Vuoden 2011 parhaat levyt

Julkaistu 30.12.2011 , kirjoittanut Melomaanikko

10. Ulver – Wars of the Roses

Wars of the Roses on hyvä esimerkki levystä joka on todella hyvä, mutta josta on vaikea keksiä mitään sanottavaa. Tai Ulver bändinä ylipäänsä. Ryggiltä ja kumppaneilta tulee taattua laatua, josta on kuitenkin vaikea nostaa esiin mitään mikä tekisi levyistä unohtumattomia mestariteoksia. Tavallaan tätäkin levyä tekee mieli kutsua ”ihan kivaksi”, mutta se olisi melkoista vähättelyä.

Viimeisillä levyillään Ulver on ehkä siirtynyt entistäkin seesteisempään ilmaisuun, kun vertaa vaikka vuoden 2005 Blood Insideen (joka muuten on mielestäni Ulverin paras levy). Shadows of the Sunin (2007) tapaan Wars of the Roses on varsin rauhoittavaa kuultavaa. Se ei ole yhtä haastavaa kuin Ulverin aiempi tuotanto, mutta helppouden myötä musiikkiin on tullut lämpimiä sävyjä ja musiikki on kovin miellyttävää. Tämäkin levy on siis täynnä tunnelmallista konepörinää, jossa myös liverummuilla on tärkeä rooli. Sävyjä on progressiivisesta rockista siinä missä ambientistakin.

Levyn päättävä Stone Angels sinetöi Ulverin aseman Coilin manttelinperijänä. Kaunista ambient-huminaa mytologisen runonlausunnan taustalla. Tavallaan kappale on muusta kokonaisuudesta irrallinen, mutta toimii silti loppusoittona erinomaisesti. Se myös vie kolmasosan koko levyn kestosta, mikä luo tunteen siitä että kyseessä on moniosaisen kokonaisuuden viimeinen näytös. Hieman erillään, mutta silti selvässä suhteessa kaikkeen edellä kuultuun.

9. Wolves in the Throne Room – Celestial Lineage

En koe kyllä tietäväni black metalista tarpeeksi osatakseni sanoa tästä levystä oikein mitään. Atmospheric black metal -leiman alle tämä tunnelmallinen örinä taitaa mennä. Ambient-humina ja naislaulu jaksottavat melankolista tuplabasarivyörytystä, jonka päälle kiljutaan karhealla äänellä pakanallista ylistystä luonnon julmuudelle ja kauneudelle.

Wolves in the Throne Room tulee Washingtonin osavaltiosta, Yhdysvaltain lounaisimmasta nurkasta. Tieto siitä ja promokuvat bändistä ohjaavat kuuntelukokemusta melkoisesti. Päällekäyvää rankkuutta ja tunnelmallista maalailua täydessä tasapainossa yhdistelevä äänivalli luo mieleen kuvia sumuisista vuorenrinteistä joita kansoittavat vuosituhantiset havupuut, jotka ovat leveitä kuin talot ja niin korkeita, ettei ihminen voi käsittää.

Levyn alakuloisessa raivokkuudessa on kuultavissa surua ympäristön tilasta ja kaipuuta pois sivistyksestä, kohti luonnonläheisempää elämänmuotoa. Luonto ilmenee lähes hengellisenä kohteena ja ihmisestä itsenäisenäkin entiteettinä. Ehkä tätä voikin kuunnella jonkinlaisena pakanagospelina.

8. Marissa Nadler – Marissa Nadler

Spotify

Marissa Nadlerin omaa nimeä kantava levy teki oikeastaan minuun suurimman vaikutuksen lähinnä ”ulkomusiikillisista” syistä. Ei siis siksi että Marissa on söpö, vaan siksi että hänestä ja tästä julkaisusta välittyi Tampereen keikalla kovin sympaattinen ja kotikutoinen kuva.

Keikan jälkeen levyä kuunteli ihan tuorein korvin. Se kuulosti juuri siltä miltä folkin pitääkin kuulostaa: välittömästi suoraan artistilta minulle tulevalta. Ilman että levy-yhtiöt tai suureelliset sovitukset tulevat ilmaisun tielle. Kieltämättä pidän enemmän Nadlerin vieläkin riisutummista levyistä, mutta henkilökohtainen keikkakokemus ja artistin kertomukset kappaleiden taustoista toivat sitten tästäkin levystä ne intiimimmät puolet esille.

Musiikillisesti Marissa Nadler tarjoilee minulle vähän liiankin countryvaikutteista ja bändisoittoon nojaavaa folkia, mutta eivät nekään piirteet häiritsemään asti pääse. Pääasiat, eli Marissan herkkä ääni ja rauhallinen kitaran näppäily, ovat tietenkin yhä pääosassa ja luovat intiimiä tunnelmaa.

Vai onko kyse vain intimiteetin illuusiosta? Teenkö vain Marissasta henkilönä kauppatavaraa arvottamalla musiikkia sen perusteella millainen kuvittelen hänen olevan artistina. Tai millaiseksi kuvittelen minun (kuuntelijan) ja hänen (taiteilijan) välisen yhteyden.

Voiko mitään sellaista yhteyttä silloin kun ihmisten välillä on tekninen ja kaupallinen tuote, levytys? Vaikka kyse on kuinka omakustanteesta. Ehkä olisi turvallisempaa olla kuvittelematta ettei mitään yhteyttä ole ja ottaa levy samanlaisena viihteenä kuin ne kaikki muutkin. Idealismi ja analyyttisyys pilaa koko kuuntelukokemuksen. Unohdetaan siis koko juttu!

7. Prurient – Bermuda Drain

Spotify

Prurient, a.k.a. Ian Dominick Fernow, edustaa hipster-noisea pahimmasta päästä. Siinä jää Wolf Eyeskin kakkoseksi. Trendien harjalla Fernow ratsastaa kuitenkin ensisijaisesti minimal synth -projektissaan Cold Cave. Miehen power electronics -projekti Prurient on kuitenkin siirtynyt koko ajan lähemmäksi Cold Caven synkän monotonista synapoppia. Bermuda Drainilla oikeastaan yhdistyykin näiden miehen projektien parhaat puolet, jos vain pääsee yli elitistisistä ennakkoluuloistaan.

Tiedossa siis säröä, kiertoa, huutoa, rumpukoneita ja analogisia retrosyntikoita. Synasoundit tuovat rankemman ilmaisun sekaan mukavasti pehmeyttä. Toisaalta Fernow vetää pari kertaa nolosti överiksi. Esimerkiksi Palm Tree Corpsen kliseisen misogyyninen huutokohtaus herättää myötähäpeää, eikä niitä hyytäviä viboja joita sillä on ilmeisesti haettu. Vaikka kaikki ”teko”-alkuiset sanat ovatkin arvelluttavia, sanon että tekorankkaa. Pitää huutaa mahdollisimman lujaa ja vihaisesti, mahdollisimman epäkorrekteja asioita, että tässä nyt ollaan uskottavia. No, ei olla.

Parhaimmillaan power electronicsissa tuollaista vihanpurkaukset ovat todella hyytäviä, mutta eivät tällä levyllä, jossa ne eivät sovi ollenkaan taustoihin. Levy on parhaimmillaan kuin aavemainen 80-luvun kauhuelokuva, jossa jokin sanoinkuvaamaton pahuus tunkeutuu toisesta ulottuvuudesta tuhoamaan sivilisaation ja kaiken elävän. Pelottavimmillaan se on silloin kuin kuiskallaan kasarisoundien taustalla levyn päättävillä kappaleilla Myth of Sex ja Sugar Cane Chapel, eikä silloin kun yritetään kuulostaa mahdollisimman rankalta. Olisin toivonut että tämä ydinajatus olisi levyllä sisäistetty vieläkin paremmin. Aina ei tarvitse huutaa kurkku suorana. Hienovaraisuudessa on voimaa.

6. Björk – Biophilia

Spotify

Tästä levystä kirjoitinkin jo melkeinpä kaiken mikä on sanottavissa. Björk jatkaa seikkailua omituisen kiekumisen, elektronisen pörinän ja kaikenlaisen taidehomoilun parissa. Jos Wolves in the Throne Room on okkultistinen pakanahippiyhtye niin Biophilia on sitten teknohippilevy. Näin erilaisista lähtökohdista voi samaa aihepiiriä lähestyä. Jotkut kaipaavat paluuta esiteknologiseen luontoon, jotkut taas näkevät ihmisen teknologisena eläimenä joka voi löytää harmonian luonnon kanssa myös oikein käytetyn teknologian avulla.

Tiedä sitten mitä Björk asiasta ajattelee, mutta kyllä minulle ainakin tästä levystä välittyy syvä kunnioitus luontoa kohtaan, vaikka teknologia jossain määrin sen vihollinen onkin. Kenties Björkillä on kuitenkin muodon ja sisällön suhde paremmin tasapainossa. Mitä muutakaan levytetty musiikki on kuin teknologiaa? Tai Biophilian oheistuotteina syntyneet iPad-sovellukset. Tässä mielessä Björk siis ottaa kaiken mahdollisen irti eri formaateista, eivätkä ne ole mitenkään ristiriidassa sisällön teknoekologian kanssa.

Toisaalta Wolves in the Throne Room julkaisee materiaa ja kiertää maailmaa auttaen ilmastonmuutosta kiertueillaan. Toki Björk tekee samaa, enkä lähde tässä aktien hiilijalanjälkiä vertailemaan (enkä varsinkaan arvottamaan levyjä sen perusteella), mutta Björk on itsetietoisesti ja tarkoituksellisesti teknologinen. Populaarimusiikki ei voi edustaa paluuta luontoon muuten kuin teknologisoituneen luontokokemuksen (tai sen illuusion) muodossa. Siinä piirissä Björk toimii, mutta omalla hieman avantgardistisella tavallaan.

