetissin metafysiikkaa

Tämä teksti oli alunperin levyarvostelu ”vuoden 2013 puhuttelevimmasta uusintajulkaisusta”, mutta tästä tulikin essee äänitetyn musiikin metafysiikasta. Käytän kuitenkin edelleen esimerkkinä pääasiallisesti tuota levyä – Kuudennen Tunnin Kuinka tänään voit? -LP:tä. Se näki päivänvalon 500 kappaleen painoksena vuonna 1984 ja oli sitten loppuunmyyty harvinaisuus lähes kolme vuosikymmentä – kunnes se viime vuonna julkaistiin uudestaan.

Kuudes Tunti oli yksi legendaarisimmista suomalaisista post punk -mustahuulibändeistä Mustan Paraatin ohella. Joskus kymmenen vuotta sitten Paraatin Peilitalossa (1983) oli ainoa järkevän hintainen laajasti saatavilla oleva albumi tuossa genressä. Kaikki hengenheimolaiset – mm. Kuudes Tunti, Syyskuu ja Dorian Gray – olivat lyhyen uran tehneitä kulttisuosikkeja, joita oli mahdollista kuulla lähinnä goottiklubeilla skenekonkareiden DJ-seteissä, ellei ollut valmis kiertämään divareita ja kyttäämään huuto.netiä, ja maksamaan itseään kipeäksi. Tämä soittolistojen epämääräisyys huipentui mm. vain kolme biisiä urallaan julkaisseisiin Silmät ja Hexenhaus -yhtyeisiin.

Monissa tapauksissa kyse oli oikeastaan enemmän siitä harvinaisuudesta ja epämääräisyydestä; bändit olivat legendaarisia siksi, ettei heidän musiikkinsa ollut helposti saatavilla. Syyskuun Sator-albumin (1984) kuuleminen vuosien kuolaamisen jälkeen oli melkoinen antikliimaksi, sillä musiikin kökköys onnistui kotikuuntelussa rikkomaan kaikki illuusiot bändin erityisyydestä. Kuudennen Tunnin kohdalla viehätys ei kuitenkaan ollut vain harvinaisuuden luomaa myyttisyyttä. Heidän ainokaisensa oli oikeasti alusta loppuun loistava levy, suomalaisen rockin unohdettu klassikko. Synkkä ja epätoivoinen kauhunhuuto kuilusta, johon vain harva bändi on uskaltautunut – Suomessa ehkä vain Musta Paraati ja Mana Mana.

Olin kuitenkin onnekkaassa asemassa, sillä satuin asumaan paikkakunnalla jonka kirjaston valikoimasta Kuinka tänään voit? löytyi. Siellä oli oltu kaukaa viisaita eikä poistettu LP-levyjä kokoelmista 1990-luvulla, kuten valtaosa kirjastoista teki. Löysinkin useita 1980-luvun loppuunmyytyjä kotimaisia vinyylejä, joita ei ole koskaan julkaistu CD-formaatissa. Näistä pidin kestolainassa Kuudennen Tunnin lisäksi Argonin (Organ miinus Mikko Saarela) Kone kertoo -LP:tä.

Palautin levyjä välillä, mutta ei niitä kukaan muukaan ikinä lainannut, joten omin ne hyvällä omatunnolla itselleni. Digitoin ne toki MP3:ksi, mutta silloinen laitteistoni ja osaamiseni oli niin heikkoa, että lopputulos ei kuulostanut kovin tyydyttävältä. Puhumattakaan siitä että silloin ei ollut vielä tarpeeksi kovalevytilaa nykyisen kaltaiselle FLAC-hifistelylleni. Muutin pois ja jätin levyt kiltisti kirjaston hyllyyn – kirjastosta varastaminen ei tullut edes mieleeni, koska kunnioitan yhteistä omaisuutta enemmän kuin yksityistä.

Muutostani lähtien haaveilin albumin uudelleenjulkaisusta enemmän kuin minkään muun levyn koskaan. Viime vuonna toiveeni sitten toteutui, mutta lähinnä puoliksi. Svart Records julkaisi sen jälleen kerran 500 kappaleen vinyylipainoksena, mikä herätti suunnilleen yhtä paljon turhautumista kuin riemuakin. En minä sitä vinyylinä halunnut vaan digitaalisena remasterointina, koska siten se saavuttaisi parhaiten ansaitsemansa isomman yleisön. En edes odottanut sitä CD-uusintapainosta välttämättä aivan perusteettomasti: 2000-luvulla on nähty varsin paljon suomalaista punkia ja post-punkia on pitkästä aikaa saatavilla, pääosin CD:nä (paitsi jos asialla on ollut Svart).

