Spotify
YouTube (musiikkivideo)
Jos Juan Atkins (ks. #34) oli vanhin ja teoreettisin Detroit-teknon luoneesta Bellevillen kolmikosta, Kevin Saunderson oli nuorin ja käytännönläheisin. Hän oli voimakkaasti orientoitunut tanssilattialle, ja siksi hänen myös saavutti kolmikosta suurimman kaupallisen menestyksen. Saundersonin musiikki oli myös laulupainotteisempaa, joten ei ollut ihmekään että kaikista teknotuottajista juuri hän toi genren Detroitin alamaailmasta globaaliin mainstreamiin.
New Yorkissa syntynyt Saunderson muutti Detroitiin 15-vuotiaana, mutta yhteydet itärannikolle silti säilyivät, sillä hänen isoveljensä jäivät sinne asumaan. Kun hän sitten vieraili heidän luonaan, Saunderson altistui mm. Paradise Garagen myöhäisdiscolle (ks. #40). Tämä kontakti New Yorkin R&B-vaikutteisempaan musiikkiin teki myös hänen tuotannostaan tietyllä tavalla sielukkaampaa ja lämpimämpää kuin Atkinsin ja Derrick Mayn kylmä ja kliininen soundi.
Kolmikon nuorimmaisena Saunderson oli myös se, joka luonnollisesti aloitti levytysuransa viimeisenä. Iältäänkin keskimmäisenä May toimi eräänlaisena välittäjänä Atkinsin ja Saundersonin välillä. He olivat samassa koulussa ja tunnettu legenda kaksikon tapaamisesta kuuluu jotenkin näin: 14-vuotias May oli lyönyt vetoa Saundersonin kanssa Super Bowlista eikä halunnut maksaa velkaansa, joten amerikkalaista jalkapalloa harrastanut ja varsin kookas Saunderson hakkasi hänet. Sitä ei tiedetä mitä sitten tapahtui, mutta tästä omituisesta alusta huolimatta heistä tuli ystäviä.
Saundersonin liittyminen Detroitin teknoskeneen tapahtuikin voimakkaasti Mayn kautta: he alkoivat yhdessä juontaa Street Beat -radio-ohjelmaa WJLB-kanavalla, ja Saunderson äänitti ensimmäiset omat biisinsä Mayn kellaristudiossa. Mayn ja Atkinsin vanavedessä Saunderson perusti vuonna 1985 oman KMS-levymerkkinsä, jonka kautta hän pisti ulos singlejä useilla eri taiteilijanimillä. Atkinsilla oli Metroplex ja Maylla Transmat; Saundersonin label oli akronyymi hänen nimikirjaimistaan. Saundersonin ensimmäisten julkaisujen joukossa olivat mm. Saunderson yksin nimillä Intercity (Grooving Without a Doubt) ja Reese (Just Want Another Chance), hänen ja Atkinsin Kreem-projekti (Triangle of Love, Saundersonin ensimmäinen laulettu raita) ja Santonio Echolsin kanssa muodostettu Reese & Santonio -duo (The Sound).
Ennen Inner Cityä tekno oli lähinnä Detroitin paikallinen underground-skene, ja ennen kaikkea Saundersonin hittien myötä siitä tuli globaali ilmiö. Atkinsin Cybotron-bändiä (#34) oli jo esitelty brittiyleisölle aiemmin Essential Electro -kokoelmasarjan levyillä, mutta nyt soundi rynnisti ulkomaille ryminällä. Kuten chicagolainen house pari vuotta aiemmin, myös tekno löi ensimmäisenä kunnolla läpi Lontoossa.
Ratkaiseva kontaktihenkilö Euroopassa oli englantilainen northern soul -guru Neil Rushton. Northern soul oli ollut pohjoisenglantilainen tanssimusiikkiskene, jonka musiikki perustui nopeatempoisimpaan 1960-luvun souliin. Se oli eräänlainen brittiversio 1970-luvun discokulttuurista ja paikallinen ravekulttuurin esiaste. DJ Rushton kiinnostui alun perin teknosta ihan vain siksi että se oli Detroitista, samoin kuin northern soulin kulta-aitta Motown Records.
