Nostalgiatrippi V: 2008-2011

Musiikkimakuni ”viimeisimmästä jaksosta” on tietysti kaikkein vaikeinta kirjoittaa, koska se on niin lähellä ettei siihen ole saanut sellaista etäisyyttä kuin vanhempiin asioihin. Ei tälle jaksolle mitään selkeää nimeäkään osaa keksiä. Keinotekoinenhan tämä koko jako nyt muutenkin on.

Viime vuosille luonteenomaista on ollut varmaankin musiikkimaun entistäkin ennakkoluulottomampi laajeneminen. Turha edes yrittää kattavasti tässä käsitellä kaikkia eri genrejä ja bändejä jotka olen löytänyt. Täysin ennakkoluuloton tuskin kukaan voi olla, mutta ainakin nykyään tiedostan sen että ennakkoluulo jotakin tiettyä musiikkia kohtaan kertoo enemmän minusta kuuntelijana kuin kyseisestä tyylistä tai artistista.

Etnomusikologian opinnot ja kasvanut kiinnostus musiikkikirjastotoimintaan ovat olleet tärkeitä musiikkimakuani muokkaavia tekijöitä. Voisin oikeastaan nimetä tämän jakson kulttuurirelativistivaiheeksi, koska olen ryhtynyt lähinnä tutkimusmatkailijaksi joka haluaa tutustua kaikkiin maailman musiikkikulttuureihin. Käytännössä se tietysti on mahdotonta, mutta se on ideologinen jalo pyrkimys.

Samalla musiikkitottumuksia on alkanut luonnehtia aiempaan verrattuna uudenlainen analyyttisyys. Ei siis musiikkitieteellinen vaan taiteensosiologinen. Kaiken tämän akateemisuuden keskellä on tietysti vaikea välttyä elitismiltä. Keskeisimpänä haasteena onkin nimenomaan muistaa, että ei ole olemassa parempaa ja huonompaa musiikkia. Mikä tahansa tarkoituksenmukainen ääni voi olla musiikkia, kaikki on kulttuurisidonnaista. Saan nykyään nautintoa siitä ”ulkomusiikillisuudesta”, että koitan ymmärtää jotain vieraista musiikkikulttuureista. Niitä ovat siis niin maailman kansanmusiikit kuin populaarimusiikin eri länsimaiset alakulttuuritkin.

The Knife with Mt. Sims & Planningtorock: Tomorrow, in a Year; levynkansi

Osa V: 2008-2011 – Relativistis-elitistinen tutkimusmatkailijavaihe

Musiikkimakuni lähti alkuvuodesta 2008 entistäkin humoristisempaan suuntaan kun löysin dark cabaret’n, mustalaismusiikin ja oopperan epäpyhästä liitosta mustan komediansa ammentavan The Tiger Lilliesin 1. Pall Bearers. Samoista brechtiläisistä lähtökohdista ponnisti myös vuoden 2007 musiikkilöytö Black Sun Productions (ei löydy Spotifystä) ja mikseipä tavallaan myös vuoden 2008 rock-legendalöytö The Doors (2. Alabama Song (Whisky Bar)). Kabareeta musiikkiinsa sotkee myös neofolkia omalaatuiseen muotoonsa muokkaava Rome, jonka 3. Die Brandstifter kuulostaa ihan Tom Waitsilta univormussa.

Koska äärimmäisyydet kiinnostavat minua, rupesin metalliallergiastani huolimatta pikkuhiljaa myös kuuntelemaan sitä black metalia. Ensimmäinen genren levy josta oikeasti pidin taisi olla Ulverin Bergtatt (4. Soelen gaaer bag aase need). Ulver nyt ei luonnollisestikaan ole parasta ja tyylipuhtainta bläkkistä, vaan on parhaimmillaan elektroprogressiivisena Coil-kloonina. Enimmäkseen olenkin kuunnellut Ulverilta tuota myöhäistuotantoa, mutta tästä se black metalinkin kuuntelu minulla alkoi. Sopivan varovaisesti tuollaisesta folk-fiilistelyllä itseään tasoittavasta metelistä.

Martial industrialia kuuntelin enimmäkseen 2006-2007, mutta syyttäkää Spotifyä siitä ettei edellisessä osassa ollut sitä enempää. Ei sieltä tästäkään genrestä juuri mitään löydy. Karjalan Sisseiltä on sentään niitä vähän heikompia levyjä tarjolla mutta In Slaughter Nativesista tai Triariista on turha haaveillakaan. Mutta Tribe of Circleä sentään on (5. Si his parem para bellum).

Vuosi 2008 näyttäisi muutenkin olevan musamaustani se vuosi, jota voi kaikkein huonoimmin demonstroida Spotifyllä. Sitä kun luonnehti hyvin pitkälti loppuunmyytyjen obskuurien 80-luvun industrialkasettien metsästäminen internetin musablogeista. Onkin suuri menetys että tekijänoikeusmafia on juuri saanut suljettua Megaupload-tiedostonjakosivuston. Ilman vastaavia palveluita en olisi törmännyt tähän valtavaan joukkoon mahtavaa unohdettua kokeellista musiikkia, jota ei ole mistään saatavilla kaupallisesti ja/tai laillisesti.

Tekijänoikeuksien vastaista niiden jakaminen toki on, mutta kulttuurin edistämistä varten kehitetty lainsäädäntö kääntyy kyllä absurdiksi itsensä irvikuvaksi kun sen perusteella sensuroidaan internetistä teoksia joita ei ole muualla saatavilla. Toisaalta esimerkiksi Sleep Chamberin kohdalla tämä harvinaisuuksien jako on osaltani johtanut ihan rahavirtaankin. Suurin osa bändin laajasta tuotannosta on valitettavan harvinaista ja loppuunmyytyä, mutta onneksi niitä CD-levyjäkin voi yhä ostaa.

Spotifystä löytyy vain bändin Warm Leatherette -cover ja vaikka se teemaltaan onkin hyvin SC:lle tyypillinen biisi, ei siitä saa mitään kuvaa bändin seksuaalis-ritualistisesta voimasta. YouTubesta soitan teille siis nimikappaleen bändin parhaalta levyltä Submit to Desire. Levyllä on myös varsin hieno kansi. Kappaleesta käy hyvin ilmi mikä Sleep Chamberin musiikissa on parasta, ja varmasti jonkun mielestä myös huvittavinta ja nolointa. Limainen vanha setä puhelaulaa irstaita rupuisten kellarissa nauhoitettujen konesoundien päälle ja kansikuvassa lesboillaan. Seksi ja musiikki eivät kumpikaan ole pelkästään vakavia asioita. Ne voivat olla samaan aikaan sekä hauskaa että vakavaa, enkä nyt siis tarkoita sitä että vain repeilee kuunnellessaan musiikkia tai harrastaessaan seksiä.

Epämääräisestä underground-kamasta löysin tien nopeasti hittilistojen kärkeen kun törmäsin jotain ihmeen kautta Phil Spectorin wall of sound -tuotantojälkeen. The Crystalsin 6. Then He Kissed Me ja muut sen kaltaiset popkappaleet opettivat minulle miten banaalista rakkauslaulustakin tehdään wagneriaaniset mittasuhteet saavuttava taideteos.

Vuonna 2009 löysin myös lopullisesti punk-musiikin. Tuota moneen eri alatyyliin rönsyillyttä musiikillista innovaatiota on mahdotonta tässä yhteydessä tiivistää, joten on tyydyttävä vain pariminuuttiseen rykäisyyn jostain punk rockin ja hardcoren välimaastosta: 7. Turpa kiinni ja nussi. Laman kaltaiset suomipunkin legendat iskivätkin kovempaa kuin ulkomaan yrittäjät, varmaan siksi että punkin yhteiskunnalliseen aspektiin on helpompaa samaistua kun se tulee omasta kulttuuripiiristä. Pitkään kai tunsin musiikillista juurettomuutta, kun lähinnä välttelin kaikkea omasta kulttuuripiiristäni tulevaa liian arkisena ja tylsänä.

Ja sitten jotain aivan muuta. Tai sitten ei; oman kulttuuripiirin taidehistorian löytämisestä ja arvostamisesta tässäkin on kyse. Punkin kanssa rinnalla on ihan loogista kuunnella vanhaa iskelmää ja sota-ajan propagandalauluja. Matti Jurva on kuplettien mestari ja hänen poliittisesti epäkorrektien laulujensa kuuntelu nykypäivänä on äärimmäisen viihdyttävää: 8. Soita vielä se neeker-jazz. Jurvan mielestä tuota neeker-jazzia varmaan edusti myös Billie Holiday (9. Strange Fruit).

