Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2018

#19 The Orb – A Huge Ever Growing Pulsating Brain That Rules From The Centre Of The Ultraworld (1989)

Julkaistu , kirjoittanut
1

Orbital Mix: YouTube / Spotify
The Orb - A Huge Ever Growing Pulsating Brain That Rules From the Centre of the Ultraworld; singlen 1. painoksen kansiPeel Session: YouTube / Spotify
Live Mix Mk10 (Album Version): YouTube / Spotify

Yksi brittiläisen rave-kulttuurin erikoisuuksista on se, kuinka nopeasti siitä syntyi sivujuonteita, joilla ei ole mitään tekemistä tanssimisen kanssa. 1989 oli ulkoilmaravejen kultainen vuosi (ks. #23) ja elektronisen tanssimusiikin mainstream-läpimurron hetki, mutta jo samana vuonna syntyi ambient houseksi kutsuttu rauhallisempi, paikallaan kuunneltavaksi tarkoitettu lapsigenre.

Genren juuret ovat Lontoon varhaisten house-klubien VIP-huoneissa, etenkin Paul Oakenfoldin maanantaisin Heaven-klubissa pyörittämissä Land of Oz -illoissa. Niissä skenen eliitti sai keskustella rauhassa hiljaisemman musiikin soidessa taustalla. Alueita alettiin kutsua chill out -huoneiksi, ja toisin kuin yleinen rave-narratiivi antaa ymmärtää, niitä ei ollut läheskään kaikissa klubeissa. Ne olivat poikkeus, eivät sääntö, ja niihin oli asiaa vain harvoilla ja valituilla. Mutta niinhän se usein menee, että uuden genren luomiseen tarvitaan vain pieni joukko asialle omistautuneita sisäpiiriläisiä. Land of Ozin ohella tärkeitä klubeja olivat Lontoon Spacetime ja Telepathic Fish sekä Liverpoolin Mardi Gras.

Lue loppuun →

Balettia ilman tanssia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Adolphe Adam: Giselle (Royal Opera House Orchestra & Bonynge); levynkansiTämän viikon rastilla kuunnellaan balettimusiikkia! Edellisen viikon tapaan aloitin asiasanahaulla verkkokirjastossa: balettimusiikilla löytyi 343 CD-levyä. Satunnaislukugeneraattori antoi numeron 188, eli valitsin yhdeksännen tulossivun 8. hakutuloksen. Se oli kokonaislevytys ranskalaisen Adolphe Adamin (1803-1856) baletista Giselle (1841). Keväällä 1986 Lontoossa tallennetulla levyllä soittaa Royal Opera Housen orkesteri, johtajanaan näyttämömusiikin spesialisti Richard Bonynge.

Sattuman tulos sopi minulle erittäin hyvin, sillä tämä teos on tullut usein vastaan kun olen lukenut kuuluisista baleteista. Sitä ei kuitenkaan ole mukana 1001 klassisessa levytyksessä, joten ajattelin että tämä on täydellinen tilaisuus tutustua Adamin tuotantoon. Hän erikoistui lähes kokonaan ooperoidan ja balettien säveltämiseen ja Giselle on säveltäjän tunnetuin teos. Se edustaa 1800-luvun romanttista balettia, joka on suppeampi käsite kuin romantiikan musiikki: vaikka esimerkiksi Tšaikovskin musiikki edustaa romanttista tyylisuuntausta, hänen säveltämänsä baletit eivät – ja termi siis viittaa nimenomaan koreografiaan ja muuhun, mikä ei levytyksiin sisälly.

Tämän baletin pääosassa on maalaistyttö Giselle, joka on rakastunut mieheen, joka paljastuu myöhemmin valepukuiseksi aatelismies Albrechtiksi, joka on jo kihloissa. Eihän siitä voi seurata mitään muuta kuin se, että Giselle kuolee sydänsuruun ensimmäisen näytöksen lopussa. As you do. Baletin kiinnostavammalta puoliskolta vaikuttaa toinen näytös, jossa show’n varastavat wilit – rakkaudessa pettyneiden ja Gisellen tapaan kuolleiden neitsyeiden haamut, jotka perustuvat slaavilaiseen mytologiaan. He herättävät Gisellen joukkoihinsa, löytävät Albrechtin harhailemasta metsästä, ja pakottavat hänet tanssimaan itsensä näännyksiin. Giselle haluaisi antaa Albrechtille anteeksi, muut wilien kuningatar Myrtha ei. Haamut eivät kuitenkaan pidä päivänvalosta, joten auringonnousu pelastaa Albrechtin hengen täpärästi baletin lopussa.