Rushton oli Chicagossa etsimässä house-musiikkia maahantuotavaksi kun hän kuuli Detroitin uudesta skenestä ja sai idean tehdä Motown-henkisen kokoelmalevyn, joka esittelisi yhden biisin verran eri artisteja tästä genrestä. Tuloksena oli Techno! The New Dance Sound Of Detroit (1988), joka myös vakiinnutti genren nimen. Siihen asti myös detroitilaisten musiikkia oli kutsuttu houseksi, mutta Rushton halusi profiloida musiikin omaksi genrekseen, jotta hänen maahan tuomansa detroitilaislevyt saisivat jalansijaa housen ulkopuolelta. Kuten niin usein, genren nimi syntyi lähinnä markkinointikikkana. Kokoelman piti olla aluksi nimeltään ihan vain ”House Sound of Detroit”, mutta nimi vaihdettiin viime hetkellä. Derrick May halusi kutsua musiikkiaan ”high-tech souliksi”, mutta Atkins tarjosi Juan-aliaksella kokoelmalle Kraftwerkin Computer Worldia mukailevan biisin Techno Music, josta Rushton innostui ottamaan nimen.
Kokoelman julkaisun yhteydessä Rushton solmi tärkeät yhteyden brittilehtiin The Face ja NME, joihin Stuart Cosgrove ja John McCready kirjoittivat skenestä artikkelit, joissa musiikin kylmän elektroniset soundit liitettiin tekijöiden kotiseudun urbaaniin rappioon ja teknon tuotantotapa autotehtaiden liukuhihnatuotantoon; sittemmin nämä assosiaatiot ovat määrittäneet genren tulkintatapoja ehkä liiaksikin.
Detroit-tekno on hyvä esimerkki siitä miten vasta paljon sen synnyn jälkeen levy-yhtiöt ja lehdistö vakiinnuttivat genrelle tietyn nimen ja tulkintatavan, jota alkuperäiset tekijät eivät olleet itse tietoisesti tarkoittaneet. Facen artikkelissa Atkins ja May tarjosivat teknolle ideologisen viitekehyksen ja älyllistivät sitä, koska se näytti myyvän parhaiten. Brittimedian tapa ottaa tekno vastaan saattoi vaikuttaa ratkaisevasti musiikin tulevaisuuteen, koska sitä alettiin pitää perusteettomastikin kokeellisena kuuntelumusiikkina ja sen tekijöitä rock-runoilijoihin verrattavina filosofeina. Tosi asiassa teknoa tehtiin aluksi nimenomaan DJ-lähtöisesti tanssilattiaa varten, mutta tästä uudesta mielleyhtymästä tuli niin voimakas, että monista teknobiiseistä alettiin tehdä biitittömiä remixejäkin. Asiaan tietysti vaikutti se, että Detroitissa ei ollut merkittävää klubikulttuuria, josta lehdet olisivat voineet kirjoittaa; ne tarvitsivat tarttumapinnaksi jotain muuta.
Saunderson piti kuitenkin tanssittavuudesta kiinni eikä antanut korkealentoisia scifiltä tuoksahtavia lausuntoja lehdille, mikä lopulta taisi kuitenkin mahdollistaa genren kaupallisen läpimurron. Techno!-kokoelma ei itse asiassa myynyt kovin hyvin, mutta merkittävän siitä teki viime hetkellä sisällytetty Saundersonin Inner Cityn Big Fun, ensimmäinen kaupallinen teknohitti. Hän ei tosin tehnyt biisiä yksin laitteidensa äärellä kyyhöttäen, vaan palkkasi mukaan James ”Jit” Penningtonin ja Art Forrestin, jotka sävelsivät biisiin rytmin ja melodian. Saunderson oli kuitenkin se jolla oli visio ja kyky tuoda oikeat tekijät yhteen.
Häpeilemättömän tanssittavuuden lisäksi myös vokalistin sisällyttäminen kokoonpanoon vaikutti paljon: paitsi että Big Funin sanoittanut ja laulanut chicagolainen house-vokalisti Paris Grey toi bändin levynkansiin ja musiikkivideoihin kasvot, laulupainotteinen musiikki oli helpompi sulattaa lyriikkakeskeisen populaarimusiikin muotona. Myös Saunderson esiintyi teknoartistille poikkeuksellisesti itse kansissa. Kun kokoonpano vielä tiivistettiin kahteen henkeen, Inner City näyttäytyi ulospäin perinteisenä pop-duona.
Big Funista tuli Briteissä Top 10 -single ja sitä seuranneesta Good Lifesta peräti listaykkönen – kyse on edelleen Detroit-teknon suurimmasta hitistä. Debyyttilevy Paradise seurasi vuotta myöhemmin ja sisälsi vielä house-henkisemmät Top 20 -hitit Ain’t Nobody Better, Do You Love What You Feel ja Whatcha Gonna Do With My Lovin’. Toiseen levyynsä mennessä Inner City kuitenkin tylsistyi kaupallisten paineiden myötä tavalliseksi R&B-popiksi. Saunderson tekikin 1990-luvulla mielenkiintoisempaa rave-henkistä materiaalia nimillä Tronikhouse (Uptempo).
Kuuntele myös: Spotifyn Top 500 -soittolistalla on nyt 376 biisiä.