Kiinnostuin kyllä muustakin kuin tuosta viihteellisimmästä jazzista ja rupesin kuuntelemaan myös bebopin, freejazzin ja fuusiojazzin klassikoita. Eikä saa unohtaa myös ambientia pseudojazzia à la Mount Fuji Doomjazz Corporation ja Kilimanjaro Darkjazz Ensemble. Paras on silti tietenkin Bohren und der Club of Gore. En tuota jazz-soittimilla soitettua funeral doomia silti osaa soittolistalle lisätä, koska se olisi hämmentävä pysähtyneisyyden hetki keskellä menevämpää musiikkia.

Viimeisiä musiikillisten ennakkoluulojeni käymättömiä erämaita edusti country. Kuten jo aiemmin ennustin, on siitäkin saatu brändättyä itseäni kiehtova musiikkityyli lisäämällä sen nimeen gothic-etuliite. Laajemmin hyväksytty termi lienee kuitenkin alt-country. Sitä edustaa tässä The Handsome Familyn sydäntä riipaiseva 10. Passenger Pigeons jossa rinnastetaan sydänsuru yhteen suurimmista ihmisen aiheuttamista sukupuutoista.

Lintuja tutki myös Charles Darwin. Galapagos-saarten peippojen suuri variointi auttoi Darwinia kehittämään teoriansa luonnonvalinnasta. Kyllä tämä liittyy asiaan! 11. Variation of Birds. Olin tutustunut The Knifen musiikkiin jo pari vuotta aiemmin, mutta he ovat mukana soittolistalla vasta nyt, koska vuonna 2007 Knifen musiikki ei edustanut mitään vallankumouksellisen uutta ja suuntaamuuttuvaa musiikkimaussani. Toisin kuin yhtyeen yhdessä Mt. Simsin ja Planningtorockin kanssa tekemä elektro-ooppera Darwinista.

Tähän asti olin ollut aika vahvasti populaarimusiikin kuuntelija, mutta nyt viimeisetkin raja-aidat alkoivat ryskyä. Kansan-, taide- ja populaarimusiikkien risteyskohtaan saavummekin seuraavaksi kolmen perkussiomusiikkiesimerkin myötä. Aina Einstürzende Neubautenista lähtien ja paljon ennen sitäkin, maanisesti hakkaavat lyömäsoittimet ovat olleet lähellä sydäntäni. Ne ovat myös monien muusikoiden ja kansojen sydäntä lähellä, kuten esimerkeistä huomaamme.

Etnomusikologian opintojen myötä tutustuin kansanmusiikkiin. Mieluisin tyyli löytyy Tiibetin rituaalimusiikista, mutta Spotifysta ei löydy yhtäkään niistä levyistä joita minä olen fiilistellyt! On siis tyydyttävä Indonesian gamelan-musiikkiin, mutta onneksi voin sen avulla nyt sitten demonstroida yhteyksiä toisistaan kaukaisten musiikkikulttuurien välillä: 12. Gender Wayang, Sukawati.

Gamelan perustuu rikkaaseen löymäsoittimistoon, aivan kuten minimalisti Steve Reichinkin tuotanto: 13. Drumming: Part IV. Populaarimusiikin puolella tätä samaa ideaa edustavat juurikin monet industrialkokoonpanot, sekä merkittävä osa noiseartisti Daniel Menchen tuotannosta: 14. Creatures of Cadence: Part II. Todistakoon tämä siitä että samantyyppisiin musiikillisiin ratkaisuihin voidaan päätyä hyvin monipuolisista kulttuurisista taustoista. Siksi ei kannata tuijottaa maiden ja genrejen rajoihin vaan rohkeasti avata korvansa kaikelle vieraalle. Sieltä seasta löytyy kuitenkin myös jotain tuttua.

Populaarimusiikin puolella jatkoin vanhojen ennakkoluulojen murtamista. Nyt sai huutia heavy metal -kammo. Enimmäkseen olen kuunnellut nyt Black Sabbathia (15. Fairies Wear Boots), mutta esimerkiksi Venomilla on pari aivan loistavaa biisiä (16. In League With Satan) vaikka suurin osa onkin sitä inhoamaani kitaranvingutusta.

Vuonna 2011 merkittäviä uusia musiikillisia aluevaltauksiani olivat poliittinen laulelmamusiikki, suomalainen hiphop, minimalismi ja ooppera. Sota-ajan propagandalaulut olivat tulleet jo aiemmin tutuksi. Laulujen käyttämisessä ideologisten tarkoitusperien toteuttamiseksi on nykyään jotain todella eksoottista ja kiehtovaa. Ja tietysti myös pelottavaa. Olen toisaalta myös itsekin niin vankkumaton idealisti että otan taistolaislaulut välillä turhankin vakavasti. Agit-Propin 17. United Fruit saa luvan muistuttaa siitä että herkullisten Chiquita-banaaniemme taustalla on vuosisatojen pituinen (neo)kolonialismin perintö.

Aivan kuten punkissa, myös hip hopissa minua viehättää nykyään enemmän suomenkielinen materiaali. Tähän oli pitkä matka, koska hyvin tyypilliset ennakkoluulot (”suomi ei sovi räpin kieleksi”) olivat tiellä hyvin pitkään. Syyttäkää siitä vaikka Raptoria. Mutta sekä punk että hiphop ovat parhaimmillaan silloin kun ne ovat yhteiskunnallisesti valveutuneita, vihaisia ja idealistisia. Kun ne ponnistavat yhteiskunnallisista oloista jotka ovat minulle henkilökohtaisesti tuttuja.

Hip hop ei kiinnosta minua silloin kun kyse on omakehusta ja uhoamisesta, koska sillä ei ole minulla mitään kulttuurista kaikupohjaa. Sen sijaan kun puhutaan yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, syrjäytymisestä ja mielenterveysongelmista, osaan samaistua. Olisin halunnut jakaa vaihteeksi jotain muuta kuin Julmaa-Henriä, mutta kun Kaucas ja Laineen Kasperi loistavat poissaolollaan, on edelleen hehkutettava Julman-Henrin ja RPK:n yhteislevyä ”Henri”: 18. Sanoihin takertujat.

Viimeisimpänä aluevaltauksena olen ryhtynyt hitaasti ja varovaisesti tutustumaan taidemusiikkiin. Minimalismissa on paljon samaa kuin ambientissakin, joten siitä oli helppo tunkeutua populaarimusiikin turvalliselta alueelta. Reichin lisäksi suosikkeihin kuuluu tietysti myös Philip Glass (19. Floe).

Varsinaista turvallisuudenkaipuuta edusti myös varovainen tunkeutumiseni oopperan alueelle. Siinäpä vasta viimeinen tabu! Mikäpä olisikaan popparien seassa kammotumpi musiikin muoto kuin ooppera! Tarvittiinhan siihen toki minimalistisäveltäjä (Louis Andriessen) ja elokuvien puolella vaikutuksen tehnyt libreton tekijä (Peter Greenaway) sekä Knifen Darwin-oopperasta muistuttavia elektronisia piipityksiä (Michel van der Aa). Kun oli noin monta aiempaa kosketuspintaa, Writing to Vermeer ei enää vaikuttanut ylitsepääsevältä koettelemukselta. 20. Scene 4.

Kaiken tämän sivussa olen yrittänyt tutustua myös konkreettiseen musiikkiin, serialismiin ja muuhun tekotaiteelliseen avantgardeen, koska olen niin postmoderni ihminen ettei joku klassisismin tai renessanssin musiikki tunnu kovin läheiseltä. Eikä näillä soittolistoille tosiaan mahtunut kuin pieni osa niistä tyylilajeista joita olen ajan saatossa kuunnellut. Selvänä trendinä kaiken tämän läpi on kuitenkin näkynyt jatkuva laajentuminen, uuden löytämisen riemu ja ennakkoluulojen heittäminen romukoppaan.

Tästä mikään ei olisi onnistunut ilman internetiä ja lain rikkomista. Vai onko laillisen median edustama musiikkikulttuurien kirjo muka monipuolistunut johonkin viimeisen 20 vuoden aikana? Vaikka jossain Spotifyssä onkin laaja valikoima musiikkia, sen laadusta ja kattavuudesta ei ole mitään takeita ja uuden löytäminen on silti yksinomaan käyttäjän vastuulla. Kaikki pitää kaivaa itse, vaihtoehdoilla ei ole minkäänlaista medianäkyvyyttä.

