Musiikkimedian omistussuhteiden muutosten lisäksi syksyn tärkeimpiä suomalaisia popmusiikkitapauksia on PMMP:n vetäytyminen määrittelemättömän pituiselle tauolle. Yhtye lopettaa toimintansa toistaiseksi tämän syksyn kiertueeseen, joka huipentuu ensi viikolla, lokakuun 26. ja 27. päivä Helsingin Jäähallissa pidettäviin konsertteihin. Ajattelin itsekin käsitellä aihetta, koska kyse on minulle poikkeuksellisen läheisestä pop-yhtyeestä. Pohdin omaa suhdettani PMMP:hen ja samalla hieman mietin bändin laajempaakin merkitystä suomalaisessa populaarikulttuurissa. Ensin kuitenkin analysoin lopettamispäätöstä, tai lähinnä sen käsittelyä (sosiaalisessa) mediassa.

Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä että bändit pitävät taukoja ja lopettavat aivan liian harvoin – vasta sen jälkeen kun kaikki ideat ja energia on tuhlattu ja päädytty toistamaan itseään. Nalle Österman on kuitenkin syyttänyt PMMP:tä fanien huijaamisesta ja rahastamisesta. Pääosa hänen kritiikistään kohdistuu mediaan ja promoottoreihin, jotka saavat paisuteltua ”määrittelemättömän pituisen” tauon dramaattiseksi lopettamispäätökseksi. ”Toistaiseksi viimeisestä” keikasta on tullut ihan vain Viimeinen Keikka ilman mitään muttia, ja kiertueestakin Jäähyväiskiertue.

Östermanin mielestä suuren melun pitäminen tauolle lähtemisestä on vain laskelmoitu yritys maksimoida keikkatulot. Se on hyvä tapa saada itselleen mediahuomiota ja mainosta, toisin kuin se että vain jäätäisin tauolle kertomatta asiasta kenellekään. Kun bändi jättää hyvästit, fanit haluavat maksaa tavallista enemmän nähdäkseen heidät vielä kerran; sitten kun he eittämättä aikanaan tulevat takaisin, fanit haluavat maksaa tavallista enemmän nähdäkseen heidät pitkästä aikaa. Tämä omien tekemisten arvon nostaminen keinotekoista niukkuutta luomalla on näkynyt myös bändin tiedotuslinjassa: alunperin heidän piti kieltäytyä kokonaan haastatteluista, mutta kummasti Helsingin Sanomien kohdalla pyörrettiin päätös.

Päteviä vasta-argumentteja on esittänyt Jussi Mäntysaari, jonka mukaan kyse on populaarimusiikkiin kuuluvasta teatterista. Eihän tällaisessa menettelyssä olekaan mitään uutta ja ihmeellistä. Vuonna 1999 CMX ilmoitti pitävänsä taukoa keikkailusta, mutta kohtuutta ymmärtämättömän median silmissä siitä tulikin keikkailun lopettaminen tai jopa koko bändin uran päätepiste. He kuitenkin halusivat vain viheltää pelin hetkeksi poikki ja rauhoittua tekemään seuraavaa levyään, ”jotta emme alkaisi esittää itseämme, leipääntyä, mielistellä yleisöä ja pitää asioita itsestäänselvinä” (Kysy-palsta 1/99), eli juuri niistä syistä miksi monen muunkin bändin olisi kannattanut lopettaa tai mennä tauolle paljon aiemmin. Mediassa asia paisui kohtuuttomuuksiin ja lopulta bändi vaikutti sanansa syöneeltä kun he palasivat keikoille pari vuotta myöhemmin.

CMX onkin laskenut omaksi ansiokseen sen, että tuon tapauksen jälkeen suomalaiset bändit eivät ole uskaltaneet ilmoittaa lopettavansa vaan ovat siitä lähtien ”jääneet määrittelemättömän pituiselle tauolle”. Vuodesta 2008 hiljaiseloa viettänyt Zen Café taitaa olla pisimpään päätöksessään pysynyt iso kotimainen bändi, joka on jäänyt CMX:n jälkeen ”tauolle”. Ulkomailta löytyy tietenkin loputtomasti esimerkkejä isoista bändeistä joiden joka toinen kiertue on jäähyväiskiertue ja joka toinen comeback-kiertue. Kyllähän jokainen populaarikulttuuria seuraava osaa lukea rivien välistä ettei mikään tauko ole rockissa ikuista, paitsi tietysti jos bändin luovat moottorit kuolevat – keulahahmon kuolema ei vielä riitä, kuten esim. Doorsin ja Queenin kohtalosta on pääteltävissä.