Balettimusiikin kuuntelussa on vielä oopperoita suurempikin ongelma se, että teoksia ei ole tarkoitettu pelkästään kuunneltavaksi vaan myös nähtäväksi. Oopperoissa on sentään sanat ja libretot, baleteissa sen sijaan ei oikein voi välittää kunnolla mitään lavatapahtumia ilman liikkuvaa kuvaa. Toki parhaat/kuuluisimmat balettimusiikit toimivat yksinäänkin, mutta Giselle ei valitettavasti ole sellainen. Minun pitäisi nähdä se tanssittuna, että voisin tietää pidänkö tästä teoksesta.

Vaikka Gisellen ensimmäinen näytös onkin varsin tylsää kuunneltavaa, toisessa näytöksessä on sentään lukuisia kiinnostavia musiikkihetkiä. Tämä selittynee sillä, että baletin draama on huomattavasti intensiivisempää sen jälkipuoliskolla. Wilien villin luonteen kuulee musiikin melodramaattisimmissa kohdissa, ja niitä vasten myös Gisellen tunteita kuvastavat herkemmät kohdat tulevat merkityksellisiksi. Musiikin selkeämmät kontrastit yhdessä juoneen tutustumisen kanssa avaavat siis joitakin rajattuja väyliä tämän baletin arvostamiseen.

Adolphe Adam: Giselle (Decca, 1987)
Orchestra of the Royal Opera House, Covent Garden; Richard Bonynge, johtaja
21. musahaasterasti: Balettimusiikkia
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Kun paraskaan ei ole tarpeeksi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Gregory Porter: Take Me to the Alley (levynkansi)Sattuman käyttöä ei tarvitse rajata fyysisten hyllyjen koluamiseen vaan sitä voi ihan hyvin soveltaa myös verkkokirjastoon. Musahaasteen 20. rastilla piti kuunnella lisää jazzia, tällä kertaa jokin legendaarisen Blue Note -levy-yhtiön julkaisu. Omasta verkkokirjastossani löytyi 507 CD-levyä hakulauseella ”blue note”. Satunnaislukugeneraattori antoi minulle luvun 290 eli 14. tulossivun kymmenennen tuloksen: Gregory Porterin Take Me to the Alley -albumin.

Sattuma oli ilmeisesti laadun ystävä, koska tämä levy voitti viime vuonna Grammyn Best Jazz Vocal Album -kategoriassa. Guardianin artikkelin mukaan kyseessä on myös historian streamatuin jazz-levy. En silti juurikaan lämpene sille, koska se on juuri sitä kammoamaani hyvin viihteellistä jazz-laulua: kuunnellessa syntyy mielikuva jostain yläluokkaisesta baarista, jossa yhteiskunnan eliitti juo drinkkejä tämän soidessa taustalla. Tosin tuollaisissa olosuhteissa säestäjänä olisi pelkkä pianisti; tällä levyllä soittaa ihan hyvän kokoinen jazz-kokoonpano, jossa on mm. kolme puhaltajaa ja urkuri.

Kuten tuli sanottua, laulettu jazz ei ole varsinaisesti musiikkia omalta mukavuusalueeltani, mutta ilmeisesti asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Samaisessa Guardianin artikkelissa nimittäin verrataan levyä melko havainnollisesti muuhun samanlaiseen cross-over-henkiseen pop-jazziin:

”…for all its easiness on the ear, – and there are moments when listening Take Me to the Alley feels like being mugged by a syrup sponge pudding – there’s something weirdly uncompromising about Porter’s music. He doesn’t bother with glossy production: Take Me to the Alley sounds fantastic, but that’s down to the warm spontaneity of an album that seems to have been recorded in six days. Nor does he dabble in radio-friendly pop covers – no scat-singing interpreter of the Coldplay songbook he.” – Alexis Petridis, Guardian

