Vuoden 2013 parhaat levyt

Uskallan jo julistaa vuoden 2013 parhaat levyt, vaikka vuotta onkin jäljellä yli viikko, ja tiedossa olisi useampikin lupaava uutuuslevy, joita en ole ehtinyt ollenkaan kuunnella. Enimmäkseen kyse on vertaispaineesta, siitä että muutkin musablogit julkistavat vuosilistansa yleensä ennen joulua. Lista on Top 10, koska vuonna 2013 julkaistiin n. kymmenen levyä, joista minulla on sanottavaa Melomaanikon kontekstissa. Itse asiassa vuodin tämän vahingossa internetiin ennen virallista julkaisupäivää! Tämä on kuitenkin vasta se virallinen versio, joten unohtakaa kaikki mitä luulette nähneenne.

Minun olisi helppo nimetä ainakin 15 muuta hyvää levyä, joten ne ovat tylsänä listana lopussa. Ne eivät ole merkittävästi Top 10 -listan levyjä huonompia, mutta en vain keksinyt niistä mitään sanottavaa. Jos haluaisin olla rehellisempi kuuntelukokemuksilleni, olisivat nämä 25 levyä vain yhdessä aakkosjärjestyksessä ilman sen enempiä selittelyjä. Koska ei musiikki ole kilpailu, ja sanat jäävät aina puolitiehen.

Lue loppuun

You Fucking People Make Me Feel Good Now

Minulla ei ole tapana hirveästi enää tehdä tänne keikkaraportteja, samasta syystä kuin en ota ikinä valokuvia keikoilta. Minulle livemusiikki on hetkessä tapahtuva kokemus. Yritän mahdollisimman hyvin unohtaa kaiken muun ja antautua musiikille. Joskus kirjoitin tuttujen bändien keikkojen settilistojakin ylös kännykkääni keikan aikana mutta se haittasi keskittymistäni. Sittemmin olen pyrkinyt minimoimaan kaikki vastaavat häiriötekijät. Sellainen on myös oman blogin ajatteleminen. ”Mitähän kirjoittaisin tästä blogiini” on juuri sellainen ajatus jonka pyöriminen päässä keikan aikana estää minua vastaanottamasta ainutlaatuisen elävän musiikkiesityksen sellaisenaan. Olen siis luopunut kokonaan keikkaraportoinnista etteivät moiset ajatukset pääse hiipimään mieleeni.

Swansin keikka Tavastialla tuntuu kuitenkin omituisella tavalla toimineen molemmilla tasoilla: päästin irti analysoinnista ja olin läsnä, mutta kuitenkin minulla riittää jotain sanottavaa blogiinkin asti. Näin bändin viimeksi molemmilla vuoden 2011 klubikeikoilla Suomessa ja tällä kertaa kokemus oli kyllä parempi, vaikka ei niissä edellisissäkään keikoissa mitään vikaa ollut. Pääsyy oli varmasti se, että suhtauduin jo ennakolta keikkaan eri tavalla. Ensimmäisen kerran Swansin nähdessäni en oikein tiennyt miten heidän konserttiinsa pitäisi suhtautua, eikä välttämättä vielä tiennyt uudella kokoonpanolla paluuta tehnyt yhtyekään. Nyt kuitenkin ymmärsin, että bändi ei soita rock-keikkoja, joten en mennyt sellaista katsomaan. Koska en asettanut perinteisen rock-keikan oletuksia Swansille, se toimi aiempaakin paremmin.

Yhtye on heittänyt romukoppaan vanhan ”levyjä promotoidaan kiertueilla” -idean, jos he sitä missään vaiheessa pitkää uraansa olivat edes omaksuneet. Parempi kuvaus on ehkä se että nyky-Swans on jatkuvasti liikkeessä oleva kokonaisuus, joka muuttuu koko ajan. Biisit kehittyvät kiertueella keikasta toiseen jossain määrin improvisoiden ja levytykset ovat ainoastaan hetkellisiä otoksia teoksista, jotka jatkavat elämäänsä levyttämisen jälkeenkin. Toisaalta Michael Gira on aina ollut korostetusti uutuuden perässä kulkeva muusikko, joten hän menettää kiinnostuksensa valtaosaan teoksistaan heti kun ne on levytetty. Siksi yhtyeen keikoilla kuullaankin nykyään lähinnä levyttämätöntä materiaalia, joka vielä hakee muotoaan.

