Vuoden 2013 rumimmat levynkannet

En perustanut tätä blogia haukkuakseni inhokkilevyjäni, enkä voi edes väittää enää sananmukaisesti inhoavani mitään musiikkia. En muutenkaan hirveästi painota musiikin arvottamista omien mieltymysteni mukaan, kuten uudesta Melomaanisesta manifestistanikin käy ilmi. Vuosilistat ovat kuitenkin heikko kohtani. Enimmäkseen olen listannut suosikkilevyjäni, mutta viime vuosi tuntui olevan erityisen huono suomalaisen pop-lyriikan kannalta, joten en voinut olla listaamatta kuutta kauheinta suomiriimiä. Tämä vuosi taas vaikutti poikkeuksellisen kamalalta levyjen kansitaiteiden suhteen.

Olen aina suhtautunut skeptisesti vuosilistoihin, jotka julkaistaan ennen kuin vuosi on edes loppu, mutta varsinkin tässä tapauksessa se on ihan perusteltua: vaikka kaikkia vuoden 2013 levyjä ei ole vielä julkaistu, niin niiden kansitaiteet kuitenkin todennäköisesti on. Vuosi alkoi niin räväkän epäesteettisesti, että aluksi näytti että listasta voisi tulla vaikka kuinka pitkä. Onneksi graafiset suunnittelijat ryhdistäytyivät vuoden loppupuolella, joten tästä tuli nyt vain Top 7. Tosin kriteereitäni lieventämällä tästä olisi tullut helposti se klassinen kymmenen kärki.

En ole nimittäin laskenut mukaan omasta mielestäni rumia kansia, joiden visuaalinen tyyli kuitenkin ilmiselvästi kuuluu bändin imagoon tai sen edustaman genren estetiikkaan (esim. Stratovarius tai Ministry). Vastaavasti monet levynkannet ovat kyllä perinteisessä mielessä amatöörimäisen tai muuten vain kökön näköisiä, mutta vaikuttavat kuitenkin mielestäni taiteellisesti perustelluilta ratkaisuilta (esim. The Knife). Shaking the Habitualin värit kuitenkin sattuvat silmiin vähemmän painettuna, jollaisena kansitaide tietysti pitäisi aina kokea.

Otinkin tehtäväkseni vähintäänkin hypistellä listan levyjä kaupassa, että osaan arvioida niiden epäesteettisyyttä muutenkin kuin vain Googlen kuvahaun perusteella. Mahdollisuuksien mukaan tutkailin myös kansilehtisen sisäsivuja jos vaikka niiden taiteesta löytyisi jokin avain kansikuvan ymmärtämiseen. Kuuntelin myös jokaisen näistä levyistä, jotta osasin suhteuttaa kansitaiteet musiikkiin.

Vaikein rajatapaus oli Puscifer, joka on kuitenkin tavallaan huumoribändi, jonka kansikuvat ovat aina olleet tarkoituksellisen kaameita. Donkey Punch the Night -EP kuitenkin on käsittämättömyydessään jollain ihan omalla tasollaan. Loppujen lopuksi listan tärkeimmäksi kriteeriksi kuitenkin päätyi varsin subjektiivinen ja vaistonvarainen WTF-ensireaktio, eikä Puscifer aiheuttanut sellaista. Jotain tuollaista olikin odotettavissa Maynard James Keenanin sivuprojektilta.

Tällä listalla on siis levynkansia, joita en ensinäkemältä uskonut oikeiksi levynkansiksi: luulin kaikkia näitä levyjä aluksi kannen perusteella joksikin epävirallisiksi kokoelmiksi. Edellä mainitsemani esimerkit olivat kyllä yllättäviä kansikuvia, mutta niihin en reagoinut järkytyksellä tai epäuskolla. Mitä korkeammille sijoille tällä listalla mennään, sitä enemmän kannet alkavat näyttää siltä kuin joku yli-innokas fani olisi juuri hankkinut Photoshopin ja tehnyt sillä kannen johonkin epämääräiseen bootleg-julkaisuun.

Bubblin' under: tavallaan rumia, mutta kuitenkin asiaankuuluvia kansia

Lue loppuun

Kymmenen tunnetun artistin tai yhtyeen salattua menneisyyttä

Listaan vielä lisää mielenkiintoisia trivianpalasia populaarimusiikin historian omituisista salaisuuksista. Minua on pitkään kiehtonut tieto siitä että monet tunnetut yhtyeet ja artistit ovat ennen kaupallista läpimurtoaan tehneet aivan erilaista musiikkia, josta suuri yleisö ei ole lainkaan tietoinen, joten nyt on vuorossa kymmenen yhtyettä ja artistia joilla on salattu menneisyys. Eivät kaikki näistä tosin mitään kovin suuria salaisuuksia ole.