Sekä Österman että Mäntysaari ovat omalla tavallaan oikeassa. Mäntysaaren argumentit kuitenkin särähtävät lopulta enemmän korvaani, koska hän näkee popmusiikin eskapistisuuden ongelmattomana asiana:

”Me HALUAMME uskoa että juuri se keikka on viimeinen, juuri sillä keikalla dramaattisen finaalin päätteeksi Paula Vesala laulaa Matkalaulun, tirauttaa kyyneleen ja halaa Juho Vehmasta. Sitten Mira laittaa mikrofonin telineeseen ja kävelee pimeyteen. Esirippu. Katharsis.”

”Fantasiaa harjoitetaan siellä lavalla, ja yleisön mielissä sen parituntisen ajan minkä keikka kestää … Musiikki on parhaimmillaan silloin, kun se vie meidät jonnekin muualle.” – Jussi Mäntysaari, 5.9.2013

En tiedä keihin Mäntysaari viittaa ”meillä”, mutta minä en ainakaan laske itseäni siihen joukkoon. En minä halua uskoa fantasioihin, sillä en mene keikoille matkustakseni jonnekin muualle. Haluan olla läsnä, sillä minun mielestäni musiikki on parhaimmillaan silloin kun se juurruttaa minut kuulijana aikaan ja paikkaan. Keikat ovat minulle parhaimmillaan messumaisia itsensä hukkaamisen ja löytämisen tiloja.

Yhtye on kovan keikkabändin maineessa, osin heidän live-esiintymistensä tunteellisuuden vuoksi. Heidän musiikillaan on hämmentävä kyky saada minut kyyneliin suunnilleen joka toisella kuuntelukerralla, ja keikoilla se on väistämätöntä. Tähän tunnelataukseen Mäntysaarikin viittaa, mutta jokseenkin kyynisellä tavalla. Paula Vesala ja Mira Luoti ovat useasti kertoneet kuinka he ovat lavalla vilpittömästi ja tunteet pinnassa, eivätkä feikkaa mitään. Voimakkaat tunteet ovat tosiasia sekä esiintyjän että yleisön kohdalla kun kyseessä on PMMP. Ajatus siitä että se on vain teatteria tekee esiintyjien ja kuulijoiden tunnereaktioista ”ikään kuin tuntemista”, samalla kun lopettamisesta tulee ”ikään kuin lopettamista”. Tällaisessa markkinointikikkojen maailmassa tunteistakin tulee kauppatavaraa.

Vaikka olen lukenut kokonaisen kirjan situationalisteista, en ole saanut selvyyttä siihen mitä ”spektaakkelin yhteiskunta” oikeastaan tarkoittaa, mutta luulen että tässä ollaan aika lähellä tuota Guy Debordin lanseeraamaa käsitettä. Hänen näkemyksessään kapitalistinen kulutusyhteiskunta on pelkkää teatteria. Tuotteiden ostamiseen liittyvät tunne-elämykset ovat valheellisia ja ihmiset menettävät muutenkin kykynsä tuntea oikeasti. Tunnekokemukset pelkistetään kulutustapahtumiksi ja teatteriksi, spektaakkeliksi.

Mäntysaari käyttää rockin illuusiomaisuudesta esimerkkinä encoreja, jotka ovat eräänlaisia pienen mittakaavan comebackeja. Minusta encoret nimenomaan ovat ärsyttävää ja tyhjää teatteria, ja se velvollisuudentuntoinen taputusnäytelmä vain vieraannuttaa minut musiikin kokemisesta. Minulle musiikki ei ole totuuspakoa, se on totuuden löytämistä. Rituaali, ei spektaakkeli. Valtaosa populaarimusiikista ei mahdollista sitä, varsinkaan ne jäähalliluokan bändit. PMMP on kuitenkin poikkeus.