Internetiin on kyllä pikkuhiljaa muodostunut uusia musiikkimedian muotoja, mutta Spotifystäkin on suunnilleen yhtä paljon hyötyä artisteille kuin warettamisesta. Levy-yhtiöt tosin eivät hyödy jälkimmäisestä, joten ilmankos sitä isolla rahalla vastustetaan. Oikeastaan laadukas musiikkikirjastojärjestelmämme on ainoa laillinen instituutio joka edes jollain tavalla tukee musiikillisen maailmankuvan avartamista. Sitä on siis varjeltava teknologisen muutoksen pyörteissä!

Nostalgiatrippi IV: 2006-2007

Aiempaa musiikkimakuani luonnehti jonkin sortin kapeakatseisuus. Fanipoikavaiheessa minua kiinnosti vain muutama hassu bändi, goottipoikavaiheessa oli tärkeintä että musiikki oli synkkää! Metalli oli kuitenkin liian aggressiivista eikä sellaista sisäänpäinkääntynyttä ulinaa. Paitsi tietysti se Paradise Lost tai vaikkapa My Dying Bride.

Aloin kuitenkin pikkuhiljaa tajuta, ettei kannata keräillä hulluna muutaman bändin levyjä eikä myöskään hirttäytyä jonkin tietyn genren tai skenen rajoihin. Maailmassa on liikaa hyvää musiikkia jotta kannattaisi keskittyä kompletismiin parin bändin kohdalla. Sen sijaan minussa alkoi kasvaa käsitys, että jokaisessa genressä on jotain hyvää. Vaikka olenkin ennakkoluuloinen monen suhteen, se on vain ennakkoluulo. Tarvitsee vain kaivaa syvemmältä.

Levyjen keräilyn tilalle tuli eräänlainen hankintojen otosmaisuus. Selvitin internetistä mikä on jonkin kiinnostavan bändin arvostetuin levy ja sitten hankin sen. Tai kokoelmalevyn. Sitten oli taas seuraavan bändin vuoro. Jokainen bändi ja genre rupeaa kuitenkin jossain vaiheessa toistamaan itseään, joten siinä vaiheessa on aika siirtyä eteenpäin. Maailmasta eivät kuitenkaan musiikit koskaan lopu.

Vuodet 2006-2007 saavat tässä nostalgiatrippailussa nyt ajan pituuteen verrattuna kohtuuttoman suuren osuuden, koska ne edustavat juuri niitä vuosia kun musiikkimakuni alkoi toden teolla laajentua ja aloin muuttua nykyisenkaltaiseksi eklektiseksi musiikinystäväksi. Olin kyllä entistä enemmän mukana goottiskenessä, mutta en enää varsinaisesti musiikin takia vaan siksi että kaverit olivat gootteja tai pitivät siitä musiikista.

Jatkoin klubi-DJ:nä ja aloitin oman radio-ohjelmankin. Radiossa oli mukava soitella musiikkia täysin ilman mitään soittolistarajoituksia. Klubeilla on toki kiva tanssittaa ihmisiä, mutta kun ei ole väliä sillä tanssittavuudella, voi lähteä kunnolla revittelemään. Se sopikin hyvin musiikkimakuni laajenemiseen, sillä pääsin esittelemään musiikkilöytöjäni kokonaan genrerajoista välittämättä.

Swans: Children of God / World of Skin; levynkansi

Osa IV: 2006-2007 – Eklektikkovaihe

Sydämeni sykki alkuvuodesta 2006 edelleenkin varsin vahvasti elektroniselle tanssimusiikille, ja löysin 1990-luvulla kokonaan ohitseni menneen Underworldin. Se Trainspotting-biisi oli tietysti tuttu, mutta muu tuotanto tuli tutuksi vasta nyt. Bändin klassikkokauden biisit ovat ihan törkeän pitkiä ja monotonisia, eikä sanoituksiakaan voi kovin monipuolisiksi sanoa. Silti siinä oli jotain sellaista synkkää meininkiä jota myös goottiskenen tanssimusiikissa oli. Bändin paras biisi saattaa olla 1. Shudder / King of Snake. Viimeisimpiä elektronisia goottibändejä, joista tuli henkilökohtaisesti tärkeitä, oli Project Pitchfork (2. Timekiller oli last.fm:n mukaan oli näemmä ahkerassa soitossa jo joulukuussa 2005).

Jatkoin neofolkiin tutustumista edelleen, ja eksyin pian jo martial industrialinkin puolelle. Blood Axisin 3. Storm of Steel ja Boyd Ricen 4. People osuivat juuri sopivasti pahimpaan misantropiavaiheeseeni. Ajan kovia hittejä olivat myös Puissancen Hail the Mushroom Cloud ja Release the World. Myös jälkimmäinen löytyy YouTubesta, mutta ei sitä voi linkata koska siinä videossa on käytetty Comic Sansia. Ehkä se on joku tarkoituksellinen todiste ihmiskunnan mielettömyydestä. Näitä aikoja muistellessa tulee kyllä sellainen hellyyttävä ”voi pientä ihmisvihaajaa, tui tui” -reaktio mennyttä itseään kohtaan.

Juuri kun fanipoikavaihe jäi taakse ja ajattelin ettei yksittäisiä suuria suosikkibändejä enää voi tulla, rupesin kuuntelemaan Michael Giran luotsaamaa Swansia, koska se tuli jatkuvasti esille Current 93:n, Coilin ja näiden muiden tuoreiden löytöjeni yhteydessä. Aloitin sieltä vaikeimmasta päästä eli brutaalista varhaistuotannosta. Lopullisesti se oli kuitenkin menoa kesällä 2006 kun löysin suuren etsinnän jälkeen kaikkialla ylistetyn mutta ajat sitten loppuunmyydyn White Light From the Mouth of Infinityn (1991). Yksi tuon levyn (ja maailman!) parhaista biiseistä on 5. Miracle of Love.

Yritin siinä samalla kyllä vähän jo ravistella harteiltani pakkomieltä synkkyyteen ja rupesin kuuntelemaan Princeä. Se nyt ei sinällään ole niin iso irtiotto musiikkimaussani miltä kuulostaa, koska myös Princen keskeisiä teemoja olivat seksuaalisuus ja uskonto. Suosikkilevyni on kaiketi jokseenkin harhaoppisesti Diamonds and Pearls (1991). Esimerkiksi 6. Gett Off on yksi parhaista Princen biiseistä.

Kun kuuntelee neofolkia, EBM:ää ja goottirockia ja on kiinnostunut skenestä kokonaisvaltaisesti, alkaa ennemmin tai myöhemmin tietysti kiinnostumaan tyylisuuntauksen perusteista eli punkista ja industrialista. Ajatus siitä, että musiikkia tehdään jollain löydetyllä romumetallilla hakkaamalla, kiehtoi minua jo ennen kuin tiesin että sellaista musiikkia on vaikka kuinka paljon. Sitten kuitenkin tuli vastaan Einstürzende Neubauten, muistaakseni jo joskus 2000-luvun alussa. Vasta 2006 rupesin kuuntelemaan bändi aktiivisemmin kun löysin Halber Mensch (1985) -mestariteoksen. Sitä ei tietenkään ole Spotifyssä, mutta muuta laatua kuitenkin: 7. Zebulon.

Olin varsinainen myöhäisherännäinen myös The Curen suhteen, varmaan siksi että ensikontakti bändiin oli Friday I’m in Love, jota en ole koskaan voinut sietää. Mutta sitten sain kuunneltua Faithin (1981) ja Pornographyn (1982) ja ymmärsin mikä se juju tässä nyt oikein on. 8. Primary on kova hittibiisi Curen varhaisesta synkistelytuotannosta.

Syksyllä 2006 jatkoin kesän ajaksi keskeytynyttä neofolkiin perehtymistä ja löysin :Of the Wand and the Moon:in (9. My Devotion Will Never Fade). Aloin myös pikkuhiljaa kiinnostua muustakin folkista ja varmaan jotenkin Swans-vertausten tai kavereiden suositusten kautta löysin David Eugene Edwardsin bändit 16 Horsepower ja Wovenhand. Varsinkin jälkimmäisen synkkä kristillisyys vetosi kuin Gira ikään (10. Winter Shaker).