Pitäisi siis selvästikin olla tyytyväinen, että levy pelaa suhteellisen perinteisen jazzin keinoilla eikä yritä epätoivoisesti vedota mahdollisimman laajaan yleisöön. Porter on kyllä noin muuten varsin ennakkoluuloton jazz-artisti, koska levyn avausraita Holding On on alunperin yhdessä koneduo Disclosuren kanssa tehty biisi. Levyn kappaleet ovat yhtä lukuunottamatta ainakin osittain Porterin itsensä kirjoittamia, mitä voi myös pitää kompromissittomuuden merkkinä. Varsinkin kun osassa kuuluu varsin selvänä hänen taustansa gospelissa.

Itselleni tämä omakohtaisuus kuitenkin tarkoittaa sitä että albumi jää hyvin etäiseksi: varsin usein jazz-levyillä on tuttuja ja turvallisia standardeja, joiden ansiosta niistä löytää heti jotain välitöntä tarttumispintaa. Tällä kertaa sitä ei ole, ja levyn pitäisi saada minut valtaansa ihan vain Porterin ja itselleni tuntemattoman Darlene Andrewsin laulunkirjoitustaidon perusteella. Eikä se nyt tunnu minusta kovin kummoiselta: sanoitukset ovat lähes kaikki samasta puusta veistettyä haikailua jonkin naisen perään. Yhdistettynä maailman tylsimpään tempoon tämä tekee biiseistä erittäin pitkästyttäviä. Asiaan kuuluu että biiseissä on myös runsaasti lauluttomia soolo-osuuksia, mutta ei yhtään sellaista virtuoosimaista revittelyä joka tekee jazz-improvisaatiosta niin hienon taiteenlajin.

Edukseen levyltä nousee lähinnä kaksi muista selvästi erottuvaa kappaletta: nimikappale on varsin puhdasta gospelia ja Fan the Flames on jopa hitusen poliittinen teksti. Se sisältää myös hauskoja sanaleikkejä (”a classy action suit to dance in”) ja scattia. Scat-kokoelman ahkera kuuntelu aiemmalla musahaasteen rastilla tuottikin selvästi hyvää tulosta, koska pidän Porterin lauluissa eniten juuri siitä. Laulajana hän ei olekaan yhtään hassumpi, biisit vaan ovat kamalan mitäänsanomattomia. Fan the Flames on myös levyn energisin kappale, eikä sitä seuraava French American Queenkään ole yhtään unettava. On kuitenkin melko julmaa jättää levyn virkeimmät biisit sen loppuun!

Löydän siis levyltä yksityiskohtia joista pidän, mutta kokonaisuus ei vain toimi minulle. Vaikka biisit kertovat enimmäkseen rakkaudesta, en kuule musiikissa yhtään intohimoa. Ehkä minä vain pidän jazzistani tulisena ja nopeana. Valitettavasti se vaan aika harvoin on sitten sitä laulettua jazzia. Eli vaikka sattuma antoi minulle vuoden 2016 PARHAAN (Grammy-akatemian arvostus on tietysti kyseenalainen parhauden mitta) vocal jazz -levyn, en siltikään oppinut pitämään tällaisesta musiikista.

Gregory Porter: Take Me to the Alley (Blue Note, 2016)
20. musahaasterasti: Legendaarisen levy-yhtiön levy (Blue Note)
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

1001 klassista levytystä: William Byrdin messut

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Jatkan projektien yhdistämistä koska kuunteluhaasteessa on vastassa levy, jonka kannessa tulee olla eläin, ja seuraavassa klassisessa levytyksessä oli kannessa eläin – Jumalan karitsa. Levyltä löytyy William Byrdin (n. 1540-1623) latinankielisiä messuja 1590-luvulta; musiikilla ei siis ole eläinten kanssa muuta tekemistä kuin se, että jokaisessa messussa on tietysti oma Agnus Dei -osansa.