5. Sutcliffe Jügend – Blue Rabbit

BandCamp

Aloitan julkaisupoliittisella ihmettelyllä. Levyn julkaisupäiväksi ilmoitettiin yleisesti 22.11.2011, mutta se näyttää nyt kaikkialla muuttuneen muotoon 21.2.2012. Levyjen julkaisuja nyt tunnetusti lykätään usein, underground-piireissä myös ilman mitään selittelyjä. Mutta levy on kuitenkin kuunneltavissa BandCampissa, ja sieltä voi ostaa yhden biisin levyltä. Mutta ei koko levyä. Mitähän järkeä on streamata levy julkaisupäivänä netissä, mutta ilman mahdollisuutta ostaa se digitaalisena itselleen?

Onko tämä nyt sitten vuoden 2011 vai 2012 julkaisu? Otin mukaan tähän listaukseen koska tämä oli yksi vuoden eniten odottamistani levyistä minkä vuoksi olen kuunnellut sitä BandCampissakin ihan innolla, vaikka se ei kovin kätevää olekaan. Turhauttaa vain, että ei voi vielä ostaa sitä FLAC:ina tuolta, vaikka levy on mitä ilmeisemmin valmis. Mitä ne siellä panttaa! Ehkä tämä kuitenkin kannattaisi ostaa CD:nä, koska levy on ”enhanced in it’s creep factor by the unsettling paintings from Sutcliffe Jugend’s Kevin Tomkins that make up the album art” (Crucial Blast Records).

Sutcliffe Jügend jatkaa tällä levyllä Fall of Naturella hyväksi havaittua power electronics -ilmaisun laajentamista uusiin, hämmentäviin suuntiin. Tällä kertaa on taas tuloksena biisikeskeisempi teos, mutta kun esimerkiksi This Is the Truthiin vertaa, ilmaisu on huomattavan hienovaraisempaa. Huudon sijaan kuiskaillaan. Suoraviivaisen hyökkäävien meluvallien sijaan seikkaillaan kokeellisissa äänimaisemissa. Vaikutteita onkin taidettu ottaa rohkeasti taidemusiikinkin puolelta, koska elektroakustista äänimanipulaatiota kuullaan runsaasti.

Blue Rabbit toteuttaa Bermuda Drainin ideaa vieläkin paremmin: aina ei tarvitse olla alleviivaavan hyökkäävä, vaan hienovaraisuudella voi luoda aivan samaa kauhun tuntua. SJ:n Tomkins ja Taylor osaavat kyllä sekä ultra-aggressiivisuuden että ambient-säikyttelyn Farrow’ta paremmin. Sutcliffe Jügend kuulostaa pelottavan paljon siltä että ovat tosissaan, Farrow taas hipsteriltä joka haluaa järkyttää järkyttämisen takia.

Onhan se toki kyseenlaista kuluttaa tällaisten ilmiselvien sosiopaattien älämölöä. Sen sijaan että vastustaisin tällaisten äärioikeistolaisten misogyynistä mökellystä, karnivalisoin sen tekemällä siitä kauhuelokuvan tapaista viihdettä. Kulutan järkyttymisen ja kauhistumisen tunteita. Vain postmodernissa nyky-yhteiskunnassa on edes mahdollista että jokin näin häiriintynyt voi olla viihdettä! Elämä on ihan liian helppoa kun täytyy jotain tällaista kuunnella tunteakseen olevansa elossa.

Jotain sellaista tunnetta Sutcliffe Jügend välittää. Olen elossa, koska musiikki voi vielä aiheuttaa minussa jotain tällaista. Populaarimusiikki puuduttaa, ja vain tällainen kappalerakenteita ja musiikillisuuden perusteita vastaan pulikoiva taidemelu pitää hereillä. Tämä nyt on tällainen marxilais-elitistinen tulkinta joka ottaa vaikutteensa suoraan Theodor Adornolta. Mutta on siinä jotain perää, Blue Rabbit välittää jotain sellaista kapinallisuutta ja virikkeellisyyttä johon popilla ei päästä.

Tämä ei ole moite poppia vastaan, koska pidän popista. Tästä listastahan sen näkee. Listani ei koostu itsetarkoituksellisesta erikoisuudentavoittelusta. Tämä levy vain on tällä listalla se kauimpana popista sijaitseva teos ja on mukana osittain juuri siksi. Blue Rabbit oli tärkeä avantgardistinen poikkeama tässä musiikkivuodessa, joka muuten elähdytti minua melko perinteisillä keinoilla.

4. Planningtorock – W

Spotify

Saksalaistunut brittimuusikko Janine Rostron eli Planningtorock jatkaa omalla urallaan siitä mihin ruotsalainen oudon konepopin ykkösbändi The Knife jäi Silent Shout -levyllään vuonna 2006. Planningtorock sattui samana vuonna julkaisemaan debyyttinsä Have It All ja remiksaamaan Knifen Marble House -biisiä. Olipa Rostron mukana myös The Knifen Darwin-oopperassa, joka oli varmasti monelle Knifen aiempaan tuotantoon tykästyneelle suuri pettymys.

Onneksi kuitenkin toiset artistit ottavat viestikapulan käteen kun Knife lähtee häröilemään. Kieltämättä pidän Tomorrow, in a Yearista enemmän kuin muista Knifen levyistä tai Planningtorockin soolotuotannosta, mutta tietysti sydämeni sykkii myös tällaiselle tummanpuhuvalle konepopille.

Rostronin musiikki muistuttaa selkeintä esikuvaansa jopa siinä määrin, että laulu on efektoitu hyvin pitkälti samalla tavalla kuin Knifen Karin Dreijerinkin ääni. Erojakin löytyy tosin, ja hyvä niin. Planningtorock ei ole yhtä puhtaasti elektronista vaan mukana on selkeitä vaikutteita myös kamaripopista (chamber pop). Tiedä sitten tulevatko kaikki jousetkin jostain digitaalisten soitinten uumenista, mutta ei sillä nyt mitään väliä ole.

Enimmäkseen kappaleet ovat rauhallista tunnelmointia, mutta toki seasta löytyy pari vastustamattoman tanssittavaa hittiäkin. Näistä etenkin I’m Yr Man miellyttää sanoituksen sukupuolisekaannuksella. Tunnelmoinnitkin toimivat poikkeuksetta, mutta ne levyn kohokohdat ovat kyllä näitä nopeatempoisia tarttuvia poppibiisejä.

3. Julma-Henri & RPK – ”Henri”

Spotify

Suomalainen hiphop oli kenties tämän vuoden merkittävin uusi musiikillinen aluevaltaukseni. Tässä nyt kuuluisi sitten jaaritella Raptorista, bling blingistä ja ennakkoluuloista. Pitäisi mainita Dälek ja kertoa siitä kuinka huomasi että Suomessa tehdään myös tiedostavaa hiphopia eikä vain kopioida amerikkalaisten pahimpia kliseitä. Se yhteiskunnallisesti kriittinen ja introspektiivinen underground-hiphop on sitä parempaa kamaa. Ei oo yhtään sama juttu.

Noin, pakolliset liirumlaarumit on saatu pois alta, jes. Itselleni kun on nykyään jo itsestäänselvää että jokaisessa genressä tehdään hyvää musiikkia, myös Suomessa. Se on sitten täysin eri asia mikä saa mediassa näkyvyyttä. Hyvin pitkälti tämä suomihiphopin itseäni kiinnostavin osa on pyörinyt Kaucasin ja Ceebrolisticsin ympärillä. Julman-Henrinkin saa liitettyä kätevästi molempiin. Kaucasin Laineen Kasperi on tehnyt Henrin kanssa hämmentävän antikapitalistisen Ou_to_nau_ha.-huumorikuunnelman ja tämä RPK puolestaan on Ceebrolisticsista tuttu RoopeK.

Julma-Henri eroaa kyllä riimeiltään aika radikaalisti kaikesta muusta mitä olen kuullut. Ensimmäisillä levyilläänhän hän oli enemmän yhteiskunnallisesti kantaaottava, mutta ”Henrin” sanoitukset pyörivät taas hyvin henkilökohtaisissa asioissa. Itämaisesta filosofiasta ammentavat kappaleet käsittelevät masennusta, meditaatiota, egoa, kuolemanpelkoa, psykoseksuaalista ehdollistumista ja läsnäolon voimaa. Levyn nimi kertoo paljon. Henri on lainausmerkeissä koska ihmisen nimi on pelkkä leima, joka rajoittaa tapaamme hahmottaa todellisuutta. ”Sinä et ole nimesi, sinä et ole kokemuksesi, sinä et ole menneisyytesi, sinä et ole mielesi”, kuten kappaleessa Yksi lauletaan.

Musiikillisesti ”Henri” on myös aika poikkeuksellinen. Tummanpuhuviin biitteihin ja synkkiin hiphop-taustoihin yhdistetään dubstepiä, särökitaroita ja chiptune-piipitystä. Äänimaisemat ovat monipuolisia ja mielenkiintoisia. Tästäkään huolimatta mielenkiinto ei valitettavasti kestä 17 biisin verran. Liian pitkä kesto onkin oikeastaan ainoa huono puoli tässä levyssä. Siinä mielessä levyltä teaserina julkaistu kuuden biisin Kutsu-EP olikin toimivampi kokonaisuus. Toisaalta sieltä kyllä puuttuu levyn paras biisi, Vapaa, joka on yksi koskettavimmista koskaan kuulemistani kappaleista. Ihan missä tahansa genressä.

2. Militia – Power! Propaganda! Production!

Belgialaisen ekoanarkistisen perkussio-orkesteri Militian uutta levyä jouduttiin odottamaan kahdeksan vuotta. Siinä ajassa on selkeästi osattu hautoa ideologiaa ja sävellyksiä viimeisen päälle. Maailmakin on muuttunut, suuntaan jossa Militian musiikki on ajankohtaisempaa ja iskevämpää kuin koskaan aiemmin.