Vuoden 2006 viimeisiä musiikkilöytöjä oli dark cabaret -yhtye The Dresden Dolls (11. Shores of California). Aluksi minulla oli yhtyeeseen melkoinen viha-rakkaus-suhde, koska räiskyvässä kabareemaisessa dramaattisuudessa oli jotain suuresti ärsyttävääkin. En kyllä enää muista mitä se on voinut olla! Dark cabaret’sta pitämään oppiminen on kai ollut yksi keskeisimpiä oppituntejani siitä että musiikin ei tarvitse olla aina niin vakavaa!

Freak folk, free folk, New Weird America/Finland ja vastaavat leimat alkoivat tulla tutuksi vuonna 2007. Selvähän se on, että tarvitsin jonkun etuliitteen folkille. Animal Collective (12. Kids on Holiday) se viimeistään näytti minulle että musiikki ei ole vakavaa. Ihan kuin pienten musiikkikoululaisten mekkalaa kuuntelisi! Viimeinen merkittävä neofolk-löytö taas oli Sol Invictus (13. Media).

Jatkoin goottiskenen rajojen tutkimista kun etsin EBM:ää ja futurepopia raskaampaa ja vähän vähemmän suoraviivaista tanssimusiikkia. Sellaista jota kotonakin jaksaisi kuunnella. Rhythmic noise löytyi täyttämään tätä tyhjiötä ja koska Winterkälteä ei ole Spotifyssä, soittolistalle valikoituu Iszoloscopen 14. The Apocryphal Market. Sitä oli hauska soittaa lähibaarin kanta-asiakkaille ja toivoa ettei saa turpaan ja/tai porttikieltoa.

Vanhan koulun industrial alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Throbbing Gristle, Cabaret Voltaire, Test Dept., kaikki hienoja bändejä joilta löytyy Spotifystä vain vääriä levyjä. Jälkimmäinen on sen verran kova että tähän väliin on otettava YouTube apuun. SPK:lta sentään löytyy tämä hieno Rob Halfordin industrial rock -projektinkin samplaama kappale: 15. Beruftverbot.

Viehtymystäni kieroa huumoria ja vähän vinksahtanutta tyylilajien sekoittelua kohtaan ruokki lisää Foetus (16. Anything (Viva!)) ja sitten rupesin kuuntelemaan sitä kammoamaani hip hopiakin. Dälekistä aloitin kuten kaltaisillani ennakkoluuloisilla ihmisillä on tapana (17. Paragraphs Relentless).

Loppuvuodesta 2007 heitin urakalla musiikillisia ennakkoluuloja pois, ja rupesin kuuntelemaan ihan sitä perusfolkiakin. Tai siis folk rockia ja psykedeelistä folkia jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Koska luotan hyvin paljon ”similar artists” -tyyppisiin suosituksiin ja virallisempiin yhteyksiin (yhteistyökuvioihin, yms.) artistien välillä, Michael Giran Young God Recordsin kautta löytyi mm. Akron/Family ja Devendra Banhart. Suurimman vaikutuksen teki silti Marissa Nadler (18. Thinking of You). Ne 60- ja 70-luvun ensimmäiset folk-bändit seurasivat sitten vuosi, pari myöhemmin. En ota niitä enää seuraavassa osassa erikseen käsittelyyn koska ihan joka ikiselle genrelle ei ole enää tilaa tässä vaiheessa kun musiikkimakuni alkaa rönsyillä loputtoman moneen suuntaan.

Goottiskeneen liittyvien genrejen ääriraidoilta löysin vielä dark ambientin, power electronicsin ja harsh noisen. Nämä ovat sen verran marginaalisia genrejä että Spotifystä on oikeasti jo todella vaikea löytää niitä keskeisiä artisteja. Esimerkiksi Lustmord ja Halo Manash ovat paljon parempia, mutta tässä on tyydyttävä Inadeen (19. Chapel Perilious). Loistavaa kamaa sekin, toki.

Dark ambientissa yhdistyy parhaimmillaan se aimmasta kuuntelemastani fiilistelymusiikista tuttu rauhoittavuus hieman uhkaaviinkin elementteihin, jotka herättävät sisälläni monenlaisia tuntemuksia. Dark ambient ei ole minulle samalla tavalla neutraalia musiikkia kuin ambient vaan se antaa paremmat ainekset meditaatiolle. Se virittää minussa esille useita eri taajuuksia koska se ei pyri kuulostamaan vain ja ainoastaan rauhoittavalta. Musiikin ritualistiset elementit ovat dark ambientissa tärkeitä. Vaikka laulua tai puhetta ei kappaleissa usein kuullakaan, kuuluu tämä genre silti samaan seksuaalis-hengelliseen jatkumoon kuin monet muutkin suosikkimusiikkini.

Viehtymykseni musiikillisia äärimmäisyyksiä kohtaan löysi täyttymyksensä pe:stä ja noisesta. Metalli ei ole koskaan ollut musiikkimaulleni keskeinen tyylisuuntaus ja olen jotenkin karsastanut sille ominaista ”rankkuutta”. Ehkä se muistuttaa minua liikaa radiosta kuulemastani perusrockista, jota vain soitetaan lujempaa, särötetymmin ja niin edelleen. Sen kyllä siis huomaa edelleenkin musiikkimaustani että olen lähtenyt nimenomaan elektronisen musiikin enkä sähkökitaran renkutuksen parista. Olen kyllä pikkuhiljaa pääsemässä eroon tästä erottelusta. Mutta se on sen viimeisen tripin teemoja sitten.

Power electronicsista siis löysin jotain mikä oli mielestäni tarpeeksi vihaista ja aggressiivista puhuttelemaan omaa synkkää puoltani. Kyse on kaiketi katarsiksesta. ”Musiikki” joka kuulostaa niin hirveältä, että se vastaa sitä kuinka hirveä paikka maailma on, auttaa kohtaamaan pimeät puolet itsestään ja muista ihmisistä. Viihteellisimmillään musiikki toimii eskapismina, mutta käytän musiikkia myös siihen että kiellän itseäni sulkemasta silmiäni maailman epäkohdille.

Toki power electronics on sekin viihdettä ja populaarimusiikkia, koska kohtaan sen kautta nämä epäkohdat median kautta välittyneesti enkä suoraan. Sillä tavalla turvallisesti. Koska elämäni perusedellytykset ovat kohdillaan, voin viihdytää itseäni järkyttymällä. Genre ei ole poliittista korrektiutta nähnytkään joten sen kautta voi tutustua turvallisesti tabuihin ja kulttuurimme äärirajoihin.

Toisaalta alunperin power electronicsissa minua viehätti juuri se kuinka ”epäkaupallista” se on. Rock-musiikin kapinan muodot – punk, black metal, gangsta rap – sulautetaan hyvin nopeasti osaksi monikansallista musiikkiteollisuutta. Alunperin aitona sosiaalisena kapinana syntynyt äärimmäinen musiikki otetaan hyvin nopeasti osaksi korrektia valtavirtakulttuuria. Se muutetaan viihteeksi, teatteriksi. Turvalliseksi pseudokapinaksi joka ei enää uhkaa vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita. Power electronics on kuitenkin huomattavan vaikea pakata tällaiseksi poliittisesti korrektiksi ja viattoman viihdyttäväksi paketiksi.

Spotifystä ei tosiaankaan löydy juuri mitään suosikkiartisteistani tästä genrestä, ja se on oikeastaan mielestäni soveliasta. Power electronicsin sielu tiivistyy rupuisissa C-kasettijulkaisuissa, joiden kannet on tehty liikkaa-ja-leimaa-menetelmällä ja sitten valokopioitu yksitellen jokaista kasettia varten. Kuvanlaatu on kiitollisen heikko, joten ei tarvitse oikeasti nähdä sitä mitä kuvottavaa ja rumaa siihen kanteen on oikeasti laitettu. Olisihan se sitten vähän hassua että sellaista musiikkia olisi Spotifyn kaltaisessa palvelussa. Sieltä ei siis löydy Mikko Aspan, Pekka PT:n tai STROM.ec:n tyyppien projekteja, eikä myöskään Green Army Fractionia tai Sutcliffe Jügendia. Pakko tyytyä Institutiin (20. Every Prison Cell Unites Us All).

Pian äärimmäisyyksien musiikista seurasi perässä myös noise, harsh noise, j-noise, kaikki sellainen. Rasittavaa kirkumista tarjoaa Masonna (21. Spectrum Ripper). Tavallaan musiikkimaussani on mukana myös sellainen itsetarkoituksellisen shokeeratuksi tulemisen tarpeen juonne. Samalla tavalla kuin haluaa katsoa kohuttuja ja järkyttäviä elokuvia löytääkseen omat rajansa, haluan kuunnella äärimmäistä musiikkia löytääkseni omat rajani. Haluaa tietää että voiko olla vielä jotain tätä rankempaa, ja haluaa tietää miten siihen itse mahdollisesti reagoisi. Se on tätä postmodernia emotionaalista turtumusta. Kun mikään ei enää tunnu missään tässä konsumeristisessa viriketulvassa.