Omassa ajattelussani muinaista ja harvinaista musiikkia julkaistaan uusiksi siksi, että nuorempi ja laajempi kuulijajoukko pääsisi kuulemaan unohdettuja teoksia. Pidän jokseenkin itsestäänselvyytenä että internet-ajalla on täysin haluttavaa, että aikoinaan 500 kappaleen painoksena julkaistu levy voi olla potentiaalisesti kenen tahansa kuultavissa. Ihan riippumatta siitä onko heillä halua, taitoa tai varaa harrastaa vinyyliä. Fyysisten formaattien rajoitukset olivat 1900-luvun ikäviä materiaalisia realiteetteja, joista internet ja tiedostomuotoinen musiikki on meidät pelastanut.

Svartin julkaisupolitiikka noudattaa kuitenkin täysin vastakohtaista ideologiaa: musiikin fetisoimista kulttiesineisiin, joiden arvostus perustuu rajoitetun hyödykkeen omistamiseen eikä sen sisältämään taiteeseen. En tosin tiedä mitään uudelleenjulkaisemisen taloudellisista realiteeteista, joten en myöskään varsinaisesti kritisoi tätä yksittäistä levyä tai Svart Recordsin julkaisupolitiikkaa, koska kysyntäänhän hekin vain vastaavat. Kritisoin enemmän yleistä kuuntelutottumusten rappioitumista kuluttajatottumuksiksi – ja kuuntelemisesta sentään tiedän jotain.

Kuudes Tunti - Kuinka tänään voit?; 1. ja 2. painos

Lue loppuun

#33 John Cage – Williams Mix (1952)


Spotify

YouTube (liveversio, vain ääni)

Minusta tuntuu että 1900-luvun (korkea)kulttuurissa ei ollut yhtään osa-aluetta johon John Cage ei olisi jotenkin liittynyt. Toisaalta hänen jatkuva asemansa taiteen suurena ulkopuolisena näyttää rajanneen suoraa vaikutusta muihin taiteilijoihin voimakkaasti. Jo hänen työskentelytapansa olivat niin vaivalloisia ja yksilöllisiä, että aika harva häntä olisi pystynyt seuraamaan edes halutessaan – hän ei itsekään usein muistanut vuosien päästä miten tarkalleen teoksensa oli säveltänyt.

Myös Cagen vaikutus elektroniseen musiikkiin on ensi sijassa välillinen ja teoreettinen. Hän käyttikin elektronisia soittimia suhteellisen vähän pitkän säveltäjänuransa aikana; Cagen mielestä monet muut säveltäjät tekivät elektronisen musiikin parissa olennaisempaa työtä, joten hän keskittyi mieluummin musiikin tekemiseen muilla tavoin, keskittyen (elektro)akustisiin soittimiin ja elävään musiikkiin. Silti hän ehti käyttää tuotannossaan magneettinauhoja, radiovastaanottimia, levysoittimia, tietokoneita ja huipputehokkaita mikrofoneja.

Cagen taiteen merkitys on siis käytännön teknologisten sovellusten sijaan enemmän ideatasolla. Hänen työstään erottuu lukuisia teemoja, jotka ovat myöhemmin muodostuneet elektronisen populaarimusiikin perustuksiksi. Hän häivytti säveltäjän merkitystä luomistyössä sattuman ja esittäjän hyväksi, nosti rytmin (ja nimenomaan perkussiomusiikin) ja hiljaisuuden arvostusta länsimaisessa musiikissa, sekä etsi jatkuvasti keinoja laajentaa musiikin äänipalettia, joko uuden tai vanhan teknologian avulla.

Yhteyksiä moniin muihin elektronisen musiikin varhaisiin teoreetikkoihin on helppo löytää. Hänen The Future of Music: Credo -manifestinsa (1937) on hyvin samanhenkinen kuin futuristien (Filippo Tommaso Marinetti, Luigi Russolo, Balilla Pratella) kirjoitukset tai Edgar Varèsen (ks. #77) ajatukset. Varsinkin Varèse ja Cage näkivät tulevaisuudessa häämöttävän elektronisen musiikin jo kaukaa, ja vaativat kokeellisen musiikin studioiden perustamista vuosikausia ennen kuin niiden aika lopulta koitti.

Tietyssä mielessä Russolon, Varèsen ja Cagen ajatuksia voi pitää ennemmin noisen kuin elektronisen musiikin lähtöpisteinä, sillä kaikille heistä oli yhteistä ajatus siitä että epämusikaalisiksi ja epätarkoituksenmukaisiksi mielletyt äänet, melu, otettaisiin osaksi musiikkia. Sekä Cage että Varèse käyttivätkin mieluummin jälkimmäisen lanseeraamaa käsitettä ”organisoitu ääni”. Toisaalta mitä muutakaan elektroninen musiikki pohjimmiltaan olisi kuin noisea? Sen perustana olevat oskillaattorien luomat siniaallot eivät mitään muuta olekaan kuin epämusikaalista melua, josta sitten teknologisesti suodatetaan miellyttäviä ääniä.

Myös Williams Mixin "nuotit" näyttävät hieman erikoisilta.

Lue loppuun