Swans ei siis soita hittibiisejä, ei se soita biisejä ollenkaan! Tunnistin keikalta ehkä pari riffiä ja pari lausetta, mutta en osannut nimetä kappaleita tai missä ne alkoivat ja loppuivat. Ei sillä ollut mitään väliä, vaan ainoastaan tauotta vellovalla melumerellä. Ja sitä melua todella riitti; kyseessä oli varmastikin äänekkäin keikka jolla olen koskaan ollut. Tyrmäävä avauskappale oli uskomattoman jyräävä kokemus: ääniaallot tuntuivat tuulenvireenä iholla ja Tavastian kamerat heiluivat ilmanpaineesta. Musiikki tuntui lävistävän kehoni jokaisen solun ja muuttavan minut osaksi värähtelyään. Sain vahvistuksen ajatukselleni että Swansin ei mennä kuuntelemaan tai katsomaan vaan tuntemaan.

Livemusiikissa noin muutenkin on parasta juuri kehollinen kokeminen. Siinä missä musiikkia voi aina kuunnella levyltä tai katsoa keikkataltioinnilta, kotona on mahdotonta tuntea ääniaaltoja fyysisesti vartalossaan. Erityisesti pidänkin kahdenlaisista keikkatilanteista: toinen niistä on voimakasbiittinen klubimusiikki, jonka rytmi tuntuu vartalossa niin voimakkaasti että se alkaa liikkua melkeinpä omasta tahdosta riippumatta. Siksi ei juuri pahemmin häiritsekään soittaako kukaan keikoilla ”oikeasti”, koska tärkeintä on hyvä äänentoista, ruumiillinen ja kollektiivinen kokemus. Sinänsä pidänkin suurta osaa konebändien ”live”-keikoista aika tarpeettomina, koska lavalla oleva DJ ajaa monessa tilanteessa saman asian.

Se toinen vaihtoehto on meluvallikeikka, joilla bändit soittavat niin kovaa ja niin hypnoottista jumitusrockia, että vartalo muuttuu jonkinlaiseksi ääniaaltojen vastaanottimeksi. Kun keikkakokemus on voimakkaan fyysinen, koen eräänlaista itseyden katoamista, sulautumista massaan. Ääniaallot yhdistävät minut esiintyjiin ja muuhun yleisöön. Tuntuu kuin tulisin yhdeksi jonkin kosmisen värähtelyn kanssa. Tämä tunne lähestyy uskonnollista hurmosta, ja Swansin keikalla koinkin oikeastaan olevani valtavassa resonoivassa katedraalissa.

Gira käyttäytyikin monilla tavoin kuin maaninen saarnaaja. Toinen mielikuva joka hänestä tulee, on kapellimestari. Hän ihan konkreettisesti kääntyi usein selin yleisöön ja lietsoi bändiään hurmoksellisiin noise rock -kliimakseihin. Gira johti omaa melusinfoniaansa. Hänessä on myös ripaus itsensä muiden yläpuolelle korottavaa rock-tähteä, mutta hänen karismansa ei oikeastaan tee minuun enää mitään vaikutusta. Pidän häntä nykyään lähinnä jumalaisen äänen välittäjänä, en huomion keskipisteenä.

Esiintyjien persoonilla ei olekaan merkitystä; Swansin musiikki merkitsee ainakin itselleni nimenomaan egon tilapäistä tuhoamista. Siksi olikin aivan sama näinkö edes lavalle. Samoin huomasin Tavastian akustiikan tukevan parhaiten keikkakokemusta silloin kun olin baarin puolella. Salissa musiikki kyllä soi kovempaa, mutta se tuntui vähemmän. Koin keikan siis perin omituisella tavalla, istumalla baarissa näkemättä lavaa tai kuulematta musiikkiakaan aina kovin selkeästi. Tärkeintä oli parhaat tärinät!