Kyse ei kuitenkaan ole mulla mistään hipsteriydestä. Tässä vaiheessa elämääni olin jo päässyt yli siitä että käytän musiikkimakuani oman identiteettini rakentamiseen. En koe enää tarvetta listata suosikkibändejäni Facebookiin tai mitään muutakaan sellaista. En kuuntele ”mahdollisimman kamalaa mökää” siksi että olisin jotenkin uskottava. ”Katsokaa kuinka suvaitsevainen ja eklektinen elitisti olen!” Kyse on siitä että oikeasti saan syvällisiä kokemuksia äärimmäisestä musiikista. Koen että ne kasvattavat minua ihmisenä. Siitä huolimatta mitä edellä sanoin turtumisesta ja itsetarkoituksellisuudesta. Asiat kun eivät ole mustavalkoisia.

Viimeisessä osassa kerron siitä mihin musiikin äärirajoilta voi enää mennä.

Nostalgiatrippi III: 2003-2005

Tätä vaihetta musiikkimaustani voisi kutsua ”goottipoikavaiheeksi”. Tästä soittolistasta suunnilleen puolet on kyllä jotain ihan muuta kuin goottimusiikkia, mutta kuitenkin gootti-identiteetti ja -skene oli leimallisinta musiikkimaulleni. Ja nekin bändit jotka eivät olleet goottia, löysin yleensä sosiaalisten suhteuden kautta enkä samalla tavalla itsenäisesti radiosta ja netistä etsien kuten siihen mennessä.

Ensimmäistä kertaa makuni kiinnittyi selvästi johonkin alakulttuuriin, vaikka en missään vaiheessa miksikään puristigootiksi ryhtynytkään. Ajanjaksolle on ominaista myös se, että aloin käydä goottiklubeilla. Asuin silloin Joensuussa, eikä siellä ollut mitään klubeja, joten minun piti itse ryhtyä vieras-DJ:ksi lähikuppilassani. Tuli tietysti käytyä vielä useammin Tampereella alan tapahtumissa.

The Sisters of Mercy: Some Girls Wander by Mistake; levynkansi

Osa III: 2003-2005 – Goottipoikavaihe

Jos en jaksanut kuunnella vähänkään raskaampaa musiikkia ennen vuosituhannen taitetta, niin sitä seurasi muistaakseni jossain vaiheessa kausi, jolloin en kertakaikkiaan jaksanut mitään rauhallista musiikkia vaan halusin menoa ja meininkiä. Tuo ajanjakso ei kuitenkaan ole voinut olla pitkä, koska vielä 2000 fiilistelin Tangerine Dreamia ja 2004-2005 rupesin kuuntelemaan neofolkia. Pari, kolme vuotta korkeintaan. Ehkä ei sitäkään. Aika hämärtyneitä muistikuvia.

Oli miten, oli Dead Can Dance muodosti poikkeuksen. Se oli ensimmäinen kosketukseni kansanmusiikkiin ja etnisiin fuusiotyyleihin. Näytteeksi olen valinnut bändin ambienteinta tuotantoa, Lisa Gerrardin selkäpiitä karmivasti laulaman 1. The Host of Seraphimin. Syksy 2003 oli muutenkin aika paljon naislaulajien aikaa. Pääsin kosketuksiin femiininisen minäni kanssa Tori Amosin (2. Crucify) ja Kate Bushin (3. Running Up That Hill) avulla.

Aloin myös kiinnostua Depeche Moden hengenheimolaisista ja aikalaisista, 80-luvun synapopista. Ensimmäinen tämän alan varsinaiset hurahdukset olivat Talk Talk (4. Such a Shame) ja Gary Numan (5. Metal). Tietysti kun vertaa näitä kolme esittäjää vuonna 1990, yhtäläisyyksiä on jo perin vaikea havaita. Mutta suunnilleen samoista musiikillisista lähtökohdista he kaikki lähtivät.

Kuten sanoin, kronologiat eivät ole toisiaan poissulkevia. Jatkoin ”fanipoikavaihettani” edelleen ja keräilin vuosina 2001-2003 löytämieni bändien sinkkuja ja kaikkea sellaista. Viimeinen sisäisen keräilijäni aktivoinut musiikkilöytö oli futurepop-bändi Icon of Coil (6. Former Self V.1.0) ja tietyssä määrin myös vokalisti Andy LaPleguan menestyneempi projekti Combichrist. Siitä sitten alkoikin löytyä myös futurepopia rankempaa konemusiikkia, aggrotech, hellektro, harsh EBM tai millä nimellä sitä haluaakaan kutsua. Sitä edustaa tässä Suicide Commandon 7. Love Breeds Suicide. Juuri sellaista musiikkia jota oli mahtavaa tanssia Schattenissa tai Ground Zerossa. Sanatkin puhuttelivat silloin, nyt lähinnä naurattaa. Myös tribaalista rytminoisea soittavasta This Morn’ Ominasta tuli suosikki (8. [the] Ninth Key).

Yksi vuoden 2004 gootteilulle rinnakkaisista ilmiöistä oli suomalaisen musiikin löytäminen. Aiemmin minulla oli ollut jotain ihmeellisiä ennakkoluuloja kotimaista musiikkia kohtaan. Pidin kai sitä jotenkin banaalina. Paitsi tietysti CMX:ää kun Yrjänä oli sellainen eklektinen elitisti. Ismo Alangon tuotannosta tykästyin ensimmäisenä luonnollisesti Jäätyneisiin lauluihin (1993), koska sillä oli kivoja ysärisynasoundeja (9. Pornografiaa). Sitten oli tietysti Maj Karman Kauniit Kuvat, aikana jolloin Ylpön sanoituksissa oli vielä samaa esoteerisyyttä kuin Yrjänälläkin (10. Rocktähti). Spotifystä luonnollisesti puuttuvat ne MKKK:n esoteerisimmät ja parhaimmat levyt eli Kaakao (1998) ja Ääri (2000). Kauniiden kuvien pudottua nimestä se bändi muuttui juuri sen karsastamani banaaliuden edustajaksi. Kuten vaikkapa Kotiteollisuuskin teki Helvetistä itään (2003) -levyllään.

Sitten oli tietysti myös suomalaiset goottibändit Varjo ja Suruaika. Näihin aikoihin aloin muutenkin kiinnostua siitä goottiskenen vähemmän elektronisesta puolesta ja rupesin lopulta perehtymään näihin perusklassikkoihin, joista olin ollut tietoinen jo monta vuotta, mutta en kuitenkaan ollut juuri kuunnellut. Joy Division (11. Warsaw) on tietysti parasta mitä on, ja pian Bauhaus (12. Kick in the Eye 2) ja Siouxsie and the Banshees (13. Into the Light) seurasivat perästä.

Toki konemusiikki säilytti ykkösasemansa, ja vuoden 2005 suosikkibändejä olivat mm. Deine Lakaien (14. Kiss the Future) ja Rotersand (15. Undone). Mutta sitten alkoi taas se rauhallisempikin musiikki kiinnostaa. Olin näihin aikoihin vielä aika ennakkoluuloinen ja kapeakatseinen musiikin suhteen, ja minulla oli allergioita monen monia musiikkityylejä kohtaan. Kuten folkia, kantria, räppiä, klassista, listaa voisi jatkaa aika pitkään.

Mutta neofolkissa olikin sitten sitä sellaista synkkyyttä ja melankolisuutta jota ei (ennakkoluuloissani) ollut perusfolkissa. Death in Junestahan (16. Death Is the Martyr of Beauty) se alkoi joskus 2004 ja Current 93 seurasi pian perästä (17. The Seven Seals Are Revealed at the End of Time as Seven Bows). Jälkimmäisestä tuli pitkäaikaisin folk-suosikki, varmasti David Tibetin omalaatuisen vinksahtaneen hengellisyyden vuoksi. Siinä jos jossain on yhtye joka olisi ilman loistavia tekstejä lähinnä huono vitsi.