Levyn parhaimmistoon kuuluva Cash Crash and Crisis onkin hieno biisi tämän hetken finanssikriisistä. Varsin tarttuva kappale Militian mittapuulla muutenkin, enimmäkseen kun kappaleet ovat rakenteiltaan hieman abstraktimpia lähes sinfoniseksi yltyvän ambient-huminan ja hellittämättömän teollisen metallinkolinan yhteenliittymiä. Välillä kuullaan bändin propagandistista agitaatiota tai sitten puhesampleja huolestuneiden tiedemiesten suusta. Abrupt Climate Changen sisältöä esimerkiksi ei tarvinne avata enempää.

Militia on avoimesti ja suorasukaisesti poliittinen yhteenliittymä, puhe bändistä olisikin oikeastaan harhaanjohtavaa. Poliittinen agenda tulee jo varsin ytimekkäästi esiin avauskappaleessa New Statement, jonka nimkin kertoo jo kaiken. Militia ajaa ekoanarkistista yhteiskuntaa, jossa ei ole valtarakenteita eikä ympäristön riistoa. Vain aitoa vallatonta demokratiaa ja palautettu yhteys luontoon. Siekailematonta idealismia siis.

Ideologinen sisältö sikseen, Militia on erittäin toimivaa perkussioindustrialia, joka kolisee ja kilisee aidossa Test Departmentin hengessä. Ideologia kuitenkin tukee kaikkea muutakin kollektiivin estetiikkaa, eikä bändi olisi niin kiinnostava ilman sitä. Ja vaikka en ekoanarkisti olekaan, Militia tuo taiteen avulla esille monia maailman epäkohtia ja tarjoaa niihin myös ratkaisuja. Se on harvinaista ja rohkeaa aikana, jolloin ideologisuus musiikissa on epämuodikasta.

1. :Of the Wand and the Moon: – The Lone Descent

Spotify

Myös tanskalaiselta :Of the Wand and the Moon:ilta jouduttiin odottamaan uutta studioalbumia pitkään, kuusi vuotta. Sinä aikana neofolkista ehtikin tulla paikallaan junnaava genre, joka toisti vain omia kliseitän. Onneksi :OTWATM: kuitenkin käytti tämän ajan hakien uusia vaikutteita musiikkiinsa. Ja onhan meillä toki ollut tällä vuosisadalla myös Rome, Naevus, Sieben ja Spiritual Front. The Lone Descentillä tämän Kim Larsenin kokoonpanon voisi melkein lisätä tähän ”neo-neo-folkin” artistilistaan.

Bändin ilmaisua on laajennettu yksinkertaisesta folkista psykedeeliseen ja progressiiviseen suuntaan. Varsinkin levyn alku laittaa luulot pois kolmella pitkällä ja polveilevalla kappaleella, joista ei oikein saa kunnon otetta parin kuuntelukerran perusteella. Ne kuitenkin herättävät kiinnostuksen ja houkuttavat kuuntelemaan niin pitkään että ne avautuvat. Kärsivällisyys palkitaan.

Onneksi nämä haastavimmat palat on laitettu heti levyn alkuun, koska ne saavat myöhemmin tulevat yksinkertaisemmatkin kappaleet kuulostamaan tuoreilta. Selvin esimerkki näistä on suoraan Death in Junelta pöllitty Tear It Apart. Enemmän The Lone Descent kuitenkin tuntuu paluulta juurille, tai juurien juurille. Eräänlaista hyppäystä 80-luvun post-industrialin ja 90-luvun neofolkin vaikutteiden yli suoraan 70-luvulle, progen, psykedelian ja pakanafolkin kulta-ajalle. Ihan kuin Absencessa ulisisi mellotronkin, mutta se taitaa kuitenkin olla Omnichord.

Listasin myös toiset kymmenen levyä, jotka olisivat varmaan päässeet mukaan jos olisin ehtinyt/jaksanut perehtyä:

Tori Amos – Night of Hunters
Bang on a Can – Terry Riley: In C
Kate Bush – 50 Words for Snow
Current 93 – Huneysuckle Æons
Eleanoora Rosenholm – Hyväile minua pimeä tähti
PJ Harvey – Let England Shake
Julma-Henri – Radio Jihad… SRJTNT vol. 2
Radiohead – The King of Limbs
London Steve Reich Ensemble – Different Trains
Rome – Die Æsthetik der Herrschaftsfreiheit: Band 1, Band 2 & Band 3

Lopuksi vielä lista vuoden parhaista Spotifystä löytyvistä biiseistä: Best of Spotify 2011.

Vuoden 2010 parhaat levyt

Julkaistu 9.1.2011 , kirjoittanut Melomaanikko

Vastaa

Näin vuoden aluksi on luonnollisesti taas paikallaan listata ne omasta mielestäni viime vuoden parhaat levyt. Eihän niitä paljon taaskaan ollut, koska olen niin myöhäisherännäinen kaiken musiikin suhteen. Uutuuslevyjä tulee kuunneltua varsin vähän enkä juokse trendien perässä. Jos joku vielä kahden vuoden päästä muistaa tän vuoden trendilevyn, niin sitten saatan ehkä perehtyä siihen. Olen hitaastisyttyvää tyyppiä. Siksipä kymmenenkin levyn valitseminen oli työn ja tuskan takana, mutta tässä ne nyt ovat:

10. Penjaga Insaf – Sama Sadja

Tämä oli oikeastaan ainoa vuoden dark ambient -julkaisu johon perehdyin ja sekin siksi, että konsepti oli sen verran ainutlaatuinen: yhdistetään perinteiseen konehuminaan kenttä-äänityksiä indonesialaisesta gamelan-orkesterimusiikista ja kuoroesityksistä.

Ei olekaan yhtään yllättävää, että levy on parhaimmillaan juuri silloin kun eksoottinen kuorolaulu ja gamelan-perkussoiden metallinen moniäänisyys ilmaantuvat kaukaisuudesta kuulopiiriin ja työntyvät etualalle, saumattomaan tasapainoon tyypillisten dark ambient -elementtien kanssa.

Ideaa olisi puolestani saanut käyttää ahkeramminkin levyllä, koska ne hetket joilla ei tätä etnofuusiota kuulla, ovat melko unohdettavaa huminaa. Mutta parhaimmillaan levy tuo virkistäviä uusia tuulahduksia melko pysähtyneeseen genreen.

9. Rome – Nos Chants Perdus

Spotify

Rome on ollut häkellyttävän tuottelias viime vuosina. Jopa siinä määrin että se on ehkä tehnyt hallaa yhtyeen musiikille. Kun albumeita tulee tällä tahdilla, ei niiden laadukkuutta oikein ehdi kunnolla arvostaa. Flowers From Exile (2009) seurasi loistavaa Masse Mensch Materialia (2008) niin nopeasti, etten ehtinyt siihen oikein missään vaiheessa perehtyä. Kun tämä uusin albumi puski jo päälle aivan yllättäen.

Nos Chants Perdus eroaa oikeastaan kaikista aiemmista Rome-levyistä siinä että se on tasaisin. Samanlaisia korvamatoja kuin aiemmilla levyillä ei ole, mutta silti jokainen biisi on taattua Rome-laatua. Yksikään kappaleista ei ole sellainen, että se jäisi mieleen niin voimakkaasti että joskus tekisi mieli kuunnella yksittäisenä biisinä, mutta albumikokonaisuus on silti mieluista kuunneltavaa, ja sen laittaa mielellään soimaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Tavallaan Nos Chants Perdusia voi pitää yhtyeen tyylin huipentumana, jossa tutut kaavat on hiottu täydellisyyteen. Tuloksena on 12 biisiä jotka ovat täydellisen Romea. Tämä täydellinen epä-Romemaisuuden ja muistiin pureutuvien koukkujen puuttuminen on tietysti myös levyn heikkous koska ilman yllätyksiä ei unohtumattomia mestariteoksia luoda. Yksi vuoden parhaista levyistä kuitenkin.

8. CMX – Iäti

Spotify

Kaiken todennäköisyyden vastaisesti CMX:n riisutuimmasta ja iskelmällisimmästä levystä tulikin kohtuullisen hyvä. Ainakin se pieksee hajanaiset Isohaaran (2002) ja Pedot (2005) kevyesti. Yhtye on onnistunut melko hyvin pitämään musiikissa sen oleellisimman, eli hyvät biisit. Vai onko se koskaan ollut oleellisinta CMX:n kohdalla? Ehkä yhtye joka on parhaimmillaan silloin kun on haastavimmillaan. Silloin kun tekevät tuplaprogelevyjä tai 60-minuuttisia avaruusrockoopperoita. Mutta ihan kelvollisesti Yrjänä ja kumppani osaavat yksinkertaista poppiakin tehdä.

Albumikokonaisuuden toimivuudesta kertoo paljon se, että singlebiisi Linnunrata (josta muuten tehtiin vuoden hienoin musiikkivideo) kuulostaa yksinään suunnilleen CMX:n huonoimmalta kappaleelta, mutta tässä kontekstissa se kuulostaa aivan kuin eri biisiltä, uskomattoman paljon paremmalta. Se oikeastaan olisi täydellinen päätös levylle, enkä oikein ole saanut kiinni sitä seuraavasta Laulusta todellisuuden luonteesta.

Yrjänä ei yleensä mielellään selittele sanoituksiaan, mutta tällä kertaa olen tyytyväinen että selitteli. Ei onneksi liikoja, koska yksi lausekin riitti. Iäti on levy täynnä traagisia rakkauslauluja, jotka ovat samalla myös lauluja sodasta. Tämä kaksoismerkitys mielessä kaikki levyn kappaleet avautuvat hienon monitulkintaisina esityksinä samasta synkästä teemasta. Levy on oikeastaan aika looginenkin jatko Talvikuninkaalle (2007), tästä vain on kaikki aikaan ja fiktioon sidotut scifikikkailut jätetty pois.