Siitä huolimatta että kyse on (pintapuolisesti) varsin kevyestä ja kaupallisesta musiikista, PMMP:tä kuuntelemalla vai oppia paljon itsestään ja maailmasta. Toki musiikilla on tärkeä viihdyttävä funktionsa, ja heilläkin on iso liuta hauskanpidosta kertovia eskapistisia biisejä kuten Kesäkaverit ja Päät soittaa – tunnetuimpana tietysti Rusketusraidat, joka olisi voinut pahimmillaan muodostua yhtyeelle ylitsepääsemättömäksi taakaksi ja jättää heidät ikuisesti ”yhden hitin ihmeeksi”. Nämä eivät kuitenkaan lukeudu omiin suosikkibiiseihini, enkä muutenkaan halua erityisemmin korostaa tai hehkuttaa tätä puolta PMMP:n tuotannosta. Siinä on kuitenkin myös se toinen puoli.

Näin suoraviivaisessa pop-ilmaisussa on harvoin mitään mikä minua niin voimakkaasti voisi koskettaa, mutta PMMP on jotenkin onnistunut yhdistämään helpon musiikillisen lähestyttävyyden ja pintaa syvemmät tekstit. Yhtye onkin tasapainoitellut herkullisella tavalla vastakohtien välillä, mikä on varmasti ollut avain heidän skeneistä ja genreistä piittamattomaan suosioonsa:

”Tulee jokin bändi, jota kaikki kuuntelevat ja josta kaikki puhuvat. Bändi, jonka laulujen melodinen tarttuvuus ja miellyttävyys sekä sanoitusten oivaltavuus vetoavat muihinkin kuin musiikin suurkuluttajiin. Ja silti hekin ovat innoissaan, rokkipoliisit ja muusikkokollegat ja kriitikot ja naistenlehtien toimittajat ja kaikki muut itseään edelläkäviköinä ja asiantuntijoina pitävät tyypit. Bändissä on paitsi jotain tuttua ja tunnistettavaa myös ihan uutta särmää.” – Pasi Kotilainen (2008: s. 13)

Näitä kahta puolta – Paulan ja Miran molempia – voisi kutsua ”kevyeksi” ja ”vakavaksi” puoleksi, mutta se olisi liian mustavalkoista. Esimerkiksi Rusketusraidat on oikeastaan varsin emansipoitunut kappale: normaalisti populaarimusiikissa tällainen aktiivinen seksuaalisuus on ollut miesten yksityisomaisuutta. Koko debyyttilevy Kuulkaas Enot! (2003) tuntuu nykyään aliarvostetulta, sillä se on kuitenkin pohjimmiltaan poikkeuksellisen anarkistista pop-musiikkia: ”girl poweria” jota ei ole kaupallistettu ja siloiteltu vaarattomaksi; keskarinväläytys miehisen median vallalle määritellä mikä on vakavastiotettavaa.

Levy oikeastaan leimaantui median käsissä pinnallisemmaksi popiksi kuin mitä se todellisuudessa oli. Ehkä aika ei ollut vielä kypsä sille, ja voi olla että PMMP:n myöhemmät ja vakavammat tekstit saavat senkin näyttäytymään jälkikäteen aivan erilaiselta albumilta. Joka tapauksessa Rusketusraitojen kummitus vainosi bändiä pitkään ja vielä toisenkin levyn jälkeen heitä pidettiin ”Nylon Beatin manttelinperijänä” (Salla Brunou, ilosaarirock.fi) ja ”roskapoppina” (Antti Lähde, Rumba 12/2005), vaikka näitä ilmaisuja alettiinkin käyttää hitusen myönteisessä sävyssä.

Tuo toinen levy, Kovemmat kädet, olikin yhtyeen portti ”vakavastiotettavien” rock-bändien joukkoon. Monen ”uskottavamman” musiikin ystävän tie ristesi yhtyeen kanssa sen myötä, niin minunkin. Seuraavaksi käsittelen yhtyettä oman kokemukseni kautta, muutaman esimerkkikeikan ja -biisin avulla.

Lue loppuun →