Neofolkin läheisyydestä löytyi pian myös näiden yhtyeiden yhteydessä usein mainittavia bändejä, jotka eivät kuitenkaan mitään folkia ole. Merkittävin näistä on tietysti Coil, jonka kappale Ostia (The Death of Pasolini) taisi kaiken hyvän lisäksi vielä osua orastavan Pasolini-pakkomielteeni kanssa yhteen. Tämä yhtye on sen verran olennainen osa musiikkimakuni historian kokonaisuutta, että Spotifyn puutteita on nyt korvattava YouTubella. Coilin ohella psykedeelistä synaprogefolkjazzindustrialia soittava The Legendary Pink Dots (18. Shining Path) muodostui kestosuosikiksi.

Nostalgiatrippi II: 2000-2003

Musiikkimakuni toista merkittävää jaksoa voisi kutsua vaikkapa ”fanipoikavaiheeksi”. Musiikki alkoi valloittaa alaa muilta harrastuksilta. Olin aika myöhäisherännäinen ja musiikista tuli vasta lukion loppuvuosina ja yliopiston alkuvuosina sellainen teinikapinan ja oman identiteetin etsimisen väylä, eikä joskus peruskoulussa kuten normaaleilla ihmisillä.

Tähän kuului tietysti teinimäinen fanaattisuuskin. Tälle vaiheelle oli ominaista että tykästyin muutamiin bändeihin oikein kunnolla ja sain pakkomielteen kerätä kaiken aiheeseen liittyvän. Tai ainakin kaikki levyt. Toki seassa oli vähemmänkin vakavia hurahduksia, mutta puhuinkin siitä mikä oli leimallista tälle ajalle.

Depeche Mode - Devotional; DVD-julkaisun promojuliste

 Osa II: 2000-2003 – Fanipoikavaihe

Rikon tietenkin kronologian heti ja palaan vielä 90-luvulle jolloin lukiokaveri lainasi minulle levyn kaikkien lukiolaisbändien kuninkaalta, CMX:ltä. Vainajalan (1998) hitit olivat myös tuttuja sieltä radiosta. Yrjänän sanoitukset ja musiikilliset ratkaisut, jotka olivat popiksi hieman vinksahtaneita mutta kuitenkin sopivan turvallisia, olivat varmaan ne asiat jotka saivat tykästymään bändin musiikkiin. Tosissaan se taisi kuitenkin tapahtua vasta abivuonna, kun ostin Cloaca Maxima (1997) -kokoelman. Koska olin konemusiikin ystävä, 1. Siivekäs oli se kappale jonka myötä se oli menoa.

Biisi liittyy vahvasti myös ensirakkauteeni, joka sekin tuli kovin myöhään verrattuna niihin normaaleihin ihmisiin. Toinen vastaava kappale oli Mobyn 2. Porcelain. Tai siis se liittyy siihen kun sydän särjetään ensimmäistä kertaa ja on ihan hajalla ja luulee että maailma loppuu siihen.

Radiolla oli siis vielä vuosituhannen alussa jonkinlainen asema elämässäni ja kuuntelin välillä jopa muuta kuin Radiomafiaa. Classic FM:n kautta yritin tutustua klassiseen, mutta ei oikein irronnut. Radio City oli myös kova, ja sieltä kuulin ensimmäistä kertaa The Sisters of Mercyn 3. This Corrosionin. Sain jostain kaverilta jonkun poltetun kokoelman jolla oli tuo kappale ja Temple of Love (1992) ja sitten soitin niitä repeatilla peräkkäin tuntitolkulla. Jos last.fm olisi ollut olemassa jo silloin, nuo biisit olisivat varmaan edelleen aika lähellä kuuntelutilastojeni kärkeä. Ei minulla silloin ollut mitään hajua siitä että tämä nyt on jotain goottia. Kunhan vain tykkäsin siitä överiksi vetävästä mahtipontisuudesta.

Gootista ei ollut puhettakaan myöskään kun rupesin kuuntelemaan Type O Negativea. Se oli varmaan toinen raskaampi bändi Metallican jälkeen jota kuuntelin. Rammsteinin levyn ostin ensimmäisenä mutta minulta kesti aika monta vuotta että jaksoin (tai uskalsin!) kuunnella enemmän metallimusiikkia. October Rust taisi olla ensimmäinen kirjaston levy jonka kopioin ylioppilaslahjaksi saamallani tietokoneella; aiemmin minulla ei ollut käytössä polttavaa CD-asemaa. Kovalevyt olivat vielä niin pieniä että piti vähän poltella. 4. Love You to Death oli kova kiimaisen teinipojan vonkausbiisi. Niin keneltä vonkasin? Maailmankaikkeudelta tai jotain, en minä nyt mitään naisia uskaltanut lähestyä.

Avaruusromua oli edelleen kova juttu ja fiilistelin Tangerine Dreamia (5. Sequent ”C”) ja Kraftwerkiä (6. The Man Machine). Mutta sitten tulivat Napster ja Audiogalaxy enkä ollut enää radion soittolistojen armoilla. Kieltämättä kirjastojen musiikkikokoelmia käytin vielä suhteellisen vähän, vaikka pari itselleni merkittävää levyä sieltä ensi kertaa kuunteluun tarttuikin.

Vuosi 2001 oli oikeastaan se hetki kun fanipoikavaihe kunnolla pääsi käyntiin. Vuosikausia suosikkibändini muodostivat pyhä kolminaisuus: CMX, Depeche Mode ja Nine Inch Nails. Kahteen jälkimmäiseen, kuten myös Rammsteiniin, hurahdin ’01, ja rupesin keräämään hulluna näiden yhteiden tuotantoa. Samaisena vuonna rupesin myös käymään rock-keikoilla ja näinkin näistä neljästä kovasta kolme; NIN:in näkemistä piti odottaa vielä viisi vuotta. Depeche Modesta tuli kuitenkin lopulta näistä se kaikkein tärkein yhtye. Ja koska se yhtye on mestari keräilijöiden rahastamisessa, kertyi minulle yli sadan äänilevyn DM-kokoelma ennen kuin tajusin ettei semmosessa ole mitään järkeä! Mutta silloin moinen materialismi tuntui olevan olennainen osa omaa identiteettiäni ja sen ilmaisua.

Depeche Moden Songs of Faith and Devotion (1993) -levyssä on juurikin sitä seksuaalisten ja kristillisten teemojen rinnastamista, josta puhuin jo viimeksikin. Siitä tuli kenties henkilökohtaisin levyni. Levyä edustaa tässä 7. In Your Room. Nine Inch Nailsin Pretty Hate Machine (1989) oli melkein yhtä kova juttu ja kyseisen levyn biisi 8. Kinda I Want To on varmaan se maailman paras teinikiimabiisi. Nine Inch Nailsista ehkä löysin nyt sitten lopulta sen kauan etsimäni kitaran ja syntikoiden epäpyhän liiton.

Ensimmäinen pelkästään internetin avulla löytämäni bändi taisi olla samaan tarpeeseen vastannut KMFDM. Etenkin 9. Stray Bullet teki kovan vaikutuksen. Minusta se ei tehnyt kouluammuskelijaa vaan auttoi minua käsittelemään uskontoa ja itsenäistymään itse ajattelevaksi yksilöksi. Intohimoisen keräilyn kohteeksi päätyi myös Paradise Lost, jonka parasta levyä ei valitettavasti löydy Spotifystä. Kyseessä on tietysti synapop-levy Host (1999) jota haluan hehkuttaa jokaisen mahdollisuuden tullen kaikkien metallipuristien kiusaksi. Mutta kyllä se vuoden 2002 Symbol of Lifekin on ihan kelvollinen levy, kun tuotannostakin vastaa Front Line Assemblyn Rhys Fulber. Kyseinen levy sopikin hyväksi jatkumoksi NIN:in ja KMFDM:n perään. Erinomainen esimerkki tästä koneistetusta metallisoundista on vaikkapa avausbiisi 10. Isolate.

Netistä tuli keskeisimmän musiikin löytämisen väylän lisäksi myös keskeisin sosiaalisuuden väylä, mikä auttoi sisäänpäinkääntyttä ja ujoa teinipoikaa oikeasti jopa tutustumaan joihinkin ihmisiin. Uudet nettituttavuudet olivat nekin yleensä sellaisia joihin yhdisti samanlainen musiikkimaku. Sitä kautta aloin tutustua elektroniseen darkwaveen (erotuksena ethereal darkwavesta). BlutEngeliltä ja Malaiselta on ihan väärät levyt Spotifyssä joten tyytyminen on Diary of Dreamsin goottihumppahittiin 11. Butterfly:Dance!