Keikalla oli myynnissä mm. vuoden 2010 paluulevyn You Fucking People Make Me Sick -biisin mukaan nimettyjä bändipaitoja, mutta omasta mielestäni Swansin musiikkia kuvaa paremmin tämän bloggauksen otsikko. Se ei ole negatiivista musiikkia vaan sykkii rakkautta. Meluvallien tarkoitus ei ole varsinaisesti rankaista; törkeä äänenvoimakkuus on vain väline joukkohypnoosiin. Koin illuusion siitä että olen yhtä kaikkien muiden ihmisten kanssa, eikä vihamielisyydelle ollut mitään tilaa. Olin kyllä perin lempeässä mielentilassa jo valmiiksi: en edes hermostunut lämppäri Mirel Wagnerin keikan aikana puhuville ihmisille vaan hyväksyin ne osaksi keikkakokemusta, aidon cagelaisessa hengessä.

Kosminen kuvasto edustaa Swans-konserttia paremmin kuin yksikään keikkakuva.

Vuoden 2012 parhaat levyt

Listaan tapani mukaan vuoden parhaat levyt viiveellä, koska nämä listat eivät koskaan tule minulta itsestään. Joka joulukuussa huomaan että olen ehkä kuunnellut ajatuksella ja urakalla noin viittä loppuvan vuoden aikana julkaistua levyä ja alan vasta siinä vaiheessa perehtyä vuoden musiikkisatoon hieman intensiivisemmin. Nämä listat ovatkin aina samanlaista kaapimista, että saisin nuo kymmenen levyä kasaan.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä nykyään tehtäisiin jotenkin aiempaa vähemmän hyvää musiikkia. Minä vain noin yleisesti ottaen seuraan trendejä hitaasti koska populaarimusiikin historiassa on niin paljon vanhaakin hyvää musiikkia joka vain odottaa löytymistä. Kyllä joka vuosi pitää löytää ainakin yksi itselle aiemmin tuntematon tai vastenmielinen musiikkigenre, eikä siinä ole aikaa kaikkien uutuuksien kuuntelemiseen. Pidän enemmän (itselleni) uusien bändien vanhoista levyistä kuin vanhojen bändien uusista levyistä. Seuraan kyllä trendejä, mutta lähinnä sivukorvalla. Todella keskittymistä vaativiin kuuntelukokemuksiin syvennyn pääosin jälkijunassa, koska haluan odottaa että musiikkiin tulee riittävästi perspektiiviä, että levyjä voidaan jo kutsua klassikoiksi.

Olen myös varsin kriittinen albumikokonaisuuksien suhteen. En minä viitsi vuoden parhaisiin levyihin laskea mitään sellaista mikä ei ole alusta loppuun asti täysin toimiva kokonaisuus. Vuoden parhaat biisit on aina niin paljon helpompi listata, koska suurella osalla levyistä on ainakin se yksi hyvä kappale. Ehkä tämäkin vuosi tiivistyy parhaiten Spotify-soittolistaani. Pakko myöntää, että internetin myötä omatkin kuuntelutottumukseni ovat muuttuneet aiempaa sirpaleisemmiksi ja keskittymiskyvyttömämmiksi. Pidän silti huolen siitä että osaan myös välillä hiljentyä musiikin pariin.

Vuoden huonoimmista lyriikoista puhuessani vähättelin turhankin paljon kotimaista musiikkkivuotta. Kyllähän laatumusiikkia tuli esimerkiksi Suomen tärkeimmältä goottibändiltä, Kuroshiolta ja Impakt!:ilta, mutta heidän albuminsa eivät kuitenkaan ole niin virheettömiä että olisivat päässeet listalle. Heidän edustamassaan genressä on muutenkin äärimmäisen vaikeaa tehdä toimivia täyspitkiä. Joka tapauksessa vuosi 2012 oli suomalaiselle goottiskenelle hyvää aikaa. Vuoden parhaasta uudelleenjulkaisusta vastasi puolestaan Rocket Records Maaseudun Tulevaisuuden Complete -kokoelmalla.