Talvikuninkaan heikkous, fiktiivisyyden etäännyttävä vaikutus, onkin täysin tiessään ja on hienoa kuunnella henkilökohtaisinta CMX:ää pitkään aikaan. Iäti on varmasti myös se CMX:n uran helpoimmin lähestyttävä albumi, mutta se ei ole ollenkaan niin huono asia kuin pelkäsin.

7. The National – High Violet

Spotify

Mitä tämä nyt on? Minä kirjoitan tällaisesta trendimusasta! Katu-uskottavuus menee! Olihan minunkin sitten lukuisten suosittelujen jälkeen hakeuduttava The Nationalin pariin ja kohtuuttomista ennakkoluuloista huolimatta oli pakko myöntää että täähän on törkeän hyvää!

En minä tätäkään silti aivan sellaisenaan sulata. Vaikka olenkin dramaattisten ääni- ja meluvallien ystävä, pääsisivät tämän levyn kappaleet mielestäni vielä paremmin esille hieman hiljaisempina ja minimalistisina sovituksina, tai ainakin jos sellaisia osasia olisi tasapainottamassa kokonaisuutta. Nyt kaikesta äänivyörytyksestä tulee melkoinen ähky, varsinkin koko albumin mitassa, ja siksipä tätä ei korkeammalle listalla oikein viitsinyt laittaakaan.

Osa kappaleista on kyllä todella koskettavia ja hienoja, mutta herkät tunteet helposti hukkuvat rikkaan ja äänekkään äänimaiseman alle. Eniten ehkä kärsii Matt Berningerin upea lauluääni, joka ei hirveästi saa itselleen tilaa. Parasta levyssä onkin suunnaton paatos, tunteenpalo ja dramaattisuus. Se vain kaipaisi vastaparikseen jotain hienovaraisempaa dynamiikkaa, jotta tuo draama olisi vielä tehokkaampa. Että se tuntuisi jokaisessa kappaleessa yhtä valtavalta, eikä puuduttavalta. Levyn ehdoton kohokohta on upea Sorrow, joka on ytimekäs kuvaus siitä kuinka vaikea surusta – masennuksesta, särkyneestä sydämestä tai kuolleesta läheisestä – on päästä yli.

6. Massive Attack – Heligoland

Spotify

Massive Attack on melko takuuvarma sijoittuja näillä listoilla. Yhtye julkaisee levyjä hyvin harvoin mutta aina ne ovat yhtä erinomaisia. Jokainen kuulostaa erilaiselta mutta kuitenkin niin Massive Attackilta ettei voi yhtyeestä voi kuitenkaan erehtyä. Kauas yhtye on kyllä edennyt Blue Linesin (1992) ja Mezzaninen (1998) leimallisesta Bristol-soundista, kuten 2010-luvulla on paikallaankin. Sama hämyisä tunnelma on silti musiikissa pysynyt.

Toisin kuin Romen levyllä, tällä musiikkia maustetaan juuri sopivasti jännittävän yllättävillä elementeillä jotka pitävät mielenkiinnon yllä ja kuulostavat tuoreilta monen kuuntelukerran jälkeenkin, ja ne ovat ne koukut jotka jäävät kuuntelun jälkeen päähän soimaan ja vetävät yhä uudelleen ja uudelleen levyn ääreen. Massive Attackin totuttuun tyyliin levyllä kuullaan monta eri vokalistia, jotka tuovat monipuolisuutta levyyn, kuitenkaan kuulostamatta koskaan liian erilaiselta. Niinikään tuttuun tapaan viimeiseksi on säästetty se kaikkein eeppisin ja synkin kappale, Atlas Air, rönsyilevä mutta kuitenkin ytimekäs lopetus.

5. Blood Axis – Born Again

Spotify

Michael Moynihan on musiikkiprojektissaan sisäistänyt Massive Attackiakin täydellisemmin sanonnan ”ei se määrä vaan se laatu”. Bändi perustettiin 1989, debyyttilevy julkaistiin 1995 ja tämä toinen studioalbumi 2010. Vaikka Born Again poikkeaakin melkoisesti The Gospel of Inhumanityn tyylistä, on se silti yhtä virheetön teos ja kuitenkin erehtymättömän tunnistettavaa Blood Axista.

Gospel of Inhumanity oli pitkälti samplaamisen ja muunkinlaisen röyhkeän toisilta lainaamisen mestariteos, mutta Born Again luottaa enemmän ns. ”oikeisiin” instrumentteihin. Sanoitukset ovat edelleenkin enimmäkseen lainaa. Tuloksena on maanläheinen folkia, martialia ja ambientia sekoittava pakanallis-traditionaalinen tunnelmointilevy. Mukana on sopivassa tasapainossa sekä reipasta folk-menoa että rauhallista ambient-huminaa, ja tässä se hiljaiden ja äänekkäiden kohtien välinen dynamiikka toimiikin täydellisesti.

Sanoitukset ovat tietysti yhtälailla sopivan uustraditionalistisia, mutta nekin aiempaa Blood Axis -tuotantoa maanläheisempiä eikä aivan yhtä filosofisia. Laulun ohella kuullaan myös puhetta, ja intoutuupa Moynihan välillä lausumaan saksaakin ihan väärin. Parasta Blood Axisin musiikissa on edelleenkin Moynihanin voimakas ja käskevä ääni

4. Killing Joke – Absolute Dissent

Spotify

Killing Joken tuoreimmat tuotokset ovat jotenkin menneet minulta ohi. Vuoden 2003 eponyyminen levy ja vuoden 2007 Hosannas From the Basements of Hell olivat ehkä turhan puhdasta metallia makuuni. Enemmän olen ollut 80-luvun alun post-punk-kauden ja 90-luvun puolivälin industrial metal -kokeilujen ystävä. Absolute Dissentillä kaikki KJ:n eri aikakaudet tuntuvat kuitenkin sekoittuvan niin että parhaat yhtyeen puolet pääsevät esille.

The Great Cull, This World Hell ja Depthcharge vastaavat tuoreempaa mättötuotantoa ja niiden raskaus pääseekin kenties paremmin esille kevyemmän matskun seassa. Sitä edustavat bändin omaa post-punk-klassikkoa Eightiesia lainaava Here Comes the Singularity, häpeilemättömän tarttuva elektroninen European Super State sekä bändin dub-juurille tunnelmallisesti kumartava päätöskappale Ghosts of Ladbroke Grove.

Levy on monipuolinen jopa häiritsevyyksiin asti. Kesti todella kauan että albumi avautui kokonaisuutena, koska sen tyylilliset heittelyt ovat niin suuria. Kappaleet kuitenkin sitoo lopulta yhteen Jaz Colemanin vuosi vuodelta kyynisemmäksi muuttuvat dystooppiset saarnat. Sanoitukset käsittelevät totalitarismia, ympäristötuhoja ja apokalyptisiä salaliittoja tavalla joka on pelottavan ajankohtainen ja todentuntuinen.

Siinä missä esimerkiksi Nine Inch Nailsin Year Zero (2007) ja suuri osa dystooppisesta taiteesta muutenkin sijoittaa karmeat visionsa turvallisen etäisyyden päähän tulevaisuuteen, Killing Joke on tässä ja nyt. Vaatii suurta taiteellista rohkeutta olla etäännyttämättä musiikkiaan todellisuudesta tarinaformaatilla ja teemalevyn konseptilla. Se on suuri riski, koska nytkin Coleman menee paikoin koomisuuden rajalle vainoharhaisuudessaan. Hän on kuitenkin sen verran vakavissaan ja vakuuttava, että pystyy säilyttämään uskottavuutensa vaikka jutut meinaavatkin välillä mennä yli.

3. Swans – My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky

Spotify

Swansin paluulevy on enemmän ja vähemmän kuin saattoi odottaa. Ensikuulemalta se yllättää. Angels of Lightin ja Michael Giran soolotuotannon (ja iän) perusteella erehdyin jo luulemaan, että mies olisi jotenkin rauhoittunut. Kaikkea muuta. Swans on yhtä raju kuin aina aiemminkin.

Monessa mielessä levy ei edes ole looginen jatko edelliselle studioalbumille Soundtracks for the Blindille (1996), vaan kuulostaa eniten yhtyeen 80-luvun lopun tuotannolta. Siinä yhdistyvät Children of God (1987) -kauden raskaus, joka ei ollut enää ihan yhtä hidasta ja musertavaa kuin varhaistuotanto, sekä Angels of Lightin tuoreimpien levyjen rankimmat puolet. Sanoitukset tuntuvat jopa suorapuheisemman aggressiivisilta kuin aiemmin, mikäli se on mahdollista.

Toisaalta, Swansin loistavan julkaisuhistorian jälkeen olisi odottanut jotain enemmänkin. Levy on taattua Swans-laatua, otteessaan pitävää rankaisua, jossa yhdistyvät musikaalisuus ja monotonisuus hienosti. Mutta silti, tämän bändin kohdalla rima on todella korkealla.

Onko tässä oikeastaan mitään uutta? Swans/Angels of Light -akselilla? Ei ehkä ole, mutta sama vanha, tuttu ja turvallinen Swans on silti jotain todella upeaa. Varsinkin levyn keskeinen teos, Devendra Banhartin ja Giran pojan aavemaisena duettona alkava You Fucking People Make Me Sick, joka purkautuu puolessavälissä painostavaan avantgarde-purkaukseen jossa raskaat pianon äänet ja infernaalinen torvisovitus luovat hyytävää tunnelmaa.

2. The Knife in collaboration with Mt. Sims and Planningtorock – Tomorrow, in a Year

Spotify

Tästä levystä olenkin jo melko kattavasti kirjoittanut, ja on vaikea lisätä mitään näin 11 kuukautta myöhemminkään. Tässä nyt sitten on esimerkki siitä miten yhtenäinen teema ja tarina voivat toimia albumiformaatissa, ja miten ne voivat kantaa myös läpi haastavan tuplalevyn mitan. Knifen veto on upean kunnianhimoinen ja onnistunutkin teos.