Eurodancen jättämän aukon tanssittavan musiikin tarpeestani täyttivät siis darkwave, EBM ja futurepop ja musiikkimakuni alkoi pikkuhiljaa muuttua hieman ”gootiksi”. Vuoden 2003 kovimpia musalöytöjä olivat Covenant (12. Bullet), VNV Nation (13. Joy) ja Front Line Assembly (14. Millennium). Jälkimmäiseen bändiin sattumalta tutustuin ensimmäisenä juuri sen bändin ainoan metallilevyn kautta ja lähinnä vahingossa tutustuin myöhemmin Tactical Neural Implantiin (1992) ja huomasin että se electro-industrial onkin bändin tuotannossa paljon parempaa. Mutta olihan tuossa Millenniumissa sentään sampleja yhdestä niiden aikojen suosikkielokuvistani, Rankasta päivästä.

Oikeastaan noista kolmesta VNV Nation ei aktivoinut minussa fanipoikaa vaan lähdin keräilemään vain Covenantin ja FLA:n levyjä. Kaikki mahdolliset sinkut oli saatava myös valtaosalta edellämainituista yhtyeistä. Tätä vaihetta siis kuvaa se, että kuuntelin verrattain harvaa yhtyettä mutta niitä sitten sitäkin enemmän. Se kai on tyypillistä teini-iälle.

Yksi hyvä teiniangstibiisi on vielä mainittava, eli Meshin 15. People Like Me With This Gun. Meshin katkera ihmissuhdetilitys iski muutenkin todella kovaa. Se oli juuri sopivan lapsellista kitinää nuorelle miehelle joka tunsi olevansa vastakkaisen sukupuolen karsastama. Nostalgiatrippini kakkososan saa päättää hieman rauhallisempi darkwave-biisi Switchblade Symphonyltä. Remixin takana on Nine Inch Nailsin Things Falling Apartilta itselleni tutuksi tullut Keith Hillebrandt: 16. Dissolve (Keith Hillebrandt Remix).

Nostalgiatrippi I: Ysäri

Törmäsin viime viikolla viisi vuotta sitten kavereilleni tekemääni mixtapeen, joka esitteli musiikkimakuni kehitystä. Se oli eräänlainen musiikillinen autobiografia, jossa oli kronologisesti biisejä siinä järjestyksessä missä ne ovat tehneet minuun ja musiikkimakuuni lähtemättömän vaikutuksen.

Sain siitä inspiraation päivittää sitä vuodelle 2012, sekä sisältönsä että formaattinsa puolesta. Koska olen perusteellinen ihminen, ei ne yhteen soittolistaan mahdu vaan tuloksena on viisiosainen Spotify-nostalgiatrippi, jonka olen jakanut musiikkimakuni eri ”vaiheisiin”. Esittelen nämä osat nyt tässä blogissa, asiaankuuluvien linkkien kanssa tietenkin.

Ensimmäiseksi on toki huomautettava tällaisen lähestymistavan puutteista. Spotifyssa ei edelleenkään ole kaikkea maailman musiikkia vaan näidenkin soittolistojen tekeminen on vaatinut paljon kompromisseja. Pelkän Spotifyn kautta ei siis voi saada minkäänlaista eheää kokonaiskuvaa musiikkimaustani ja sen kehityksestä. Maustan olennaisuuksien osalta kokonaisuutta YouTuben avulla, jos sieltäkään nyt tarpeellisia kappaleita löytyy.

Toinen keskeinen ongelma on kronologiaan ja musiikillisiin ”kausiin” liittyvä. Musiikkimaku ja sen kehitys ei tietenkään ole asia jonka voisi puhdasoppisesti jakaa erilaisiin ajanjaksoihin vaan musiikkimakuni koostuu totuudenmukaisemmin erilaisista rinnakkaisista kronologioista, joissa on myös paljon katkoksia ja päällekkäisyyksiä. Tarkoitan tällä sitä, että olen saattanut kuulla jotain bändiä tai genreä ensimmäistä kertaa vuonna 1990, vihannut sitä vuonna 2000 ja todenteolla hurahtanut siihen vuonna 2010. Haen musiikista monenlaisia erilaisia elämyksiä, ja myös näiden elämyksien etsiminen on samanlainen monen rinnakkaisen kehityskulun yhdistelmä.

Laitan varsinaisten soittolistalta löytyvien biisien eteen niiden järjestysnumeron soittolistalla. Linkki koko soittolistaan on alla.

Army of Lovers - Crucified; kuvankaappaus musiikkivideosta

Osa I: Ysärivaihe

Aloitan käsittelyn jostain 20 vuoden takaa, koska lasken oman persoonallisen musiikkimakuni syntyneen joskus vuosien 1991-92 tienoilla. 1980-luvulla musiikillinen ympäristöni koostui lähinnä lastenlauluista ja isoveljen kasarihevistä.

Ihan ensimmäisiä sykähdyttäviä erillisiä kuuntelukokemuksiani liittyi nykyään aika nolosti Star Inc:in Synthesizer Greatest -halpiskasetteihin, joilla hollantilainen Ed Starink siis soittaa viiden pennin versioita instrumentaalin ja välillä populaarinkin syntetisaattorimusiikin saralta. Tätä kautta tarttui kuitenkin mieleen monia elektronisen musiikin nimiä, joihin ryhdyin sitten tarkemmin tutustumaan Avaruusromua-ohjelman myötä lukioaikoina.

Musiikkimakuni alkumetrit liittyvät kuitenkin populaarimpaan konemusiikkiin ja monen 90-luvulla nuoruutensa viettäneen ihmisen tapaan kuuntelin lähinnä eurodancea, tuttavallisemmin ysäriteknoa. Ensimmäinen oma C-kasettini noiden Star Inc. -räpellysten jälkeen taisi olla Army of Loversin Massive Luxury Overdose. Olin nähnyt 1. Crucifiedin musiikkivideon ja tykästynyt siihen sen verran että minulle ostettiin kyseinen kasetti sitten syntymäpäivä- tai joululahjaksi.

En kyllä silloin vielä tajunnut kuinka perverssi video on kyseessä. Nyt tajuan ja siksipä kyseessä on edelleen yksi suosikeistani. Siinä on samaa seksuaalisuuden ja judeokristillisen mytologian tematiikkaa, joka on ollut aikuisiälläkin keskeisessä osassa suurta osaa suosikkimusiikistani.

Snap!:in 2. Rhythm Is a Dancerista tuli suosikkikappaleeni lähes koko vuosikymmeneksi. Luultavasti löysin sen Techno & Dance 2 -kokoelman kautta ja tuosta K-Telin kokoelmalevysarjasta tulikin yksi musiikkimakuani melkein koko vuosikymmenen ajaksi määrittävistä tekijöistä. Eurodancen piiristä ehdoton suosikkini oli 2 Unlimited, mutta sen tuotantoa ei valitettavasti löydy kämäisiä remixejä lukuunottamatta Spotifysta. Stereotyyppisintä eurodancea saa soittolistallani edustaa DJ Bobon 3. Let the Dream Come True. Räppiä ja naislaulua juuri sopivassa yhdistelmässä tarttuvan melodian ja jyskyttävän biitin seassa.

Snap! - Rhythm Is a Dancer; kuvankaappausa musiikkivideosta

Vuosina 1993-1994 meillä näkyi MTV joten musiikkivideot olivat tuona aikana tärkeässä osassa, ja nauhoitin niitä mm. VHS-kaseteille. 2 Unlimitedin No Limit ja Let the Beat Control Your Body olivat ehdottomia suosikkejani. Musiikkivideoiden kautta sain ensikosketuksen myös mm. Depeche Modeen, Pet Shop Boysiin ja Madonnaan, joiden musiikkiin perehdyin tarkemmin vasta joskus melkein kymmenen vuotta myöhemmin.

Musiikkiformaattina 1990-lukuani luonnehtii ennen kaikkea C-kasetti, vaikka isommassa mittakaavassa olikin kyse nimenomaan CD-levyn vuosikymmenestä. Sain CD-soittimen suhteellisen myöhään vuonna 1994 mutta tämänkin jälkeen ostin CD-leyjä kohtuullisen vähän. Sen sijaan nauhoitin Radiomafiasta kasettitolkulla kaikkea sekalaista kamaa. Enimmäkseen juuri eurodancea, kaikista näistä Salovaaran Härdelleistä ja mitä kaikkia niitä nyt oli. Jostain kumman syystä ysäriteknon lisäksi näiltä kaseteilta löytyy merkittävät määrät power balladeja ja muita slovareita. Älkää kysykö miksi, en oikeasti muista miksi ihmeessä minä olen niistä joskus pitänyt. Tai rehellisesti en edes muista että olisin niistä joskus pitänyt, mutta paha sanoa tuota suurta raskauttavaa kasettiaineistoa vastaan.