Lue loppuun

Pophistorian uudelleenmiksausta – kuusi esimerkkitapausta

CMX - Aurinko; 2012-reissuen kansiCMX julkaisi hetki sitten 20-vuotiaan Aurinkonsa (Spotify) uudelleen. Tuplalevyn ensimmäisellä CD:llä albumi on remiksattuna ja remasteroituna, toisella vain uudelleen masteroituna. En pidä siitä että vanhoja levyjä julkaistaan uudelleen miksattuina, koska minusta levytetyn musiikin kuuluu olla aikansa lapsi: jos soundit ovat vanhenneet huonosti, se on osa sitä teosta. Inspiroiduinkin listaamaan populaarimusiikin historian pahimmat uudelleenkirjoittamis- tai siis miksaustapaukset, omasta rajoittuneesta subjektiivisesta näkökulmastani tietenkin.

Miksi levytykset sitten ovat minulle niin pyhiä? Eikö niiden kanonisoiminen ole aika keinotekoista, koska levytys tarjoaa vain yhden version teoksista jotka voivat elää omaa elämäänsä esimerkiksi keikkatilanteessa? Minulle se pyhyys tulee siitä että itse saan musiikista eniten irti kun kuuntelen sitä tietoisena levytyksen alkuperäisestä sosiaalisesta ja teknologisesta kontekstista. Kyse on ehkä siis tarkemmin siitä, että pidän pyhänä ennen kaikkea omaa kuuntelukokemustani, en levytyksiä sinänsä.

Kuuntelen levytettyä musiikkia arkistofriikin hartaudella, osana esittäjänsä tuotantoa, joten haluan kuulla ne luontevana osana bändin soundin kehitystä. Haluan että levyt kuulostavat mahdollisimman ”autenttisilta”, en että ne kuulostavat mahdollisimman ”hyvältä”. Autenttisuus viittaa siis ainoastaan levytyksen, ei esityksen ”aitouteen”. Levytetty musiikki on aina eri asia kuin esitetty musiikki eikä levytys voi tallentaa musiikkiesitystä autenttisesti. Toisaalta on aivan yhtä aiheellista myös kysyä, miksi äänitysteknologian kehityksen pitäisi olla niin pyhää että kaiken on kuulostettava uudelleenjulkaistunakin modernilta eikä siltä miltä aikoinaan?

Esimerkiksi Aurinko kuulostaa remixattuna niin ilmiselvän 2000-luvulta ettei se enää kuulosta luontevalta osalta bändin äänimaiseman kehitystä. Siitä on tullut remiksattuna täysin historiaton ja huonossa mielessä ajaton levy. Siltä se tosin vaikuttaa vain nyt, kymmenen vuoden päästä se kuulostaa luultavasti täysin 2010-luvun lapselta. Mutta levyä ja sen biisejä ei ole tehty 2012 vaan 1992, joten miksi levyn pitäisi kuulostaa miltään muulta kuin vuodelta 1992?

Kieltämättä asenteisiin vaikuttaa kaikkein eniten se mihin on tottunut. Esimerkiksi Kolmikärjen ja Veljeskunnan remasteroidut Gold-versiot ovat minulle ne ”ainoat oikeat”, vaikka eivät ne alkuperäisiä CD-masterointeja olekaan. Auringon taas olen tottunut kuulemaan alkuperäiseltä CD-painokselta, ja sen latteat soundit ovat minulle osa levyn viehätystä. Remasteroinnin ja remiksauksen välillä on silti melkoinen aste-ero, joten ei Aurinkoa voi noihin bändin kahteen Bad Vugum -albumiin kovin suoraan verrata.

Remasterointi on yleensä niin maltillista, että sitä vastaan minulla ei ole mitään, paitsi silloin kun siinä kompressoidaan levyistä kaikki dynamiikka pois loudness warin hengessä. Sinänsä on kyllä ihan ymmärrettävää että vinyylinä alunperin julkaistujen levyjen CD-painoksia remasteroidaan koska varsinkin 1980-luvun CD-reissuet on usein masteroitu analogisesta digitaaliseen todella huonosti.

Esimerkiksi Sisters of Mercyn First and Last and Always (Spotify) on levy jonka kuuntelen mieluummin vuoden 2006 Rhinon julkaisemalta CD:ltä kuin EastWestin suttuiselta alkuperäiseltä digimasteroinnilta. Olin kyllä tottunut siihen alkuperäiseen CD:hen, mutta sen äänenlaatu oli niin huono etten oikeastaan tykännyt levystä lainkaan ennen kuin kuulin sen remasteroituna, jolloin se kiilasikin Sisters-suosikikseni. Mielipiteeni ja mieltymykseni eivät siis aina ole välttämättä ihan johdonmukaisia.