Katolinen messu on yksi länsimaisen taidemusiikin yleisimmistä genreistä, mutta Byrdin teokset ovat syntyneet poikkeuksellisissa olosuhteissa. Kuningatar Elisabet I (1533-1603) toi Englantiin uskonnollisen rauhan sallimalla jokaisen kristityn olla vapaasti katolinen tai protestantti omassa yksityiselämässään. Vuoden 1558 Act of Uniformity kuitenkin vakiinnutti anglikanismin maan viralliseksi uskonnoksi ja teki jumalanpalveluksista kokonaan englanninkielisiä. Latinankielisiä messuja ei siis saanut enää laulaa kirkossa. Muutama paikallinen poikkeus kuitenkin oli: pääasia oli, että seurakunta ymmärsi liturgian, joten esimerkiksi latinantaitoisissa yliopistoissa ei tarvinnut laulaa englanniksi.

Elisabetin suvaitsevaisuudesta katolisten suhteen kertoo ennen kaikkea juuri hänen suhteensa Byrdiin. Säveltäjä oli kuninkaallisen Chapel Royalin palveluksessa ja kuningatar myönsi hänelle ja oppi-isälleen Thomas Tallisille yksinoikeuden painaa nuotteja Englannissa. Byrd tasapainoitteli koko uransa englannin ja latinan sekä anglikaanisen ja katolisen kirkkomusiikin välillä. Jälkimmäisiä on säilynyt aikaamme tietysti huomattavasti vähemmän, koska niitä Byrd ja Tallis eivät sentään saaneet julkaista. Katolista musiikkia on säilynyt pääasiallisesti muutaman laadukkaan käsikirjoituksen ansiosta. Näitä olivat mm. Etonin ja Baldwinin laulukirjat.

Byrd oli kuolemaansa saakka vakaumuksellinen katolinen ja sävelsi musiikkia sen mukaisesti, silloinkin kun se ei ollut yleisesti hyväksyttä. Siitä ei ole ihan varmuutta, esitettiinkö niitä niissä harvoissa kirkoissa joissa se oli sallittua, vai oliko ne tarkoitettu yksityiseen hartauskäyttöön. Se nyt ainakin on selvää, että luovan henkilön on ainakin itsensä vuoksi pitänyt ilmaista itseään ja uskoaan niin kuin hän itse sen koki. Selvimmin hänen vakaumuksensa kuuluu moteteissa, joihin säveltäjä valitsi Raamattuun perustuvia tekstejä jotka toimivat allegorioina katolisten sorrettuun asemaan Englannissa.

Elisabetin kauden alkuvuosien suvaitsevaisten uudistuksien jälkeen vuosisadan lähestyessä loppuaan katolisiin alettiinkin suhtautua yhä kielteisemmin, koska vääräoppisuutta pidettiin epäilyttävän eurooppalaisena, eli maanpetturuutta lähentelevänä piirteenä ihmisessä. Tämän vuoksi Byrd lähtikin pois hovin palveluksesta ja asettui 1590-luvulla katolisen mesenaattinsa Lordi Petren suojelukseen Essexiin, missä hän sai viettää elämänsä lopun suhteellisen rauhassa uskonnolliselta vainolta.

21. klassinen levytysWilliam Byrd Edition 5: The Masses (levynkansi)

William Byrd:
Messut (1592-1595)

The Cardinall’s Musick
David Skinner
Andrew Carwood

Byrd Edition 5: The Masses (1999)
Gaudeamus CDGAU 206

19. musahaasterasti: Levy, jonka kannessa on eläin
Mistä: FLAC Presto Classicalilta
Kuuntele Spotifyssa

Byrdin messut syntyivät juurikin Essexissä, todennäköisesti säveltäjän katolisten ystävien pyynnöstä heidän yksityisiä jumalanpalveluksiaan varten. Niitä ei tietenkään julkaistu kaupallisesti vaan yksityisesti yksittäisissä stemmavihkoissa. Näin ne oli helpompi kätkeä kuin jos kyseessä olisi ollut koko teoksen sisältänyt nide. Lisävarotoimena nuotteihin ei painettu teoksen tai julkaisijan nimeä.

Nämä teokset ovat paljon riisutumpia kuin monet muut messut ja pienemmällä kokoonpanolla esitettäväksi tarkoitettuja. Ainakin tällä Cardinall’s Musicikin levytyksellä on vain yksi laulaja jokaista äänikertaa kohden, eli messusta riippuen 3-5 laulajaa. Messun eri stemmat onkin poikkeuksellisen helppo erottaa toisistaan, mikä tekee tästä varsin selkeää renessanssipolyfoniaa.