Jo pelkkä levyn konsepti oli niin hieno että se teki mieli valita kuulematta vuoden parhaaksi levyksi jo helmikuussa: vähän outona elektropopbändinä tunnettu The Knife repäisee ja tekee kokeellisen oopperan Charles Darwinin tutkimuksista ja elämästä. Melkoinen loikka aiemmasta tuotannosta siis, mutta juuri The Knifen tuntien ihan looginenkin. Omalla kierolla tavallaan. On todella kunnioitettavaa ettei yhtye lähtenyt ratsastamaan orastavalla indiemenestyksellään ja tehnyt Silent Shout 2:sta vaan jotain aivan muuta.

Musiikillisesti ooppera kuulostaa lähinnä Coilin myöhäistuotannolta ja myös maailman paras Coil-kopio Ulver tulee paikoitellen mieleen, vaikka samanlaista kappalerakenteiden selkeyttä ei tällä levyllä olekaan. Ennemminkin levy koostuu erilaisista vaihtelevista tunnelmista kuin yksittäisistä kappaleista. Elektroniset soundit jäljettelevät läpi levyn eläinten ääniä mikä sopii tietysti loistavasti teemaan.

Levyn lauluosuuksiin on luonnollisesti totuttautumista, sillä mukana on klassista oopperalaulua. Muuten tarinaa viedään eteen lähinnä puhelaulun voimin, perinteistä pop-laulua on hyvin vähän. Onhan se nyt hauskaa kuulla kuinka biologisia termejä yritetään vääntään edes jotenkin melodiseen muotoon.

1. Varjo – Viimeinen näytös

Spotify

Joy Divisionin Closerin tapaan Varjon viimeinen levy on niin voimakas kuuntelukokemus ulkomusiikillisista syistä, että on mahdotonta arvioida mikä albumin ”objektiivinen” arvo itsenäisenä taideteoksena on. Molemmat levyt kun ovat tragedian värittämiä joutsenlauluja, joille tuo väkisin omia lisäsävyjään bändijäsenen kuolema.

Viimeinen näytös on myös hyvä esimerkki siitä että Spotify tai warettaminen tai välttämättä digitaalinen musiikki muutenkaan ei aina ole yhtä täysi kuuntelukokemus. Kaiken lisäksi tämä levy oli aluksi Spotifyssä luvattomasti ja väärässä biisijärjestyksessä. Sieltä kuunnellessani en myöskään voinut lukea kansista, että Sairaalassa-kappale on itseasiassa tehty ennen kitaristi Henry Waldénin kuolemaa eikä sen jälkeen, kuten aiemmin oletin. Toisaalta, kappaleen ennemäisyys tekeekin siitä vielä aavemaisempaa kuultavaa.

Kaikki muutkin levyn kappaleet ovat poikkeuksellisen synkkiä, jopa Varjon tai koko goottirockin/post-punkin mittapuulla. Mutta ne eivät kuulosta silti teennäisiltä, vaan tuntuvat kertovan aidosta kärsimyksestä, ihmisyyden ja maailman pimeimmistä puolista, kovin inhorealistisesti. Hyvin samaan tapaan siis kuin Joy Divisionkin. Goottikliseistä ollaan tässä kaukana. Tavallaan tragedian todellisuus validoi synkät sanoitukset niin, ettei niitä voi syyttää lapsellisesta keskiluokan teiniangstista. Ahdistavimmat tunnelmat ovat luultavasti levyn hitaimmissa maalailuissa, mutta nopeaitakaan kappaleita ei voi reippaudesta syyttää vaan tuskaa nekin ovat täynnä.

Mutta kuten sanoin, ehkä albumi vaikuttaa niin kouriintuntuvalta ja aidolta vain yhtyettä kohdanneen tragedian vuoksi. En usko että levy olisi yhtä voimakas kuuntelukokemus jos ei tietäisi mitään kuulemastaan yhtyeestä, sen jäsenistä tai vaiheista. Tuntuu myös epäilyttävältä tällä tavalla viihteellistää henkilökohtaisia tragedioita; en millään haluaisi uusintaa sairasta mediaympäristöämme! Valitettavasti tästä levystä ei vain voi kirjoittaa millään muulla tavalla, koska levyä ei voi kuunnella millään muulla tavalla.

Mikäli ei jaksa ruveta kokonaisia albumeja kuuntelemaan, koostin Spotifyhin myös listan vuoden parhaista biiseistä. Sekaan mahtui luonnollisesti myös paljon biisejä joita ei ole näillä levyillä.

Vuoden 2009 parhaat levyt

Julkaistu 22.12.2009 , kirjoittanut Melomaanikko

Vastaa

10. The Big Pink – A Brief History of Love

Spotify

Shoegazing on taas muotia. Jesus and Mary Chainin ja My Bloody Valentinen johdolla 90-luvun alussa nousi pinnalle iso joukko epäselvästi mumisevia ja meluisasti kitaroitaan rymisteleviä tunnelmointibändejä. Ei mennyt kuitenkaan kovin monta vuotta kun koko asia unohdettiin pienten piirien ulkopuolella, mutta nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin sieltä uskalletaan taas ammentaa inspiraatiota laajemminkin. The December Soundin ja A Place to Bury Strangersin jatkoksi The Big Pink julkaisi debyyttilevynsä menneenä vuonna.

The December Sound kuulostaa aika suoralta My Bloody Valentine -kloonilta, mutta A Place to Bury Strangersilla on oma rosoinen otteensa eikä The Big Pinkkään ole mikään persoonaton kopio esikuvistaan. Enimmäkseen toki tuijotellaan kenkiä ujosti ja lakonisesti. Poikkeamiakin kuullaan, kuten electro indie -hitti Dominos. Myös Tonightissa ja Too Young to Lovessa on hittiainesta, tosin ei niitä oikein tanssia voi, kuten tuota bändin menestyneintä kappaletta voi. Päätösbiisistä Count Backwars From Ten tulee jostain syystä ihan Placebo mieleen, kappaleen nimeä ja laulajan ääntä myöten. Kaikesta tyylipoukkoulusta huolimatta levy on yhtenäinen teos ja äänimaailma tunnistettavan omaleimainen alusta loppuun.

9. Grunt – Petturien rooli

Mikko Aspan musiikki ei juuri koskaan päästä kuulijaansa helpolla. Niin ei tee Gruntin uusinkaan levy, Petturien rooli. Tuttuun tapaan kuullaan korvia raastavia surinoita ja vinkaisuja sekä Aspan raivopäistä huutoa. Petturien rooli kyllä erottuu silti selkeästi omana kokonaisuutenaan Gruntin laajassa ja laadukkaassa tuotannossa (jota kieltämättä tunnen liian yksipuolisesti).

Ensinnäkin perinteisen power electronicsin sekaan on ilmestynyt myös wanhasta cunnon industrialista ammentavaa metallista perkussiota, joka muistuttaa mukavasti esimerkiksi Test Departmentia, mutta vielä enemmän tuoreempaa Militia-kollektiivia. Paras esimerkki tästä kolisevasta rytmisyydestä on kappale Vainoaja lauma.

Toisekseen, levyn kielenä on kokonaan suomi, vokaalit ja puhesamplet mukaanlukien. Aivan kuin kyseessä olisi huumoriton versio Karjalan Sisseistä, Gruntin levyn vaikutusta on vaikea kuvitella jos kieltä ei ymmärtäisi. Yhdys sanojen kirjoittaminen väärinkin tuntuu lähinnä tribuutilta Markus Pesoselle, mutta ehkä se on vain omaa mielikuvitustani. Ei Petturien roolia kyllä kovin hyvin ymmärrä suomenkielinenkään, sillä ihmisääni on power electronicsille ominaisesti hukutettu kolinan ja pörinän sekaan niin että sanoista ei aivan täysin saa selvää.

Sanoista saa tolkkua juuri sen verran, että tietää suunnilleen mistä on kyse, mutta kuitenkin niin vähän, ettei ole ihan varma mikä, jos mikään, on musiikin ”sanoma” tai näkökulma. Petturien rooli tuntuisi käsittelevän Suomen historian synkkiä ja vaiettuja puolia – tabuja, joiden ensiin tuomisessa Aspa on aina ollut niin erinomainen. Vaikka Gruntin musiikista välittyykin melko kiertelemättä äärioikeistolainen maailmankuva, ei se kuitenkaan tarjoa asioita yksiselitteisinä. Nytkin levyyn voi suhtautua ikään kuin ”dokumenttina” Suomesta toisessa maailmansodassa. Dokumenttina, jonka tekijän arvomaailma vaikuttaa esitystapaan mutta ei niin paljon, että eri mieltä asioista oleva ei voisi siitä ”nauttia”.

8. Joose Keskitalo – Tule minun luokseni, kulta

Spotify

Joose Keskitalon sanoitukset siirtyvät koko ajan synkempään ja perversimpään suuntaa, mikä tietysti on minulle vain mieleen. Kuolemasta, Jumalasta ja seksistä enimmäkseen lauletaan, usein vielä samanaikaisesti.

Keskitalon viidennellä soololevyllä meno on entistäkin epätoivoisempaa alusta loppuun. Tunnelma melko apokalyptinen, joskin lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Joose taitaa laulut henkilökohtaisesta maailmanlopusta – itselle ja muille aiheutetuista. Mukana on kaikkea abstrakteista kielikuvista (Kuuletko kuinka hautausmaa vetää käteen) tarkkoihin kuvauksiin ruumiiden paloittelemisesta, raamatullisia viittauksia unohtamatta (Viis tyttöä).