Tätä rauhallisempaa puolta 1990-luvun musiikkimaustani saa edustaa Roxetten 4. Fading Like a Flower, joka löytyy ensimmäiseltä omistamaltani CD-levyltä, Joyridelta. Sain myös Queenin Live at Wembley -kasetin lahjaksi joskus 90-luvun alussa joten en minä ihan puhtaasti pelkkää konemusiikkia silloin kuunnellut, vaikka se selvästi olikin suosikkimusiikkiani. Viimeisenä sitä saa luvan edustaa U96:n 5. Love Religion. Club Bizarre (1995) oli yksi suosikkilevyistäni ja näin jälkikäteen ajateltuna yhtyeen Replugged (1993) on yksi harvoista eurodance-levyistä jotka toimivat kokonaisuuksina ja ovat kestäneet vanhenemista hämmentävän hyvin.

Lukion alku tiesi musiikkimaussani selvää murrosta. Radiossa eksyin niiden erikoisohjelmien pariin ja päädyin lopultakin etsimään ne Star Inc:in raiskausten alkuperäiset kohteet käsiini. Jean-Michel Jarresta tuli ensimmäinen artisti 2 Unlimitedin jälkeen jonka levyjä ostin järjestelmällisesti. Ensimmäinen näistä taisi olla Oxygene 7-13, joten Jarrea edustaa soittolistallani tuon levyn hittibiisi 6. Oxygene 8. Vangelis seurasi loogisesti pian perässä. Muistaakseni tutustuin ensin hänen 90-luvun new age -henkisempään tuotantoon ja vasta myöhemmin 70-luvun progesynailuun. Jälkimmäinen on paljon parempaa ja sitä jaksan edelleenkin kuunnella, mutta soittolistalla on kuitenkin mukana 7. Moxica and the Horse -kappale elokuvan 1492 – Paratiisin valloitus soundtrackilta. Tähän hymistelymusiikkibuumiini kuului tietysti myös Enyan kuunteleminen: 8. On My Way Home.

Lukiossa se varsinainen rock-musiikkikin alkoi lopulta kiinnostaa ja palasin Queenin pariin entistä innokkaampana. Greatest Hits I & II oli varmasti yksi lukioajan puhkisoitettuimpia levyjäni. Aluksi varmaankin tykästyin enemmän kakkososan syntikoin maustetusta kevyemmästä kasarituotantoon, vaikka Brian Mayn kammottavat överiksi vetävät kitarasoolot varmasti ärsyttivät minua jo silloin. Lopulta ykköslevystä kuitenkin tuli suosikkini. Studioalbumeista taisin kuunnella vain kirjastosta lainattua A Night at the Operaa (1976) mutta se nyt onkin niistä se selvästi paras. Queeniä saa kuitenkin soittolistallani edustaa 9. Seven Seas of Rhye. Ajan hiteistä puolestaan Manic Street Preachersin 10. Tsunami iski lujimmin. This Is My Truth Tell Me Yours oli kova levy.

Jo lukiossa alkoi myös metsästykseni näiden kahden musiikkimakuni osa-alueen yhdistämiseksi: kaipasin rock-musiikkia joka yhdistäisi itseensä myös runsaasti konemusiikkia ja syntikoita, joiden ääniin jostain syystä tykästyin jo nuorena poikana. Ne siinä kasarihevissäkin varmasti parasta olivat. Queenin kasarituotannon lisäksi esimerkiksi Genesiksen 11. Land of Confusion oli tosi kova. Siinä on myös yksi maailman parhaista musiikkivideoista, joka sekin tarttui nauhalle silloin 1993-94.

Genesis: Land of Confusion; singlen kansi, yksityiskohta

Avaruusromua kuuntelemalla (mieleen on jäänyt erityisesti Mellotron-jakso) tutustuin myös varovaisesti progeen, mutta sitä on huonosti tarjolla Spotifyssä. Tai siis siellä ei ole niitä kahta levyä, joita tuosta genrestä lähinnä kuuntelin, eli In the Court of the Crimson Kingiä ja juurikin Genesiksen Lamb Lies Down on Broadwayta. Spotifyn puutteiden vuoksi proge jää nyt kokonaan pois näistä soittolistoista, mutta voin elää sen kanssa koska tuo musiikkityyli ei kuitenkaan lopulta ole ollut musiikkimakuni kannalta aivan niin keskeinen.

”Koneet kohtaavat kitarat” -ideastani oli siis aluksi vielä hyvin pitkä matka johonkin industrial rockiin, josta myöhemmin todella lyösin sen oman juttuni. Silloin suunnilleen ainoa kanavani löytää uutta musiikkia oli Radiomafia, joten ei ollut kauheasti valinnanvaraa kun yritti löytää jotain sellaista musiikkia. Siispä ostin mm. Garbagen 2.0:n (12. Hammering in My Head) ja Chumbawamban Tubthumperin (13. Outsider), joilla oli edes jonkin verran sitä etsimääni soundia.

Chumbawambasta on sanottava sen verran että kyseessä on varmaan yksi surullisimmista ”yhden hitin ihme” -ilmiön esimerkeistä. Sen uskomattoman ärsyttävän Tubthumping-hitin takia bändin koko muu, paljon laadukkaampi, tuotanto on jäänyt valtavirralta ihan huomioimatta. Pari vuotta sitten päädyin vuosien tauon jälkeen taas kuuntelemaan bändiä, tällä kertaa sitä paljon parempaa Anarchy (1994) -levyä ja huomasin kuinka punk tämä yhtye kaikesta soundin kaupallistumisesta huolimatta on. Bändin itsensä mielestä se kaupallinen soundi varmaan nimenomaan oli paljon enemmän punk kuin joku ’77-vuosikerran aivoton kaavamainen toisto.

Lukion loppumetreillä musiikkimakuni alkoi myös siirtyä hieman raskaampaan suuntaan. Abivuonna kuuntelin aika paljon Metallicaa (varsinkin S&M:ää ja Master of Puppetsia, ks. YouTube), mutta kun sitä ei ole Spotifyssä. 1990-luvun viimeinen edustaja saa siis olla Rammstein, sillä ainoalla Spotifystä löytyvällä biisillään eli 14. Du hastilla. Radiomafian Gasthaus Ristolassa soitettiin joskus Sehnsuchtia (1997) kun se oli juuri tullut ulos. Siinä oli jo sitä kone- ja rock-musiikin toimivaa yhdistelyä jota niihin aikoihin etsin. Levy oli kuitenkin vielä silloin vähän liian rankkaa kamaa minulle enkä kuunnellut sitä paljon kuin vasta joskus sitten kun Mutter-levy iski lujaa. Mutta nyt menen jo asioiden edelle eli seuraavalle vuosituhannelle…

Menin 1990-luvun läpi melkoisella pikakelauksella ja seuraavat neljä osaa käsittelevät kaikki sitten niitä seuraavaa kymmentä vuotta. Tämä johtuu siitä että 90-luvulla musiikki oli aika tasaväkinen kiinnostukseni kohde yhdessä elokuvan, urheilun ja kirjojen kanssa. Vasta 2000-luvulla lukion jälkeen minusta alkoi kasvaa tällainen monomaaninen musiikkifriikki, joka olen nykyään. Levyjen ostotahtini moninkertaistui ja musiikkimakuni alkoi monipuolistua. Ratkaisevin taustatekijä tässä oli se, että lopetin Radiomafian kuuntelemisen ja siirryin internetiin.

Laittomasta musiikinjakelusta sanon sen verran, että ilman sitä minusta tuskin olisi tullut musiikkifania, joka käyttää suurimman osan ylimääräisestä rahasta ja ajastaan musiikkiin eikä esim. noihin elokuviin, urheiluun ja kirjoihin. Omalla kohdallani P2P-verkko on ollut merkittävin yksittäinen tekijä joka on saanut minut kuuntelemaan musiikkia paljon ja monipuolisesti. Muista ihmisistä en osaa sanoa, mutta oman mutuni perusteella piratismilla ei ole mitään tekemistä levynmyynnin laskun kanssa. Ilman sitä omistaisin luultavasti 100 levyä enkä 900.

Seuraavissa osissa lisää siitä mitä ihanaa löysin internetin ihmemaailmasta.

Chumbawamba - Tubthumper; levynkansi