Koska latinankielisten messujen säveltäminen oli käytännössä kielletty 1550-luvulla, tuli genren perinteeseen äkillinen katkos. Siksi Byrdin messut ovat tavallaan hyvin vanhanaikaisia: ne ovat paljon velkaa yli 50 vuotta aiemmin vaikuttaneen John Tavernerin messuille. Ne eivät kuitenkaan ole enää aiempien teosten tapaan cantus firmus -messuja, jotka olisi rakennettu jonkin tunnetun sävelmän pohjalle. Sen sijaan ne perustuivat säveltäjän itse kehittämään teemaan, joka yhdistää kaikkia messun osia. Niitä osiakin oli enemmän kuin aiemmin Englannissa: Byrd lisäsi niihin manner-Euroopassa laajasti käytössä olevat Kyrie-osat.

Messujen alkusoitoiksi tälle levylle on otettu mukaan kolme Byrdin urkuteosta, mikä jaksottaa kokonaisuutta mukavasti. Ne olisivat saaneet kyllä olla lyhempiä, sillä nää nyt on sellaista tylsää urkumusiikkia, eikä jotain Widorin jännittävää urkumusiikkia. Itse messut ovat onneksi oikein miellyttävää kuunneltavaa. Pidän kuitenkin biisijärjestystä epäonnistuneena, koska itselleni tämä oli mielekkäin kuuntelukokemus kun laitoin messut äänimäärän mukaiseen nousevaan järjestykseen, niin että soundi muuttuu asteittain isommaksi.

Tässä messujen kuuntelemisessa on mulla yksi aika iso ongelma: en erota teoksia mitenkään toisistaan. Muutamassa erityistapauksessa säveltäjä on saanut aikaiseksi jonkun riittävän tarttuvan koukun tai massiivisen kuorokohdan, joka tekee teoksesta persoonallisen ja tunnistettavan. Ne ovatkin omia suosikkimessujani, mutta suurin osa näistä sävellyksistä muodostaa mielessäni lähinnä miellyttävän äänimaton. Niin on valitettavasti tämänkin levyn tapauksessa. Renessanssipolyfonia kuulostaa lähes aina hyvältä, mutta jää suurimman osan ajasta persoonattomaksi taustamusiikiksi.

I’m not the Scatman

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Scat singing - the art of vocal jazz (leynkansi)En ole jostain syystä kuunnellut jazzia juuri yhtään muutamaan vuoteen, joten musahaasteen myötä oli hyvä palata sen pariin. Ensimmäisenä jazz-rastina on vastassa scat-laulua sisältävä levy. Laiskat ihmiset (sori mutta niin se vaan on) valitsivat tähän kohtaan Scatman Johnia, mutta minä halusin jotain perinteisempää. Valitettavasti scatlaululle ei ole omaa vakiintunutta asiasanaa kirjastokäytössä, joten sopivia levyjä ei löytynyt verkkokirjastostani erityisen paljon. Osoitin ehkä itsekin jossain määrin laiskuutta, koska tyydyin eri artistien scattausta sisältävään kokoelmaan, jonka nimessäkin on jo sana ”scat”.

Saga-yhtiön Scat Singing – The Art of Vocal Jazz sisältää 22 biisiä vuosilta 1927-1949. Käsittelyssä on siis laulutyylin varhaishistoria ja levy alkaa sen keksijänä yleisesti pidetyllä Louis Armstrongilla. Kansilehtistä lukemalla saan tietää että tämä on taas yksi suuri musiikkimyytti: hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka äänitti scatia, vaan sen kunnian saa itselleen Fletcher Henderson. Hänen orkesterinsa saksofonisti Don Redman esittää ”rytmistä onomatopoeiaa” eli selvän scat-laulun raakileen kappaleessa My Papa Doesn’t Two-Time Notime (1924), jota ei kuitenkaan ole tällä kokoelmalla. Tätä puutetta perustellaan sillä, että Armstrongin Hotter Than That (1927) on ehkä kuitenkin se varhaisin kappale, jossa scat toimii sellaisena taidemuotona kuin sen nykyään tunnemme. Kappale on sen verran ikoninen, että se on minullekin jo tuttu entuudestaan joltain beginner’s guide to jazz -tyyppiseltä kokoelmalta. Tuttuja biisejä oli myös Cab Callowayn Zah Zuh Zah (1933), joka onkin mahdollisesti kuuluisin scat-kappale heti saman artistin Minnie the Moocherin (1931) jälkeen.