Bellevillen kolmikon lähdettyä Eurooppaan keräämään teknon maailmanvalloituksen hedelmiä Detroit hyvin pitkälti hiljeni. Valkoihoinen Ritchie Hawtin (Plastikman, #69) alkoi tehdä teknoa Detroitin vastarannalla Kanadan Windsorissa ja alkoi näyttää siltä, että teknosta oli tullut ulkomaalaisten ja valkoisten musiikkia. Vastareaktiona tälle kehitykselle detroitilainen ”Mad” Mike Banks perusti Underground Resistancen, yhtyeen ja levy-yhtiön, joka yritti pitää teknon alkuperäisen mustan väestönosan musiikkina.
Underground Resistance jättäytyi itsetarkoituksellisesti vastavirtaan, kuten jo yhtiön nimestä näkee. Tai kappaleiden: Riot, Message to the Majors, jne. UR:n musta militarismi ja vastahegemonisuus välittyi myös musiikkiin, josta tuli aiempaa Detroit-teknoa aggressiivisempaa; iskeviä mottoja suosineen levymerkin valikoimasta löytyi mm. ”hard music from a hard city”. UR:stä välittyy kirjallisuudesta silti hieman ristiriitainen kuva: Revolution for Change (1993) -kokoelman kansitaiteista löytyvän manifestin perusteella heidän tavoitteenaan on nimenomaan rotujen välinen rauha ja tasa-arvo. Tekno on tulevaisuuden värisokeaa musiikkia ilman kansallisia rajoja.
UR:n epäkaupallisessa asenteessa oli paljon samaa kuin Bellevillen kolmikon korostetussa anonyymiydessä, jonka UR kuitenkin vei äärimmilleen, saavuttaen salaperäisyydellään lähes myyttisen statuksen. Koska musiikki oli instrumentaalista, radikaali poliittinen sanoma istutettiin biisien nimiin, vinyylien kaiverruksiin ja liitepapereihin. Yksi UR:n suurimmista ”hiteistä” (luonnollisesti vain undergroundissa) oli Marvelin sarjakuvasta inspiraation saanut The Punisher (1991); myös videossa näkyvä logo mukailtiin Punisherilta. Banksin ohella UR:ssä vaikuttivat Jeff Mills (Changes of Life, 1992) ja Robert Hood (The Pace, 1994), jotka soolotuotannoissaan alkoivat riisua Detroit-teknoa peruselementteihinsä ja loivat yhdessä Plastikmanin kanssa minimal technon. Kasvotonta mustaa nationalismia Detroitissa edusti myös afrofuturistinen Drexciya (Sea Snake, 1992).
Techno!-kokoelma sai jatkoa vuonna 1990 nimellä Techno 2: The Next Generation. Levyllä debytoi esimerkiksi Octave One, jonka I Believestä tuli yllätyshitti, sekä Psyche-nimellä esiintynyt Carl Craig, jonka Planet E:stä tuli myöhempien vuosien merkittävin detroitilainen tekno-label. Crackdown (1990) ja Paperclip People -aliaksen Throw (1994) ovat Craigin tunnetuimpia tyylipuhtaita tekno-biisejä. Innerzone Orchestra -nimellä Craig puolestaan yhdisti teknoon jazz-soundeja (At Les, 1999), vaikka varhainen Bug in the Bass Bin (1992) -klassikko olikin vielä melko puhdasta drum ’n’ bassia.
Katso myös: Gary Berdow’n dokumentti High Tech Soul (2006)
Lue lisää:
Sicko (2010): s. 52-54, 66-72, 74-75, 108, 131-134; Bidder (2001): s. 79-81; Brewster & Broughton (2006): s. 354-359; Reynolds (2008): s. 11-14, 55-57.
Toisen aallon Detroit-tekno: Rubin (2000): s. 119-122; Inkinen (1994): s. 99; Reynolds (2008): s. 204-211; Brewster & Broughton (2006): s. 364-365; Sicko (2010): s. 80-84, 93-107, 139-141.
Monet elektronisen musiikin genret mielletään yksittäisten kaupunkien aikaansaannoksiksi: trip hop oli Bristolista, house Chicagosta, jungle Lontoosta, jne. Tekno puolestaan liitetään Detroitiin, ja siellähän se syntyikin, mutta ei missään kulttuurisessa tyhjiössä. Varsinkin housen ja teknon välillä oli kiinteä yhteys, ja teknoa kutsuttiinkin aluksi vain Detroit-houseksi. Eron tyylien välille loivat vasta britit: tekno-sanan lanseerasivat vuonna 1988 manageri/DJ Neil Rushton ja musiikkijournalisti Stuart Cosgrove.