Tähän kategoriaan ei pääse vielä sillä että on muuttanut tyyliään radikaalisti levytysuransa aikana. Tyylimuutoksen on nimenomaan täytynyt olla sellainen että artisti tai yhtye on saanut menestystä ainoastaan uudella tyylillään eikä heidän vanha tyylinsä ole saanut vastaavasti huomiota. Bändin kuitenkin pitää olla sellainen että sen varhaistuotantoa ehdittiin levyttää ja siitä on muutenkin runsaasti todistusaineistoa jäljellä.

Ekstrapisteitä saa, jos ns. vanhan inkarnaation levyt ovat loppuunmyytyjä harvinaisuuksia joiden olemassaolo halutaan kätevästi unohtaa kaikissa biografioissa ja promomateriaaleissa. Mitä isommissa hinnoissa vanhan tyylin loppuunmyydyt levyt, sitä parempi.

Lue loppuun

Popklassikkoveikkaus 1992

Nuorgam on luultavasti paras musiikkimedia Suomessa tällä hetkellä. Paitsi että he antavat palstatilaa musiikkityyleille ja näkökulmille, joita ei muissa medioissa juuri näy, heidän päivitystahtinsa on rivakka mikä takaa suurelle osalle lukijoita jotain kiinnostavaa uutta joka päivä. Itsenikin pitäisi ottaa mallia siitä tahdista, ainakin säännöllisyydestä jos ei määrästä, koska niin lukijat koukutetaan. Varsinkin kaiken maailman listauksilla – omani on vähän tökkinyt viime aikoina.

Nuorgamilla pyörii jatkuvasti erilaisia juttusarjoja, jotka useimmin ovat juurikin populaarikulttuurissa rakastettuja listoja, joiden ongelmia olen täällä pohtinut. Toki itsekin tykkään listaamisesta, eikä populaarikulttuurista ole edes kovin helppoa kirjoittaa listaamatta. Yksi koukuttavimmista juttusarjoista on Popklassikot, jossa listataan joka kuussa tietyn vuoden 30 (tai helmikuussa 28) parasta popklassikkoa, biisi per päivä. Viime kuussa arvasin vuoden 1991 ykkösen oikein kun sijat 30-2 oli julkaistu, mistä innostuin tekemään mahtipontisemman veikkauksen tässä kuussa listattavista vuoden 1992 popklassikoista. Koska tämän syyskuun / vuoden 1992 popklassikoista on julkaistu jo viisi, listaan tässä vain 25 omaa veikkaustani.

Vaikka Nuorgam onkin paras musiikkimedia maassamme, ei se silti ole virheetön. Sitä vaivaa, kuten luonnollisesti kaikkia musiikkimedioita ja omaakin blogiani, tietty kaanonuskollisuus. Sitä voisi kutsua vaikka indiehipster-kaanoniksi, jossa tärkeintä on tietynlainen ironinen elitismi. Kuten juttusarjan nimikin kertoo, tärkeintä on olla popkappale (eikä esim. taiteellisesti kunnianhimoinen rock-teos) eli noudattaa populaarimusiikin kaupallisia sääntöjä, mutta kuitenkin jossain pinnan alla – juuri se hienovarainen kaavoista poikkeaminen tuo kappaleisiin persoonaa sen verran että niissä on jotain mieleenpainuvaa.

Pääosin listalla on siis oltava alakulttuureihin kuuluvia popkappaleita – suurimmat suosikit ovat tietenkin amerikkalainen alternative rock ja brittiläinen indie. Vaihtoehtoisuudesta siinä ei tosi asiassa tietenkään ole kyse vaan vähemmän siloitellusta imagosta/tuotantojäljestä, siitä että popkappaleet naamioidaan rock-uskottaviksi. Tärkeintä on erikoisuudentavoittelu popin raameissa. Olennaista tässä on tietynlainen perinnetietoisuus: omaa ”erikoisuutta” haetaan yhdistelemällä vanhojen musiikkityylien elementtejä uusiksi kokonaisuuksiksi. Vaihtoehtorock poikkeaa nykyään mainstream-popista lähinnä siinä että se on irti ajastaan, yhdistelmä erilaisia menneisyyksiä. Esimerkiksi ’90-luvun britpop oli eräänlainen hybridi British Invasionista, glam rockista, punk rockista ja Madchesteristä.

Hipsteriyteen kuitenkin kuuluu myös valikoiva mainstreamin palvonta – jonkin itselleni vieraan kaavan mukaisesti on löytynyt joitakin maagisia ominaisuuksien yhdistelmiä, jotka tekevät joistakin siloitelluista listaykkösistä mestariteoksia ja joistakin kaupallista paskaa. Tämä tietynlainen selvien säännönmukaisuuden ja ennalta-arvaamattomuuden yhdistelmä tekee Nuorgamin listauksista niin houkuttelevia veikkauskohteita.