Musiikissa liikutaan Joosen aiemman tuotannon tapaan pääosin varsin minimalistisessa lofi-folk-tunnelmoinnissa. Pääosassa ovat kitara ja laulu tai puhe. Lisäksi kyllä kuullaan myös esimerkiksi mielipuolisuuden rajoilla taiteilevaa pianoa, rumpuja ja sähkökitaraa. Pienimuotoiset sovitusratkaisut tuovat sanat erityisen voimakkaasti esille, joten onneksi ne ovat hienoja ja runollisia. Lofi-tyyli alkaa tosin jo sattua korviin säröisessä päätöskappaleessa Kerubi kosketti huuliani.

7. Inade – The Incarnation of the Solar Architects

Inaden kosminen dark ambient on päässyt taas uuteen lukuun. Itselleni Inaden äänimaalailut tuovat aina H. P. Lovecraftin luomat kosmiset kauhut mieleen. Toisaalta kappaleesta From the Angle of Aleph tulee upealla tavalla mieleen Tangerine Dreamin avaruusambientin merkkiteos Zeit.

Tutun tunnelman ohella levy kuitenkin tuntuu myös hieman aiempaa rytmisemmältä, vaikka on se elementti kosmisen huminan ohella ollut aiemmillakin julkaisuilla jonkin verran läsnä. Esimerkiksi A Lefthanded Signissa hento konebiitti kumisee taustalla kun Inadelle tyypillinen efektoitu puhe muistuttaa lennokkaassa rytmisyydessään jo melkeinpä laulua. Hyvin rauhallista tunnelma tietenkin on eikä Inaden ominaissoundista voi tässäkään kappaleessa erehtyä.

Päätöskappale Aeon Teleos kuulostaa pehmeässä raukeudessaan tähtien tuutulaululta; jumalten – solaariarkkitehtien – luomustensa sammumisen helpottamiseksi kuiskimalta hellältä sävelmältä. Siinä tiivistyy levyn tunnelma aika hyvin, eikä albumikokonaisuuden otsikko voisi olla lainkaan kuvaavampi. Käsittämättömän isojen asioiden äärellä tässä ollaan.

6. Vuk – The Plains

”Suomen Björk” olisi varmaan hyvä kuvaus jos ylipäänsä ”sen ja sen maan se ja se tyyppi” -kuvaukset eivät olisi aivan kauheita ja artistien omaperäisyyttä väheksyviä. Omaperäisyyttä Vukilta nimittäin kyllä löytyy. Ainakin soundi on paljon orgaanisempi kuin Björkillä; tämä ei ole mitään elektronista musiikkia. Urkuharmooni ja Vukin revittelevä laulu ovat pääosassa, mutta tärkeihin sivurooleihin pääsevät myös tribaalinen rummutus ja tarttuvat kädentaputukset sekä lukuisat muut soittimet.

Vukin tunteikas ja antautuva laulu, joka se Björk-assosiaation kai ensisijaisesti luo, synnyttävät kuvan siitä että kappaleet ovat hyvinkin henkilökohtaisia, vaikka selkokielisyyttä välttelevistä sanoituksista sitä käsitystä ei ihan helposti synnykään. Hittimateriaalia musiikista on vaikea sinänsä löytää, mutta Gramophone and Periscope ja Kiss the Assassin jäävät todella pirullisesti päähän soimaan.

5. Wardruna – Runaljod: Gap Var Ginnunga

Spotify

Norjalaisen Wardrunan debyyttilevy Runaljod – Gap var ginnunga onnistuu loistavasti pakarituaalifolkin vaikeassa ”genressä”. Neofolkin ja dark ambientin perinteitä yhdistetään ikiaikaiseen kansamusiikkiin ja muinaiseen kieleen. Synteettisiä tunnelmallisia soundeja yhdistetään tribaaliseen noitarummun paukkeeseen ja muihin orgaanisiin perinnesoittimiin, unohtamatta tietenkään tunnelmallisia luonnonääniä.

Ihmisääntä käytetään enimmäkseen kuiskauksina, murinana ja muuten vain epäselvänä shamanistisena mökellyksenä. Joissakin kappaleissa, kuten vauhdikkaassa Kaunassa, innostaudutaan suoranaisesti laulamaankin. Itse kuitenkin pidän enemmän moniäänistä naisvetoista laulua sisältävästä Jara-kappaleesta. Wardrunan levyltä pakanallinen uskonto, vuosituhantinen perinne, pohjoisen luonnon karu kauneus ja jäisten vuonojen viileys välittyvät koskettavan intiimisti kuulijalle. Tunnelma on maanläheinen, mutta myös todella ajaton ja pyhä.

4. Raison d’être – The Stains of Embodied Sacrifice

Ruotsalaisen dark ambient -konkarin uusimmalla levyllä metalli kirskuu ja kolisee samalla kun taustalla humisevat aaltoilevat syntikkamatot. Välillä pianon koskettimiston matalassa päässä näppäin rämähtää kohtalokkaasti. Välillä ollaan epäilyttävän hiljaa keskellä levyä, sitten taas hukutaan äänivalliin. Tuloksena on riipaisevan melankolinen ja synkän uhkaava, mutta myös lohdullisen rauhoittava tunnelma. Mielikuvitus matkustaa musiikin tuudittamana vastustamattomasti usvan peittämille hylätyille ratapihoille, vaikka pianoa lukuunottamatta äänilähteitä onkin mahdotonta tunnistaa. Hyvä niin, kuulostaahan tulos sitten enemmän musiikilta kuin kenttä-äänitykseltä.

Levy on ehdottomasti Raison d’êtren parhaimmistoa, se kasvattaa ja ylläpitää jännitettä juuri niin maltillisesti kuin hyvässä dark ambientissa kuuluukin, kappaleiden pituutta turhaan rajoittamatta ja huomaamattomasti raidasta toiseen vaihtuen. Tuntuu että musiikki aaltoilee ja kasvaa loputtomasti – se tuntuu muuttuvan koko ajan äänekkäämmäksi vaikka se oikeasti onkin mahdotonta. Paikoin pelottavakin äänimaailma tulee lähelle: välillä se on lämmin syleily, välillä suoranainen hyökkäys, vaikka ei metallin kirskunta aivan power electronics -tason raakuuteen pääsekään.

Tuntuu, että kerrankin lehdistötiedote ei yhtään liioittele: ”Play it loud if you want to become the martyr. Play it low if you are the innocent victim. There are no levels in-between. Violent and intense, it is a hell of an ordeal. But withstand and you are promised bliss.” Levy vaatiikin kuulijaltaan paljon. Yli tunnin pituus edellyttää kärsivällisyyttä ja rauhallista mieltä – sekä suurta äänenvoimakkuutta – jotta saa täyden kokemuksen albumikokonaisuudesta.

3. Knifeladder: Music/Concrete

Sana ”industrial” on kokenut 30 vuodessa melkoisen inflaation, mutta Knifeladderin uusimmasta levystä ei yksinkertaisesti voi käyttää muuta sanaa, juuri siinä sen alkuperäisessä merkityksessä. Knifeladder ei ole mikään uusi bändi, eikä siinä vaikuttava John Murphy (SPK, Death in June, jne.) tosiaankaan mikään keltanokka näissä piireissä. Silti vasta tämä bändin ensimmäinen levy Cold Meat Industrylle toimi monille sisäänpääsynä bändin musiikkiin. Niin myös minulle, vaikka varsinaisesti kiinnostus alkoi jo yhtyeen erinomaisesta Lumous-keikasta joitakin vuosia sitten.

Music/Concretea on vaikea tarkemmin genrettää, siinä kun yhdistyy nätisti kaikki industrialin nimissä tehty ”uskottava” musiikki, konemetallia ja EBM-jytää ei siis lasketa. All for the Culling menee akustisen kitaransa kanssa lähelle neofolkia, varsinkin kun laulaja Andrew Trail eksyy kuulostamaan ihan Death in Junen alkuperäiseltä vokalistilta, Patrick Leagasilta. Heti perään sännätäänkin sitten Fearsome Engineen jossa tribaalinen rummutus yhdistyy tarttuvasti poriseviin syntikoihin. Comesta taas tulee mieleen ihan Suicide, jonka minimalistisen konepörinän päälle joku on hakannut rumpuja mielipuolisesti. Kaikkien näiden tyylikokeilujen taustalla on kuitenkin yhtenäinen tunnelma, raskas ja meluisa mutta kuitenkin miellyttävä äänimatto.

2. Animal Collective: Merriweather Post Pavillion

Spotify

Bändin kypsyminen kulttibändistä ison yleisön suosikiksi on yleensä melkoinen turnoff minulle; se luo mielikuvan yhtyeestä joka on menettänyt kaiken persoonallisuutensa ja taiteellisen taipumattomuutensa kaupallisuuden alttarilla. Animal Collectiven tapauksessa kuitenkin hyppään mielelläni trendin mukaan koska siirtyessään helpommin lähestyttävään suuntaan musiikissaan, Animal Collective on onnistunut pitämään mukana kaikki yhtyeessä aiemmin kiehtoneet elementit, mutta kuitenkin samalla karsimaan kaiken sen ”tekotaiteellisen mölinän” joka minua on varhaisemmassa tuotannossa häirinnyt.

Merriweather Post Pavillion on hämmentävä levy jolla freak folk ja elektroninen indie kohtaavat upealla tavalla, aiempaa hallitummin mutta bändille ominainen lapsekas esiintymisen riemu on silti vahvasti läsnä. Parhaimmillaan tyylillien muutos muovautuu häröiksi tanssihiteiksi My Girls, Summertime Clothes ja Brothersport. Animal Collective on vihdoin onnistunut jalostamaan nerokkuutensa toimivaksi kokonaisuudeksi menettämättä kuitenkaan vinksahtanutta viehätystään.