Armstrongin ohella kokoelmaa – ja scatlaulun kehitystä – dominoivat Dizzy Gillespie ja Ella Fitzgerald. Ei ole sattumaa että sekä Armstrong että Gillespie olivat alkujaan trumpetisteja, koska scatlaulussa edellytetään samanlaista ”suunsoittoa”. Molemmilta on mukana kaksi kappaletta, jossa he toimivat sekä vokalisteina että trumpetisteina. Gillespien bändin kanssa 1946 keikkaillut Fitzgerald on puolestaan äänessä peräti neljällä erinäisten big bandien säestämällä kappaleella. Juuri Gillespie kannusti Fitzgeraldia nousemaan solistina samalle virtuositeetin tasolle kuin hänen soittajansakin. Scatlaulua voikin pitää yhtenä instrumenttina muiden joukossa, sillä se ei sisällä sanoja ja perustuu yleensä improvisaatioon, kuten jazz-soitto muutenkin.

Vieraiden laulutyylien hyväksyminen on tunnetusti vaikeampaa kuulijalle kuin uusien soittotyylien, kuten olen jo havainnut tässä haasteessa esimerkiksi azerbaidžanilaisen musiikin yhteydessä. Ihmisääneen liittää paljon helpommin vaistonvaraisesti jotain ennakkokäsityksiä ”luonnottomuudesta”. Vieraalla tavalla laulettu kuulostaa väärin lauletulta. Tästä johtuen scat kuulostaa parhaalta silloin kun se muistuttaa vähiten laulua, kuten esimerkiksi Fitzgeraldin pöristelyt Oh, Lady Be Goodissa (1947). En ole aiemmin juurikaan pitänyt hänestä laulajana, mutta tämä kokoelma havainnolllistaa hyvin sitä kuinka uraauurtava jazz-laulaja hän todella oli.

Kokoelma esittelee kronologisen biisijärjestyksensä ansiosta myös muita jazzin kehityskulkuja: äänitysteknologian paranemista ja jazz-kokoopanojen kutistumista. Toisen maailmansodan loppuun asti äänenlaatu on heikko ja rakeinen, mutta levyn viimeiset kappaleet täyttävät jo nykyaikaiset hifi-standardit. Jazzissa kaiken maailman sellakkakohinat haittaavat huomattavasti vähemmän kuin klassisessa koska äänimaailma ei edellytä niin kirkasta soundia välittyäkseen kunnolla kotikuulijalle. Jazz-musiikin muutos taas kuuluu siinä kuinka levyn alkupuoliskon swingiä soittavien big bandien rinnalle tulee loppua kohti myös pienempiä bebopia soittavia yhtyeitä.

Olen kuunnellut tähän asti lähinnä instrumentaalista jazzia ja suhtautunut lauluun ennakkoluuloisesti, koska olen pitänyt sitä jotenkin liian viihteellisenä. Siksi jazz-lauluun kannattikin varmaan oikeastaan ryhtyä tutustumaan scatin kautta, koska siinä ihmisääntä käytetään todella luovasti. Ihan niin kuin vaikka beatboxauksessa. Piti vaan siedätyshoitona kuunnella levyä läpi useita kertoja, että tämä tapa laulaa tuli tutuksi ja muuttui ”luonnolliseksi”. Kronologinen biisijärjestys toimii todella hyvin, koska se tuo esiin paljon muutakin kuin scatin historian, ja ikään kuin aivan sivutuotteena totuttaa korvan kuuntelemaan tällaista musiikkia.

Eri esittäjiä: Scat Singing – The Art of Vocal Jazz (Saga Jazz, 2003)
18. musahaasterasti: Levy, jolla on scat-laulua (löytyy jazz-levyiltä)
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta