10. Ulver – Wars of the Roses
Spotify
Wars of the Roses on hyvä esimerkki levystä joka on todella hyvä, mutta josta on vaikea keksiä mitään sanottavaa. Tai Ulver bändinä ylipäänsä. Ryggiltä ja kumppaneilta tulee taattua laatua, josta on kuitenkin vaikea nostaa esiin mitään mikä tekisi levyistä unohtumattomia mestariteoksia. Tavallaan tätäkin levyä tekee mieli kutsua ”ihan kivaksi”, mutta se olisi melkoista vähättelyä.
Viimeisillä levyillään Ulver on ehkä siirtynyt entistäkin seesteisempään ilmaisuun, kun vertaa vaikka vuoden 2005 Blood Insideen (joka muuten on mielestäni Ulverin paras levy). Shadows of the Sunin (2007) tapaan Wars of the Roses on varsin rauhoittavaa kuultavaa. Se ei ole yhtä haastavaa kuin Ulverin aiempi tuotanto, mutta helppouden myötä musiikkiin on tullut lämpimiä sävyjä ja musiikki on kovin miellyttävää. Tämäkin levy on siis täynnä tunnelmallista konepörinää, jossa myös liverummuilla on tärkeä rooli. Sävyjä on progressiivisesta rockista siinä missä ambientistakin.
Levyn päättävä Stone Angels sinetöi Ulverin aseman Coilin manttelinperijänä. Kaunista ambient-huminaa mytologisen runonlausunnan taustalla. Tavallaan kappale on muusta kokonaisuudesta irrallinen, mutta toimii silti loppusoittona erinomaisesti. Se myös vie kolmasosan koko levyn kestosta, mikä luo tunteen siitä että kyseessä on moniosaisen kokonaisuuden viimeinen näytös. Hieman erillään, mutta silti selvässä suhteessa kaikkeen edellä kuultuun.
9. Wolves in the Throne Room – Celestial Lineage
En koe kyllä tietäväni black metalista tarpeeksi osatakseni sanoa tästä levystä oikein mitään. Atmospheric black metal -leiman alle tämä tunnelmallinen örinä taitaa mennä. Ambient-humina ja naislaulu jaksottavat melankolista tuplabasarivyörytystä, jonka päälle kiljutaan karhealla äänellä pakanallista ylistystä luonnon julmuudelle ja kauneudelle.
Wolves in the Throne Room tulee Washingtonin osavaltiosta, Yhdysvaltain lounaisimmasta nurkasta. Tieto siitä ja promokuvat bändistä ohjaavat kuuntelukokemusta melkoisesti. Päällekäyvää rankkuutta ja tunnelmallista maalailua täydessä tasapainossa yhdistelevä äänivalli luo mieleen kuvia sumuisista vuorenrinteistä joita kansoittavat vuosituhantiset havupuut, jotka ovat leveitä kuin talot ja niin korkeita, ettei ihminen voi käsittää.
Levyn alakuloisessa raivokkuudessa on kuultavissa surua ympäristön tilasta ja kaipuuta pois sivistyksestä, kohti luonnonläheisempää elämänmuotoa. Luonto ilmenee lähes hengellisenä kohteena ja ihmisestä itsenäisenäkin entiteettinä. Ehkä tätä voikin kuunnella jonkinlaisena pakanagospelina.
8. Marissa Nadler – Marissa Nadler
Spotify
Marissa Nadlerin omaa nimeä kantava levy teki oikeastaan minuun suurimman vaikutuksen lähinnä ”ulkomusiikillisista” syistä. Ei siis siksi että Marissa on söpö, vaan siksi että hänestä ja tästä julkaisusta välittyi Tampereen keikalla kovin sympaattinen ja kotikutoinen kuva.
Keikan jälkeen levyä kuunteli ihan tuorein korvin. Se kuulosti juuri siltä miltä folkin pitääkin kuulostaa: välittömästi suoraan artistilta minulle tulevalta. Ilman että levy-yhtiöt tai suureelliset sovitukset tulevat ilmaisun tielle. Kieltämättä pidän enemmän Nadlerin vieläkin riisutummista levyistä, mutta henkilökohtainen keikkakokemus ja artistin kertomukset kappaleiden taustoista toivat sitten tästäkin levystä ne intiimimmät puolet esille.
Musiikillisesti Marissa Nadler tarjoilee minulle vähän liiankin countryvaikutteista ja bändisoittoon nojaavaa folkia, mutta eivät nekään piirteet häiritsemään asti pääse. Pääasiat, eli Marissan herkkä ääni ja rauhallinen kitaran näppäily, ovat tietenkin yhä pääosassa ja luovat intiimiä tunnelmaa.
Vai onko kyse vain intimiteetin illuusiosta? Teenkö vain Marissasta henkilönä kauppatavaraa arvottamalla musiikkia sen perusteella millainen kuvittelen hänen olevan artistina. Tai millaiseksi kuvittelen minun (kuuntelijan) ja hänen (taiteilijan) välisen yhteyden.
Voiko mitään sellaista yhteyttä silloin kun ihmisten välillä on tekninen ja kaupallinen tuote, levytys? Vaikka kyse on kuinka omakustanteesta. Ehkä olisi turvallisempaa olla kuvittelematta ettei mitään yhteyttä ole ja ottaa levy samanlaisena viihteenä kuin ne kaikki muutkin. Idealismi ja analyyttisyys pilaa koko kuuntelukokemuksen. Unohdetaan siis koko juttu!
7. Prurient – Bermuda Drain
Spotify
Prurient, a.k.a. Ian Dominick Fernow, edustaa hipster-noisea pahimmasta päästä. Siinä jää Wolf Eyeskin kakkoseksi. Trendien harjalla Fernow ratsastaa kuitenkin ensisijaisesti minimal synth -projektissaan Cold Cave. Miehen power electronics -projekti Prurient on kuitenkin siirtynyt koko ajan lähemmäksi Cold Caven synkän monotonista synapoppia. Bermuda Drainilla oikeastaan yhdistyykin näiden miehen projektien parhaat puolet, jos vain pääsee yli elitistisistä ennakkoluuloistaan.
Tiedossa siis säröä, kiertoa, huutoa, rumpukoneita ja analogisia retrosyntikoita. Synasoundit tuovat rankemman ilmaisun sekaan mukavasti pehmeyttä. Toisaalta Fernow vetää pari kertaa nolosti överiksi. Esimerkiksi Palm Tree Corpsen kliseisen misogyyninen huutokohtaus herättää myötähäpeää, eikä niitä hyytäviä viboja joita sillä on ilmeisesti haettu. Vaikka kaikki ”teko”-alkuiset sanat ovatkin arvelluttavia, sanon että tekorankkaa. Pitää huutaa mahdollisimman lujaa ja vihaisesti, mahdollisimman epäkorrekteja asioita, että tässä nyt ollaan uskottavia. No, ei olla.
Parhaimmillaan power electronicsissa tuollaista vihanpurkaukset ovat todella hyytäviä, mutta eivät tällä levyllä, jossa ne eivät sovi ollenkaan taustoihin. Levy on parhaimmillaan kuin aavemainen 80-luvun kauhuelokuva, jossa jokin sanoinkuvaamaton pahuus tunkeutuu toisesta ulottuvuudesta tuhoamaan sivilisaation ja kaiken elävän. Pelottavimmillaan se on silloin kuin kuiskallaan kasarisoundien taustalla levyn päättävillä kappaleilla Myth of Sex ja Sugar Cane Chapel, eikä silloin kun yritetään kuulostaa mahdollisimman rankalta. Olisin toivonut että tämä ydinajatus olisi levyllä sisäistetty vieläkin paremmin. Aina ei tarvitse huutaa kurkku suorana. Hienovaraisuudessa on voimaa.
6. Björk – Biophilia
Spotify
Tästä levystä kirjoitinkin jo melkeinpä kaiken mikä on 
sanottavissa. Björk jatkaa seikkailua omituisen kiekumisen, elektronisen pörinän ja kaikenlaisen taidehomoilun parissa. Jos Wolves in the Throne Room on okkultistinen pakanahippiyhtye niin Biophilia on sitten teknohippilevy. Näin erilaisista lähtökohdista voi samaa aihepiiriä lähestyä. Jotkut kaipaavat paluuta esiteknologiseen luontoon, jotkut taas näkevät ihmisen teknologisena eläimenä joka voi löytää harmonian luonnon kanssa myös oikein käytetyn teknologian avulla.
Tiedä sitten mitä Björk asiasta ajattelee, mutta kyllä minulle ainakin tästä levystä välittyy syvä kunnioitus luontoa kohtaan, vaikka teknologia jossain määrin sen vihollinen onkin. Kenties Björkillä on kuitenkin muodon ja sisällön suhde paremmin tasapainossa. Mitä muutakaan levytetty musiikki on kuin teknologiaa? Tai Biophilian oheistuotteina syntyneet iPad-sovellukset. Tässä mielessä Björk siis ottaa kaiken mahdollisen irti eri formaateista, eivätkä ne ole mitenkään ristiriidassa sisällön teknoekologian kanssa.
Toisaalta Wolves in the Throne Room julkaisee materiaa ja kiertää maailmaa auttaen ilmastonmuutosta kiertueillaan. Toki Björk tekee samaa, enkä lähde tässä aktien hiilijalanjälkiä vertailemaan (enkä varsinkaan arvottamaan levyjä sen perusteella), mutta Björk on itsetietoisesti ja tarkoituksellisesti teknologinen. Populaarimusiikki ei voi edustaa paluuta luontoon muuten kuin teknologisoituneen luontokokemuksen (tai sen illuusion) muodossa. Siinä piirissä Björk toimii, mutta omalla hieman avantgardistisella tavallaan.
5. Sutcliffe Jügend – Blue Rabbit
BandCamp
Aloitan julkaisupoliittisella ihmettelyllä. Levyn julkaisupäiväksi ilmoitettiin yleisesti 22.11.2011, mutta se näyttää nyt kaikkialla muuttuneen muotoon 21.2.2012. Levyjen julkaisuja nyt tunnetusti lykätään usein, underground-piireissä myös ilman mitään selittelyjä. Mutta levy on kuitenkin kuunneltavissa BandCampissa, ja sieltä voi ostaa yhden biisin levyltä. Mutta ei koko levyä. Mitähän järkeä on streamata levy julkaisupäivänä netissä, mutta ilman mahdollisuutta ostaa se digitaalisena itselleen?
Onko tämä nyt sitten vuoden 2011 vai 2012 julkaisu? Otin mukaan tähän listaukseen koska tämä oli yksi vuoden eniten odottamistani levyistä minkä vuoksi olen kuunnellut sitä BandCampissakin ihan innolla, vaikka se ei kovin kätevää olekaan. Turhauttaa vain, että ei voi vielä ostaa sitä FLAC:ina tuolta, vaikka levy on mitä ilmeisemmin valmis. Mitä ne siellä panttaa! Ehkä tämä kuitenkin kannattaisi ostaa CD:nä, koska levy on ”enhanced in it’s creep factor by the unsettling paintings from Sutcliffe Jugend’s Kevin Tomkins that make up the album art” (Crucial Blast Records).
Sutcliffe Jügend jatkaa tällä levyllä Fall of Naturella hyväksi havaittua power electronics -ilmaisun laajentamista uusiin, hämmentäviin suuntiin. Tällä kertaa on taas tuloksena biisikeskeisempi teos, mutta kun esimerkiksi This Is the Truthiin vertaa, ilmaisu on huomattavan hienovaraisempaa. Huudon sijaan kuiskaillaan. Suoraviivaisen hyökkäävien meluvallien sijaan seikkaillaan kokeellisissa äänimaisemissa. Vaikutteita onkin taidettu ottaa rohkeasti taidemusiikinkin puolelta, koska elektroakustista äänimanipulaatiota kuullaan runsaasti.
Blue Rabbit toteuttaa Bermuda Drainin ideaa vieläkin paremmin: aina ei tarvitse olla alleviivaavan hyökkäävä, vaan hienovaraisuudella voi luoda aivan samaa kauhun tuntua. SJ:n Tomkins ja Taylor osaavat kyllä sekä ultra-aggressiivisuuden että ambient-säikyttelyn Farrow’ta paremmin. Sutcliffe Jügend kuulostaa pelottavan paljon siltä että ovat tosissaan, Farrow taas hipsteriltä joka haluaa järkyttää järkyttämisen takia.
Onhan se toki kyseenlaista kuluttaa tällaisten ilmiselvien sosiopaattien älämölöä. Sen sijaan että vastustaisin tällaisten äärioikeistolaisten misogyynistä mökellystä, karnivalisoin sen tekemällä siitä kauhuelokuvan tapaista viihdettä. Kulutan järkyttymisen ja kauhistumisen tunteita. Vain postmodernissa nyky-yhteiskunnassa on edes mahdollista että jokin näin häiriintynyt voi olla viihdettä! Elämä on ihan liian helppoa kun täytyy jotain tällaista kuunnella tunteakseen olevansa elossa.
Jotain sellaista tunnetta Sutcliffe Jügend välittää. Olen elossa, koska musiikki voi vielä aiheuttaa minussa jotain tällaista. Populaarimusiikki puuduttaa, ja vain tällainen kappalerakenteita ja musiikillisuuden perusteita vastaan pulikoiva taidemelu pitää hereillä. Tämä nyt on tällainen marxilais-elitistinen tulkinta joka ottaa vaikutteensa suoraan Theodor Adornolta. Mutta on siinä jotain perää, Blue Rabbit välittää jotain sellaista kapinallisuutta ja virikkeellisyyttä johon popilla ei päästä.
Tämä ei ole moite poppia vastaan, koska pidän popista. Tästä listastahan sen näkee. Listani ei koostu itsetarkoituksellisesta erikoisuudentavoittelusta. Tämä levy vain on tällä listalla se kauimpana popista sijaitseva teos ja on mukana osittain juuri siksi. Blue Rabbit oli tärkeä avantgardistinen poikkeama tässä musiikkivuodessa, joka muuten elähdytti minua melko perinteisillä keinoilla.
4. Planningtorock – W
Spotify
Saksalaistunut brittimuusikko Janine Rostron eli Planningtorock jatkaa omalla urallaan siitä mihin ruotsalainen oudon konepopin ykkösbändi The Knife jäi Silent Shout -levyllään vuonna 2006. Planningtorock sattui samana vuonna julkaisemaan debyyttinsä Have It All ja remiksaamaan Knifen Marble House -biisiä. Olipa Rostron mukana myös The Knifen Darwin-oopperassa, joka oli varmasti monelle Knifen aiempaan tuotantoon tykästyneelle suuri pettymys.
Onneksi kuitenkin toiset artistit ottavat viestikapulan käteen kun Knife lähtee häröilemään. Kieltämättä pidän Tomorrow, in a Yearista enemmän kuin muista Knifen levyistä tai Planningtorockin soolotuotannosta, mutta tietysti sydämeni sykkii myös tällaiselle tummanpuhuvalle konepopille.
Rostronin musiikki muistuttaa selkeintä esikuvaansa jopa siinä määrin, että laulu on efektoitu hyvin pitkälti samalla tavalla kuin Knifen Karin Dreijerinkin ääni. Erojakin löytyy tosin, ja hyvä niin. Planningtorock ei ole yhtä puhtaasti elektronista vaan mukana on selkeitä vaikutteita myös kamaripopista (chamber pop). Tiedä sitten tulevatko kaikki jousetkin jostain digitaalisten soitinten uumenista, mutta ei sillä nyt mitään väliä ole.
Enimmäkseen kappaleet ovat rauhallista tunnelmointia, mutta toki seasta löytyy pari vastustamattoman tanssittavaa hittiäkin. Näistä etenkin I’m Yr Man miellyttää sanoituksen sukupuolisekaannuksella. Tunnelmoinnitkin toimivat poikkeuksetta, mutta ne levyn kohokohdat ovat kyllä näitä nopeatempoisia tarttuvia poppibiisejä.
3. Julma-Henri & RPK – ”Henri”
Spotify
Suomalainen hiphop oli kenties tämän vuoden merkittävin uusi musiikillinen aluevaltaukseni. Tässä nyt kuuluisi sitten jaaritella Raptorista, bling blingistä ja ennakkoluuloista. Pitäisi mainita Dälek ja kertoa siitä kuinka huomasi että Suomessa tehdään myös tiedostavaa hiphopia eikä vain kopioida amerikkalaisten pahimpia kliseitä. Se yhteiskunnallisesti kriittinen ja introspektiivinen underground-hiphop on sitä parempaa kamaa. Ei oo yhtään sama juttu.
Noin, pakolliset liirumlaarumit on saatu pois alta, jes. Itselleni kun on nykyään jo itsestäänselvää että jokaisessa genressä tehdään hyvää musiikkia, myös Suomessa. Se on sitten täysin eri asia mikä saa mediassa näkyvyyttä. Hyvin pitkälti tämä suomihiphopin itseäni kiinnostavin osa on pyörinyt Kaucasin ja Ceebrolisticsin ympärillä. Julman-Henrinkin saa liitettyä kätevästi molempiin. Kaucasin Laineen Kasperi on tehnyt Henrin kanssa hämmentävän antikapitalistisen Ou_to_nau_ha.-huumorikuunnelman ja tämä RPK puolestaan on Ceebrolisticsista tuttu RoopeK.
Julma-Henri eroaa kyllä riimeiltään aika radikaalisti kaikesta muusta mitä olen kuullut. Ensimmäisillä levyilläänhän hän oli enemmän yhteiskunnallisesti kantaaottava, mutta ”Henrin” sanoitukset pyörivät taas hyvin henkilökohtaisissa asioissa. Itämaisesta filosofiasta ammentavat kappaleet käsittelevät masennusta, meditaatiota, egoa, kuolemanpelkoa, psykoseksuaalista ehdollistumista ja läsnäolon voimaa. Levyn nimi kertoo paljon. Henri on lainausmerkeissä koska ihmisen nimi on pelkkä leima, joka rajoittaa tapaamme hahmottaa todellisuutta. ”Sinä et ole nimesi, sinä et ole kokemuksesi, sinä et ole menneisyytesi, sinä et ole mielesi”, kuten kappaleessa Yksi lauletaan.
Musiikillisesti ”Henri” on myös aika poikkeuksellinen. Tummanpuhuviin biitteihin ja synkkiin hiphop-taustoihin yhdistetään dubstepiä, särökitaroita ja chiptune-piipitystä. Äänimaisemat ovat monipuolisia ja mielenkiintoisia. Tästäkään huolimatta mielenkiinto ei valitettavasti kestä 17 biisin verran. Liian pitkä kesto onkin oikeastaan ainoa huono puoli tässä levyssä. Siinä mielessä levyltä teaserina julkaistu kuuden biisin Kutsu-EP olikin toimivampi kokonaisuus. Toisaalta sieltä kyllä puuttuu levyn paras biisi, Vapaa, joka on yksi koskettavimmista koskaan kuulemistani kappaleista. Ihan missä tahansa genressä.
2. Militia – Power! Propaganda! Production!
Belgialaisen ekoanarkistisen perkussio-orkesteri Militian uutta levyä jouduttiin odottamaan kahdeksan vuotta. Siinä ajassa on selkeästi osattu hautoa ideologiaa ja sävellyksiä viimeisen päälle. Maailmakin on muuttunut, suuntaan jossa Militian musiikki on ajankohtaisempaa ja iskevämpää kuin koskaan aiemmin.
Levyn parhaimmistoon kuuluva Cash Crash and Crisis onkin hieno biisi tämän hetken finanssikriisistä. Varsin tarttuva kappale Militian mittapuulla muutenkin, enimmäkseen kun kappaleet ovat rakenteiltaan hieman abstraktimpia lähes sinfoniseksi yltyvän ambient-huminan ja hellittämättömän teollisen metallinkolinan yhteenliittymiä. Välillä kuullaan bändin propagandistista agitaatiota tai sitten puhesampleja huolestuneiden tiedemiesten suusta. Abrupt Climate Changen sisältöä esimerkiksi ei tarvinne avata enempää.
Militia on avoimesti ja suorasukaisesti poliittinen yhteenliittymä, puhe bändistä olisikin oikeastaan harhaanjohtavaa. Poliittinen agenda tulee jo varsin ytimekkäästi esiin avauskappaleessa New Statement, jonka nimkin kertoo jo kaiken. Militia ajaa ekoanarkistista yhteiskuntaa, jossa ei ole valtarakenteita eikä ympäristön riistoa. Vain aitoa vallatonta demokratiaa ja palautettu yhteys luontoon. Siekailematonta idealismia siis.
Ideologinen sisältö sikseen, Militia on erittäin toimivaa perkussioindustrialia, joka kolisee ja kilisee aidossa Test Departmentin hengessä. Ideologia kuitenkin tukee kaikkea muutakin kollektiivin estetiikkaa, eikä bändi olisi niin kiinnostava ilman sitä. Ja vaikka en ekoanarkisti olekaan, Militia tuo taiteen avulla esille monia maailman epäkohtia ja tarjoaa niihin myös ratkaisuja. Se on harvinaista ja rohkeaa aikana, jolloin ideologisuus musiikissa on epämuodikasta.
1. :Of the Wand and the Moon: – The Lone Descent
Spotify
Myös tanskalaiselta :Of the Wand and the Moon:ilta jouduttiin odottamaan uutta studioalbumia pitkään, kuusi vuotta. Sinä aikana neofolkista ehtikin tulla paikallaan junnaava genre, joka toisti vain omia kliseitän. Onneksi :OTWATM: kuitenkin käytti tämän ajan hakien uusia vaikutteita musiikkiinsa. Ja onhan meillä toki ollut tällä vuosisadalla myös Rome, Naevus, Sieben ja Spiritual Front. The Lone Descentillä tämän Kim Larsenin kokoonpanon voisi melkein lisätä tähän ”neo-neo-folkin” artistilistaan.
Bändin ilmaisua on laajennettu yksinkertaisesta folkista psykedeeliseen ja progressiiviseen suuntaan. Varsinkin levyn alku laittaa luulot pois kolmella pitkällä ja polveilevalla kappaleella, joista ei oikein saa kunnon otetta parin kuuntelukerran perusteella. Ne kuitenkin herättävät kiinnostuksen ja houkuttavat kuuntelemaan niin pitkään että ne avautuvat. Kärsivällisyys palkitaan.
Onneksi nämä haastavimmat palat on laitettu heti levyn alkuun, koska ne saavat myöhemmin tulevat yksinkertaisemmatkin kappaleet kuulostamaan tuoreilta. Selvin esimerkki näistä on suoraan Death in Junelta pöllitty Tear It Apart. Enemmän The Lone Descent kuitenkin tuntuu paluulta juurille, tai juurien juurille. Eräänlaista hyppäystä 80-luvun post-industrialin ja 90-luvun neofolkin vaikutteiden yli suoraan 70-luvulle, progen, psykedelian ja pakanafolkin kulta-ajalle. Ihan kuin Absencessa ulisisi mellotronkin, mutta se taitaa kuitenkin olla Omnichord.
Listasin myös toiset kymmenen levyä, jotka olisivat varmaan päässeet mukaan jos olisin ehtinyt/jaksanut perehtyä:
Tori Amos – Night of Hunters
Bang on a Can – Terry Riley: In C
Kate Bush – 50 Words for Snow
Current 93 – Huneysuckle Æons
Eleanoora Rosenholm – Hyväile minua pimeä tähti
PJ Harvey – Let England Shake
Julma-Henri – Radio Jihad… SRJTNT vol. 2
Radiohead – The King of Limbs
London Steve Reich Ensemble – Different Trains
Rome – Die Æsthetik der Herrschaftsfreiheit: Band 1, Band 2 & Band 3
Lopuksi vielä lista vuoden parhaista Spotifystä löytyvistä biiseistä: Best of Spotify 2011.