Ainoastaan alkuperäisiä vinyylipainoksia kuuntelemallahan tästä CD-ongelmasta pääsisi eroon. Ja jos nyt ihan puristeja ollaan, niin eihän oikeastaan monona äänitettyjä levyjä saisi kuunnella edes stereona! Parhaat uudelleenjulkaisut 1960-luvun poplevyistä sisältävätkin sekä mono- että stereomiksauksen. Siinäkin voi silti mennä liiallisuuksiin kuten rahastuksen kuningas The Beatles, jolta julkaistaan luonnollisesti kaikki levyt erikseen monona ja stereona, vinyylinä ja CD:nä, yksittäin ja boksissa. Kyllä saman levyn voi myydä ainakin kuusi kertaa.

Aurinko ei kuitenkaan ole mitenkään pahimmasta päästä, koska se ei korvaa alkuperäistä miksausta uudella vaan tuo vain sen oheen uuden. Pahimmillaan uudet miksaukset levyistä syrjäyttävät kokonaan markkinoilta ne vanhat, niin että mistään ei ole mahdollista enää saada niitä alkuperäisiä versioita. Asiasta ei aina edes kerrota kauhean näkyvästi, jolloin kuulija kuvittelee kuulevansa jotain ”autenttista” vuosikymmenten takaa. Erityisen huolestuttavaa tästä ilmiöstä tekee se, että netistäkin on vaikea saada tietoa tällaisista huijauksista.

Lue loppuun

Shufflen vallankumous

Jatkan vielä Simon Reynoldsin Retromanian (2011) käsittelyä, koska siitä riitti liikaa juttua yhteen bloggaukseen. Shufflen vallankumous ei ole Reynoldsin oma termi vaan olen johtanut sen hänen kirjastaan sekä John Richardsonin artikkelista Satunnaisuuden vallankumouksen markkinointi: Applen iPod Shuffle (Lähikuva 3/2006). Shufflen vallankumouksen konseptiin sisältyvät ainakin seuraavat teknologiset innovaatiot ja musiikinsosiologiset ilmiöt:

1. Satunnaistoisto musiikkisoitinten perus- tai jopa oletustoimintona.
2. Kuuntelun luonne on mobilisoitunut.
3. Soitinten tallennuskapasiteetti on niin iso että ihmiset voivat kantaa mukanaan enemmän musiikkia kuin ehtivät elämänsä aikana kuunnella.
4. Netissä on laittomasti saatavilla suuri osa kaikesta levytetystä musiikista.

Kyse ei ole siis vain musiikin kuuntelusta satunnaisessa ja pirstonaisessa järjestyksessä vaan myös siitä millaisissa tilanteissa ja millä laitteilla musiikkia kuunnellaan, sekä siitä että musiikin tarjonta on käytännössä ääretöntä. Tätä kaikkea on luontevaa kutsua shufflen vallankumoukseksi koska shufflessa tiivistyy kaikki se keskittymätön satunnaisuus mikä luonnehtii länsimaista nykykulttuuria laajemminkin.

Reynoldsin shufflen vastaisen argumentoinnin keskiössä on ajatus siitä että nämä innovaatiot ovat johtaneet kuuntelijoiden liian suureen voimaantumiseen taitelijoiden kustannuksella. Kyse on siis kirjaimellisesti vallan kumoamisesta artisteilta kuulijoiden hyväksi. Keskeisintä tässä ei ole sinänsä levyjen rajoittamaton jakelu verkossa vaan itse tallenneformaatin ja kuuntelutottumusten muutos. Waretettua levyä kun voi teoriassa kuunnella monella muullakin tavalla, mutta laajempana ilmiönä nettipiratismi on johtanut siihen että musiikkia kuunnellaan enemmän kuin koskaan mutta ilman suurta keskittymistä tai emotionaalista investointia.

iPod shuffle: Life is random; Applen mainospropagandaa

Lue loppuun