1. The Tiger Lillies & Justin Bond: SinDerella

Spotify

Mustan huumorin kyllästämää omantyylistä dark cabaret’aan ahkerasti jo pitkään tehtaillut Tiger Lillies ei ole oikein ikinä ollut bändi joka on parhaimmillaan albumiformaatissa. Olen enemmän pitänyt yksittäisistä kappaleista sieltä täältä kuin tietyistä levyistä, siitäkin huolimatta että heidän albuminsa ovat usein selkeitä teemakokonaisuuksia. Tämä johtuu usein luontevasti jo siitäkin että suurin osa Tiger Lilliesin levyistä perustuu heidän tekemäänsä musikaaliin. Sama pätee myös SinDerellaan, joka perustuu yhdessä näyttelijä-laulaja Justin Bondin kanssa tehtyyn ”jouluiseen” sovitukseen Lumikista. Käytännössä siis Disney-versiota irstaampaan, epäkorrektiimpaan ja synkempään sovitukseen.

Entistä yllättävämpää SinDerellan toimivuudesta tekee se, että se on peräti tupla. Ei kyllä rehellisesti sanottuna tule kovin montaa tupla-albumia mieleen, joita jaksaisi yhtä vaivattomasti kuunnella kerralla kokonaan. Se, että Tiger Lillies onnistuu samalla tekemään uransa toimivimman albumikokonaisuuden sekä yhden parhaista tupla-albumeista joita olen koskaan kuullut, on melkoinen saavutus. Itse levyn tarinasta ei liene tarpeen kertoa enempää, koska olen kirjoittanut siitä aiemminkin.

Vuoden 2008 parhaat levyt

Julkaistu 11.1.2009 , kirjoittanut Melomaanikko

Vastaa

10. Ladytron – Velocifero

Julkaisunsa aikoihin tämä tuntui hetken vuoden siihen mennessä parhaalta levyltä. Paljon hyvää tässä onkin: bändin soundi on kehittynyt runsaammaksi ja viimeistellymmäksi kuin koskaan aiemmin; selkein uusi elementti on omassa korvassani massiivinen rumpusoundi. Mukana on kaikki mikä on aiemmin ollut hyvää Ladytronin musiikissa, mutta paremmaksi päivitettynä.

Sijoitus listalla on kuitenkin näinkin ”alhainen” koska varsin pian huomasin, ettei minulla ole enää mitään tarvetta kuunnella tätä levyä lisää. Velocifero kuulosti törkeän hyvältä hetken, ja silloin sitä kuunteli hurjalla tahdilla. Siihen kuitenkin kyllästyy varsin helposti. Tämä siitäkin huolimatta, ettei levyllä ole varsinaisia pankin räjäyttäviä hittibiisejä jotka jäisivät päähän soimaan Destroy Everything You Touchin tyyliin. Huonojakaan biisejä ei ole, mutta kappalemateriaalia on kuitenkin jotenkin kapeaa ja liian yksipuolista.

9. The Legendary Pink Dots – Plutonium Blonde

Spotify

Yleensä tasaisen usein tasaisen laadukkaita levyjä julkaiseva Legendary Pink Dots on ollut vähän vaisu viime vuosina: studioalbumeja ei tulekaan enää vuosittain eikä edellinen levy Your Children Placate You From Premature Graves (2006) oikein kuulostanut miltään. Flirttailut folkin ja aikuisrokin maailman kanssa eivät mielestäni ihan toimineet, ja olikin siis ilahduttavaa kuulla LPD:n siirtyvän takaisin itselleen tyypillisemmän psykedeelisen konepörinän pariin.

Folkvaikutteita on kyllä nytkin mukana, esimerkiksi tiiviin pariminuuttinen Mailman rullaa reippaasti ja hauskasti banjon viemänä eteenpäin. Tuota levyn lyhyintä kappaletta tasapainottaa levyn pisin kappale Rainbows Too?, joka on 9-minuuttinen eepos klassiseen LPD-tyyliin.

Tämä yhtye on aina ollut tasaisen vahva: levyt ovat todella harvoin varsinaisesti huonoja, mutta yksittäisiä mestariteoksia vielä harvemmin. Tämä levy sopii mainiosti tuohon jatkumoon, jossa Legendary Pink Dotsin mestariteos ei ole jokin yksittäinen albumi vaan heidän pitkästä ja omaperäisestä urastaan koostuva valtava kokonaisuus.

8. Arcana – Raspail

Arcana palaa perinteisempään tyyliinsä itämaisvaikutteisen Le Serpent Rougen (2004) ja pääasiallisesti vanhaa materiaalia uusiokäyttävän The New Lightin (2004) jälkeen. Raspaililla Arcana kuulostaa jopa aiempaa enemmän Dead Can Dancen hieman tummasävyisemmältä versiolta: tummat syntikkamatot taustoittavat aavistuksen etnisesti vaikuttunutta muuta instrumentaatiota. Tämä levy on myös Arcanaa rytmisimmillään.

Lauletut ja instrumentaalit kappaleet vuorottelevat luontevasti eikä niitä huomaa oikein erottaakaan toisilleen. Vaikka levy onkin tasaisen laadukas, ne huippukohdat ovat silti niitä laulettuja kappaleita kuten Invisible Motions ja Out of the Gray Ashes, jotka yltävät ihan bändin ”hittiibiisien”, We Rise Aboven ja Innocent Childin, tasolle.

7. The Tiger Lillies – Seven Deadly Sins

Spotify

Tiger Lilliesin levyjen kohdalla tietää aina mitä odottaa: oopperan, cabaret’n ja mustalaismusiikin kierolla sekoituksella esitettyjä kappaleita elämän varjopuolista, enemmän tai vähemmän jonkin yhdistävän teeman yhteenkietomana. Tästä huolimatta Tiger Lillies ei kuulosta ennalta-arvattavalta tai yllätyksettömältä, eikä siltä kuulosta uusin Seven Deadly Sinskään, vaikka teema ei tällä kertaa ole niitä maailman tuoreimpia: tässä on tarjolla levyllinen kappaleita seitsemästä kuolemansynnistä.

Osa kappaleista on yksinkertaisesti nimetty oman syntinsä mukaan: Gluttony menisi pieruhuumorissaan mauttomuuksiin luultavasti kenen tahansa muun artistin esittämänä, mutta Tiger Lilliesin häpeilemätön ja yliampuva tyyli saa tämänkin kuulostamaan nerokkaalta. Envy taas kiteyttää levyn tunnelman hienosti: ”soon you’ll burn in hell / soon you’ll burn, soon you’ll burn – oh well”. Ihmisiä olemme kaikki joten teemme syntiä väistämättä ja joudumme kaikki helvettiin – voi voi, ei voi mitään. Osa levyn kappaleista ei ole yhtä selkeästi kytkettyjä nimikkosyntiinsä ja kun raitoja on yhteensä 11, onkin selvää, ettei tässä ihan kappale/synti-kaavalla mennä, ja hyvä niin. Yleisemminkin raamatulliset kappaleet – Adam and Steven syntiinlankeemuksesta Down to Hellin ikuiseen kärsimykseen – sopivat kokonaisuuteen täydellisesti.

Musiikillisestikin levy on tuttua ja turvallista Tiger Lilliesiä: pianon, haitarin, rumpujen ja pystybasson lisäksi kuullaan myös mm. banjoa, thereminiä ja sorsapilliä. Mutta aivan kuten sanoituksissakin, myös musiikissa bändin esitys on niin antaumuksellista ja räävitöntä, ettei mitään uutta ja mullistavaa varsinaisesti tarvita.

6. Portishead – Third

Spotify

Tämä levy on yllätyksiä täynnä: jokaisessa kappaleessa on monta jännittävää juonenkäännettä eikä koskaan tiedä millaisia jänniä osia ja soundeja seuraavaksi kuuleekaan.

Toinen levyä luonnehtiva luonteenpiirre on retrohenkisyys: meininki on paikoin varsin 70-luvun hengen mukaista progejamitteluineen ja analogisyntikoineen. Small kuulostaa urkusoundiensa ansiosta melkein Doorsilta ja Deep Waterin taustalaulut vievät suoraan jonnekin vuosikymmenten taakse, jonnekin Mississippin alajuoksulle.

Beth Gibbonsin ääni on suunnilleen aina kuulostanut jostain aika-avaruus-vääristymästä nykyaikaan siirtyneeltä, mutta nyt se tekee sitä entistäkin enemmän. Varsin kaukana ollaan siis bändin kahden ensimmäisen levyn triphop-tyylistä, mutta tunnelma on yhä samalla tavalla rauhallinen ja syvän surullinen.

5. STROM.ec – Divine Legions Beyond Psyche

Divine Legions Beyond Psyche on varmasti ollut minulle vaikein ja haastavin kuuntelukokemus kaikista STROM.ec:n levyistä. Yleensä musiikin haastavuus on levylle plussaa, mutta tämän tapauksessa en ole siitä varma – onko haastavuus vain sitä, että levystä pitäminen tuntuu mahdottomalta vaikka kuinka yrittäisi? STROM.ec ei ole tietenkään koskaan ollut mikään helppo bändi, edes omassa äärimmäisessä genressään. Uusi levy on kuitenkin vaikea ihan vääristä syistä, koska en ole pystynyt oikein vieläkään luomaan mitään mielipidettä siitä, onko tämä yhtyeen paras vai huonoin täyspitkä.

Välillä huutovokaalit käyvät rasittaviksi; tämä on yleinen ongelma tässä genressä – mielenkiintoiset äänivallit hukutetaan äärimmäisen äänekkääseen ja säröiseen huutoon, josta ei saa edes mitään selvää. Tämän kokoonpanon tuotannossa kyseisestä ongelmaa ei kuitenkaan ole mielestäni ollut koskaan aiemmin.