Olen toki ”luntannut” rankasti tätä veikkauslistaa laatiessani, lähinnä Rate Your Musicin listoilla. Olen todennut että RYM:in käyttäjäkunta on niinikään vahvasti hipsterpainottunut – parhaiten arvioidaan juuri ne uskottavat klassisen rockin, punkin, post-punkin ja ”älykkään” konemusiikin merkkiteokset jotka ovat Nuorgamillakin arvossa. Ihan yksi yhteen ne eivät tietenkään mene, eikä hommassa silloin mitään pointtia olisikaan. Olen silti vakuuttunut että tarpeeksi kehittynyt koodaaja/tietokone-yhdistelmä voisi tehdä jonkin hienon algoritmin joka ennustaisi melko hyvin nämä listat. Sen tulisi laskea tiettynä vuonna julkaistujen kappaleiden Rate Your Musicista ja Pitchforkista (Nuorgamin ulkomainen esikuva) saamat arvosanat, ja sotkea niitä vähän sumealla logiikalla Wiren eklektismiin.

Olen huomannut listauksissa paljon kiintiöajattelua, joka on toki keskeistä myös omille listoilleni. Esimerkiksi yhdeltä artistilta on aina vain yksi kappale per vuosi listattuna, ja jokainen artisti pääsee yleensä joka toisen levynsä kappaleilla listalle, poikkeuksena tietysti harvoin levyjä julkaisseet tai muuten vain tarpeeksi isot nimet. Listojen on esitettävä myös tietynlaista tyylillistä monipuolisuutta joten listoilla tuntuu olevan esim. kiintiöräppiä ja kiintiöteknoa. Ne ovat tietysti kaikki hyviä biisejä, sitä en kiistä, enkä edes sitä että kiintiöt olisivat näissä listoissa huono asia. Sanon sen vain tässä ääneen koska oma veikkauksenikin perustuu aika vahvasti kiintiöihin.

En tiedä jatkanko tätä veikkausta tulevien kuukausien / vuosien osalta – paljon riippuu varmaan siitä miten tämä veikkaus menee, tulokset tulevat tietenkin kuun lopussa sitten tänne. Mutta jos tämä jatkuu, olisi tietenkin hienoa kuulla myös teidän, lukijoideni, popklassikkoveikkauksia. Jos olisin suuri mediapersoona ja tämä blogi suurmenestys, voisi melkein kilpailla siitä kenen veikkaukset osuvat lähimmäksi. Tosin siinä tapauksessa myös Nuorgamin toimittajakunta tuntisi blogini ja tänne kirjoitettavat veikkaukset luultavasti vaikuttaisivat tuleviin listauksiin.

Tämä veikkauslista ei siis perustu omaan makuuni, mistä parempaa osviittaa antaa omat valintani Vuoden 1992 parhaiksi levyiksi. Sen pohjana on pääosin käsitykseni Nuorgamin toimituskunnan musiikkimausta ja linjauksista. Kappaleiden järjestys on vähän mitä sattuu enkä usko ainakaan niiden osuvan kohdilleen – hyvä jos samoja bändejä sentään löytyy heidän listaltaan. Tein taustatyöni poikkeuksellisen nopeasti, joten voin vain toivoa että kaikki listaamani kappaleet todella saivat ensijulkaisunsa 1992. Nuorgam itsekin teki jo virheen asian suhteen listaamalla vuoden 1992 popklassikoihin sijalle 27 vuonna 1991 julkaistun kappaleen.

Massive Attack - Unfinished Sympathy; singlen kansi

Arvasin vuoden 1991 popklassikkojen ykkösen oikein: Massive Attackin Unfinished Sympathy. Miten käy vuoden 1992 suhteen?

Lue loppuun

#87 Nine Inch Nails – Head Like a Hole (1989)

Spotify
YouTube

Nine Inch Nails - Head Like a Hole; CD-singlen kansiIndustrial metal ja rock eivät nimistään huolimatta ole mielestäni industrial-musiikin alalajeja. Tai oikeastaan nimestähän se pitäisi nimenomaan päätellä että ne ovat ensi sijassa metallia ja rockia, joita sitten tarkennetaan ”industrial” -määritteellä. Toki tällä musiikilla oli selkeitä lähteitä alkuperäisessä industrialissa – kun EBM (ks. #90) siirsi industrial-hälyn osaksi tanssittavaa musiikkia, industrial rock ja metal tekivät niin perineisen kitararockin kanssa.