Toinen häiritsevä tekijä muodostuu eräistä sampleista, jotka eivät mielestäni sovi aivan saumattomasti kokonaisuuteen. Ongelmallisin on 20-minuuttinen päätöskappale Vitaalinen olomuoto, joka kai kurkottelee jonnekin massiivisen idm-meluteoksen suuntaan, mutta kuulostaa minusta lähinnä hajanaiselta äänikokeilulta, jollaisia mainstream-konebändit laittavat levyjensä salaraidoiksi ihan vain vittuillakseen faneilleen. Tätä vaikutelmaa korostavat käytetyt samplet, jotka kuulostavat jotenkin liian siloitelluilta sopiakseen yhtyeen muuten rosoiseen soundiin. Itse en ainakaan havaitse kappaleessa mitään punaista lankaa, en mitään läpi noiden 20 minuutin kulkevaa kaarta joka sitoisi irtonaiset osat toisiinsa.

Toisaalta suosikkini levyllä, nimikkokappaleen ykkösosa, pelaa myös samalla tavalla äänisampleilla, jotka kuulostavat yllättävän kliinisiltä muuhun äänimaailmaan verrattuna. Mieleeni tulee lähinnä jonkun halvan musasoftan mukana tuleva valmis äänisample hiukan muokattuna. Vitaalisessa olomuodossa tämä mielestäni lähes pilaa kokonaisuuden, mutta Divine Legions Beyond Psyche, Part 1 onnistuu siitä huolimatta kuulostamaan mielenkiintoiselta: Petomainen murina yhdistyy uhkaavaan tunnelmaan tavalla, joka tuo ilahduttavasti mieleen H.P. Lovecraftin aistittavan todellisuuden rajat ylittävän kauhun. Aivan kuin Lovecraftin kirjoissa, jossain tiedon ja havaintojen rajamailla vaanii jotain muodotonta ja nimetöntä kauhua. Jotain uhkaavaa tuntuu olevan nimenomaan siellä kappaleen ulkopuolella, ihmisen kuuloalueen ulottumattomissa tai ääninä jotka jäivät äänittämättä, koska olivat liian kaameita ihmismielen käsiteltäviksi. Todellakin jossain psyyken tuolla puolen. Tämä tunnelma on parasta levyllä.

Valitettavasti tuo häiritsevä tunnelma ei pidä läpi kokonaisuuden vaan osa materiaalista tuntuu vajoavan keskinkertaisen power electronicsin värittömään massaan. Koska levy on parhaimmillaan niin loistava, on se epätasaisuudestaan huolimatta näin korkealla listauksessani. Kohokohtia tuntuu olevan suunnilleen yhtä paljon kuin tylsää materiaalia, joka kuulostaa ehkä tylsältä ainoastaan verrattuna levyn parhaimpiin kohtiin.

4. Black Sun Productions – The Milky Smell of Phantom Sperm

Black Sun Productionsin edellinen levy Chemism (2007) oli minulle suuri pettymys, koska se ei varsinaisesti kuulostanut valmiilta albumilta vaan lähinnä kokoelmalta perkussiopainoitteisia ambient-pörinä sampleja. Kun uuden The Milky Smell of Phantom Sperm -levyn laittaa soimaan, vaikutelma vahvistuu, ja Chemism alkaa tuntua pelkältä tälle levylle pohjana toimineelta harjoitustyöltä. Edeltäjän yksipuolisesta äänimaailmasta on otettu parhaat elementit mukaan ja lisätty siihen muilta BSP:n levyiltä tuttuja mielenkiintoisempia ja monipuolisempia
osasia.

Chemism-yhteys tulee kaikken selvimmäksi kappaleessa Black Lollipop, joka on remix Chemismin kappaleista Dies Juvenalis ja Das Gegenteil. Kappale on kuitenkin kaikkea muuta kuin mielikuvitukseton toisinto noista kappaleista, kyseessä on yksi levyn yllättävimmistä raidoista: se muuttuu yllättäen viiden minuutin kohdalla BSP:lle tyypillisestä huminasta acid houseksi ja näin Black Sun Productions laajentaa vahvat Coil-vaikutteensa esikuviensa myöhäistuotannosta myös aiempaan, Love’s Secret Domain -kauden soundiin. Levyn kansitaiteesta sattuu myös vastaamaan Ian Johnstone – Coilinkin kanssa usein yhteistyötä tehnyt edesmenneen Jhonn Balancen kumppani.

Black Sun Productions on oikeasti kollektiivi, eikä bändi, ja tämäkin levy yhdistää hämmästyttävän saumattomasti keskushahmojen Massimon ja Piercen sekä muiden kollaboraattorien aikaansaannokset toimivaksi kokonaisuudeksi. Tällä kertaa yhteistyötä tekivät mm. Black Lollipopin koonnut PSBEUYS, suomalainen Niko Skorpio (The Milk of the Stars) ja Lydia Lunch (Passing Water). Levyllä on paljon remix-luonteista uusiomateriaalia, mutta se on silti kaikkea muuta kuin pelkkä remixlevy. Kuten sanoin, alkuperäismateriaalina osittain toiminut Chemism tuntuikin vain alustalta varsinaista teosta varten. Se teos on The Milky Smell of Phantom Sperm. Chemismillä laulettujen tai puhuttujen kappaleiden vähyys harmitti, tällä levyllä sitä ei edes huomaa, koska instrumentaalitkin ovat niin kiintoisaa kuultavaa.

3. Rome – Masse Mensch Material

Spotify

Rome on ollut jo pitkään lupaavimpia ja kiinnostavia neofolk-skeneen liitettyjä bändejä, vaikka yhtyeen musiikki ei (onneksi) sitä tyypillisintä genremusiikkia olekaan. Onhan levyllä toki sitä Death in Junelta suoraan varastettua kitaransoittoa, mutta myös paljon muuta. Naevuksen ja Spiritual Frontin tapaan Rome on tätä hieman ”popimpaa” ja ”rockimpaa” neofolkia, mikä tuntuu piristävimmältä genren tämänhetkiseltä suuntaukselta. Aiemmin jo varsin sävähdyttävä tyyli on tällä Romen kolmannella täyspitkällä jalostunut lähestulkoon täydelliseksi.

Tasaisen kovasta kokonaisuudesta voi erottaa muutaman mainion esimerkkikappaleen. Die Nelke on ehkä selkeimmin DIJ-henkinen kappale kitarasoundiltaan ja monotoniselta sanoitukseltaan. Silti tässä yksinkertaisuudessa on Death in Junen huippuhetkien tapaan jotain häkellyttävän kaunista ja herkkää. Die Brandstifter taas kuulostaa ihan siltä kuin Tom Waits olisi saanut äkillisen innostuksen neofolk-estetiikasta. Wir Moorsoldaten käyttää martial-tyyppisiä sampleja hyvällä maulla ja hillitysti. Kokonainen levy tällaista materiaalia olisi aiheuttanut lähinnä myötähäpeää, mutta nyt se on tervetullut mauste monipuolisessa mutta yhtenäisessä kokonaisuudessa. Laulukieli on jostain syystä saksankielisistä kappaleiden nimistä huolimatta englanti, mutta en kyllä osaisi kuvitella tämän tyylin toimivan yhtä hyvin millään muulla kielellä.

2. Triarii – Muse in Arms

Triarii osuu kolmannella levyllään aika lähelle sitä aiemmin tässä blogissa peräämääni täydellistä martial industrial -levyä. Massiiviset kappaleet saavat tarvitsemansa voiman upeista ja aidolta kuulostavista orkestraatioista, hiljaisten ja uhkaavien väliosien sekä äänekkäiden kliimaksien tasapainoisen vaihtelun varmistaessa sen, että kappaleet eivät vain junnaa paikallaan päämäärättömästi. Avausraita Birth of a Sun on huiman massiivinen hitaasti kasvava teos, kaksiosainen levyn ”teemabiisi” Muse in Arms on tavattoman kaunis ja jää pahasti päähän soimaan.

Lauletut kappaleet ovat tälläkin levyllä selvässä vähemmistössä, mutta yksikään instrumentaaleista ei kuulosta paikallaan junnaavalta välisoitolta. Lauletut kappaleet, Europa ja Ode to the Sun, ovat varsin yllätyksettömiä mutta kuitenkin laadukkaita. Sanoitukset ovat sitä genrelle tyypillistä linjaa jossa luetellaan mm. sanoja Europe, empire, sun ja decline vaihtelevassa järjestyksessä, mutta lyriikat eivät ole koskaan olleet ainakaan minulle tässä genressä keskeisiä.

1. Sutcliffe Jügend: The Fall of Nature

Vuoden 2007 suosikkilevyni oli myös Sutcliffe Jügendia, joten bändi on aika kovassa vedossa. Tämä levy kuitenkin poikkeaa reilusti tuosta This Is the Truth -albumista ja oikeastaan koko bändin tuotannosta muutenkin.

Tällä levyllä yhtyeen ominainen päällekäyvä ja vihamielinen power electronics on muuttunut maalailevammaksi hälyksi: tulos on jossain dronen, ambientin, noisen ja power electronicsin välimaastossa. Äänimaisema on monipuolinen, samanaikaisesti rauhoittavan hypnoottinen ja raskaan kaoottinen – siinä on niin paljon kaikkea, että jatkuvasti löytää jotain uutta.

Levyllä on vain yksi hienosti jännitettä ylläpitävä ja kasvattava, lähes tunnin pituinen raita, joka tosin jakautuu aika selkeästi kahteen suunnilleen yhtä pitkään osaan. Ensimmäinen osa on hiljaisempi, tasaisesti tehoa kasvattava dronemainen teos kun taas jälkimmäinen osa on meluisampi ja kaoottisempi. Se ei ole varmasti kasvava yhtenäinen äänimaalailu vaan pikemminkin monista erilaisista mutta jotenkin silti täydellisesti yhteensopivista osista syntyvä kokonaisuus. Se pitää sisällään sitä perinteistä huutoakin, tosin varsin tehokkaasti muuhun hälyyn upotettuna. The Fall of Nature on äärimmäinen ja raskas, haastava kuuntelukokemus, mutta silti jollain käsittämättömällä tavalla hirveän kaunis ja levollinen.