Industrial rockin/metallin peruselementteinä on yleensä melko tavallinen vaihtoehtoinen raskas rock ja metalli, joihin sitten yhdistetään rumpukoneita ja syntikkamattoja. Toisaalta esimerkiksi The Young Gods nimenomaan käytti liverumpuja mutta ei oikeita kitaroita. Tuon yhtyeen musiikki koostuu lähes yksinomaan laulusta, rummuista ja monipuolisista sampleista, joiden lähteinä on kaikkea sähkökitarasta sinfoniaorkesterista. Yhtyeen laajan, ja varmaan useimmiten laittoman, lähdemateriaalin ansiosta heidän musiikkinsa on paikoin massiivisempaa kuin muiden genren yhtyeiden.

Sydämessään kappaleet ovat siis kuitenkin enemmän perinteisen rock- ja pop-kaavan mukaan tehtyjä, eivät niinkään abstraktin industrialin sääntöjä noudattaen. Tämän vuoksi se on luontevampaa mieltää rockin kuin kokeellisen industrialin alagenreksi. Toisaalta esimerkiksi Nine Inch Nailsin Trent Reznorin tausta on nimenomaan elektronisessa populaarimusiikissa, ei rockissa tai hevissä. Tämän näkee esim. katselemalla YouTubesta hänen vanhempien bändien, kuten Option 30:n, esityksiä jotka ovat lähinnä melankolista uuden aallon synapoppia.

Myös Nine Inch Nailsin debyyttilevy Pretty Hate Machine (1989) on oikeastaan aika kesyä kamaa myöhempään verrattuna, eikä sitä voikaan siis pitää metallina vaan rockina. Industrial rockin ja metallin välinen ero on vaikea huomata, enkä tiedä onko sitä edes, mutta mielestäni tämä levy on vielä selvästi industrial rockia, mutta kaikki bändin tekemä sen jälkeen industrial metalia. Industrial rockissa ei ole yhtä jyrääviä kitaravalleja kuin metallissa, siinä kai se merkittävä ero on.

Young Godsin tapaan Nine Inch Nailsin alkupään tuotantokin nojaa ratkaisevasti sampleihin ja ns. ”oikeat soittimet” tulivat mukaan vasta vähän myöhemmin. Pretty Hate Machinen kaikki rumpusoundit ovat kuulemma napattu muilta levyiltä ja paljon Reznorin pop-lähtökohdista kertookin se että levyn rumpujen lähteinä olivat mm. Prince ja Public Enemy. NIN:in ensimmäinen single Down in It oli puolestaan melko suoraan ottanut inspiraationsa Skinny Puppyn Dig Itistä, joten ei se industrialin perinne ihan vieras Reznorille ollut. Hän kuitenkin lainasi sieltä soundeja, ei oikeastaan muuta.

Levyn avausraita Head Like a Hole oli levyn toinen singlejulkaisu ja takuuvarma livehitti seuraavien 20 vuoden ajan. Sanoituksena se on melko hukassa tällä levyllä, joka keskittyy muuten lähinnä kiimaisen ja angstisen teinin ahdistuneeseen vonkaamiseen ja siitä seuraavaan synnintuntoon. Lyriikat ovat enemmän sukua Ministryn poliittisella kantaaottavuudelle joka muutenkin muodostui ehkä toiseksi tärkeimmäksi industrial metalin aiheeksi, heti sen seksin jälkeen. Kun Nine Inch Nails nousi valtavirtakuuluisuuteen 1990-luvulla ja teki yhteistyötä mm. Marilyn Mansonin ja David Bowien kanssa, hänestä tuli yksi tärkeimmistä vaikuttajista siihen, että elektronisista soundeista tuli täysin hyväksytty osa vaihtoehtoista rockia ja metallimusiikkia.

Nine Inch Nails - Head Like a Hole; singlen kansi

Head Like a Hole -singlen limited editionin kansikuva.

Kuuntele myös: Vuosi 1989 oli muutenkin merkittävin industrial rockin/metallin historiassa, ainakin vuotta 1992 lukuunottamatta. Genreä määritelleitä levyjä julkaisivat silloin mm. Godflesh (Tiny Tears) ja The Young Gods (Longue Route). Jälkimmäinen oli tehnnyt melko samantyylistä musiikkia jo edellisellä levyllään ja Ministryn Land of Rape of Honeya (1988) voi pitää ensimmäisen puhdasverisenä industrial metal -levynä (Stigmata).

Vuoden 1992 parhaat levyt

Tällä kertaa matkataankin aikakoneella 20 vuotta menneisyyteen. Joku musiikkilehti listasi viime vuoden päätteessä normaalista poiketen vuoden 1991 eikä vuoden 2011 parhaat levyt koska ’91 oli niin legendaarisen laadukas levyvuosi ja siitä tuli pyöreitä vuosia kuluneeksi. Itse olen kuitenkin sitä mieltä että ’92 oli vielä parempi levyvuosi, ja listaan nyt sen vuoden parhaat levyt!

Lue loppuun