Avainsana-arkisto: Paul Oakenfold

#19 The Orb – A Huge Ever Growing Pulsating Brain That Rules From The Centre Of The Ultraworld (1989)

Julkaistu , kirjoittanut
1

Orbital Mix: YouTube / Spotify
The Orb - A Huge Ever Growing Pulsating Brain That Rules From the Centre of the Ultraworld; singlen 1. painoksen kansiPeel Session: YouTube / Spotify
Live Mix Mk10 (Album Version): YouTube / Spotify

Yksi brittiläisen rave-kulttuurin erikoisuuksista on se, kuinka nopeasti siitä syntyi sivujuonteita, joilla ei ole mitään tekemistä tanssimisen kanssa. 1989 oli ulkoilmaravejen kultainen vuosi (ks. #23) ja elektronisen tanssimusiikin mainstream-läpimurron hetki, mutta jo samana vuonna syntyi ambient houseksi kutsuttu rauhallisempi, paikallaan kuunneltavaksi tarkoitettu lapsigenre.

Genren juuret ovat Lontoon varhaisten house-klubien VIP-huoneissa, etenkin Paul Oakenfoldin maanantaisin Heaven-klubissa pyörittämissä Land of Oz -illoissa. Niissä skenen eliitti sai keskustella rauhassa hiljaisemman musiikin soidessa taustalla. Alueita alettiin kutsua chill out -huoneiksi, ja toisin kuin yleinen rave-narratiivi antaa ymmärtää, niitä ei ollut läheskään kaikissa klubeissa. Ne olivat poikkeus, eivät sääntö, ja niihin oli asiaa vain harvoilla ja valituilla. Mutta niinhän se usein menee, että uuden genren luomiseen tarvitaan vain pieni joukko asialle omistautuneita sisäpiiriläisiä. Land of Ozin ohella tärkeitä klubeja olivat Lontoon Spacetime ja Telepathic Fish sekä Liverpoolin Mardi Gras.

Lue loppuun →

#24 M/A/R/R/S – Pump Up the Volume (1987)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

YouTube (Radio Edit)
YouTube (Original UK Version)
YouTube (US 12″-remix)

M/A/R/R/S - Pump Up the Volume; kansiHousen matka Chicagosta Englantiin, maahan jossa siitä tuli punkin ja hippilikkeen veroinen nuorisoilmiö, kulki mutkan kautta. Eräät Lontoon homoklubit, kuten Delirium, Pyramid ja Jungle, sekä Manchesterin Haçienda ja Notthinghamin Garage, soittivat housea jo tuoreeltaan vuonna 1985, mutta silloin se vielä jäi pienen piirin keskuuteen. Valtavirran tietoisuuteen house alkoi tihkua pari vuotta myöhemmin, kun sekä alkuperäinen Chicago-soundi (JM Silkin Jack Your Body) että Britannian oma elektroninen tanssimusiikki (M/A/R/R/S:in Pump Up the Volume) nousivat singlelistan kärkeen.

Housen aiheuttama ensireaktio brittiheteroiden keskuudessa oli ollut vihamielisen homofobinen, ja vasta ekstaasin tulviminen klubeihin vuonna 1988 toden teolla sai suuren yleisön innostumaan tästä musiikista. Vuonna 1987 Lontooseen kuitenkin rantautui jo baleaarinen bilekulttuuri. Nimensä mukaisesti nämä vaikutteet tulivat Baleaarien kolmanneksi suuremmalta saarelta, Ibizalta.

Erityisesti kolme DJ:tä oli vastuussa tästä kulttuurituonnista: Paul Oakenfold, Nick Holloway ja Danny Rampling. Oakenfold oli jo alan konkari: hän  oli ollut vuonna 1985 ensimmäisten joukossa soittamassa housea The Project -klubilla yhdessä Trevor Fungin kanssa. Jo ennen tätä hän oli vieraillut New Yorkin Paradise Garagessa. Ratkaisevaksi käännekohdaksi kuitenkin muodostuivat hänen 26-vuotisjuhlansa Ibizalla kesällä ’87.

Ibizasta oli 1960-luvun jälkeen muodostunut Goan tapainen trekkereiden ja boheemien suosikkikohde, liberaali saareke Francon Espanjassa. Saaren merkittävin DJ 1980-luvulla oli Amnesia-klubin Alfredo, joka soitti soulia, reggaeta, hip hopia, synapoppia ja ensimmäisiä chicagolaisia house-raitoja. Soittolistan muodosti eklektinen sekoitus rentoon lomahenkeen sopivaa musiikkia, jota alettiin kutsua genrerajoista piittaamatta baleaariseksi.

Ibizan yhteys rave-kulttuuriin löytyy silti enemmän päihteistä (ekstaasi saapui Englantiin pääasiallisesti sieltä), klubikulttuurista (siellä keksittiin mm. vaahtobileet), pukeutumisesta (rennot ja löysät, hyvin tanssimiseen ja hikoiluun soveltuvat vaatteet) ja elämäntavasta – house löysi tiensä Britteihin muitakin reittejä. Ibizan ja Lontoon välille syntyi tiivis vuorovaikutus, jossa Espanjan heikon valuutan ja alhaisen hintatason houkuttelemat englantilaiset työväenluokkaiset turistit ja tiskijukat kuljettivat vaikutteita molempiin suuntiin.

Oakenfoldin juhlien jälkeen DJ-kolmikon mieleen jäi kytemään ajatus baleaaristen bileiden järjestämisestä Lontoossa, ja seurauksena syntyivät Lontoon ensimmäiset korkean profiilin house-klubit, joissa kävi myös heteroja. Ensiksi Oakenfold jatkoi klubien järjestämistä Projectissa baarin laillisen aukiolon jälkeen. Poliisiratsian jälkeen oli siirryttävä Sound Shaft -yökerhoon järjestämään Future-klubia. Shoom (Rampling) ja The Trip (Holloway) seurasivat pian perästä. Nämä olivat kuitenkin pääasiallisesti valkoihoisten klubeja, High on Hope oli mustien suosima klubi, jossa mm. Norman Jay soitti housea.

Tämä Englannin varhainen house-kulttuuri perustui aluksi import-levyihin Chicagosta, Detroitista (tekno) ja New Yorkista. Seuraavan syksyn aikana baleaariset klubit ryhtyivät valloittamaan Lontoota, ja ensimmäiset englantilaiset house-rytmit alkoivat löytää tiensä vinyylille. Kuten Chicagossa, myös Englannissa DJ:den impulssi tehdä omia biisejä syntyi ensisijaisesti omien DJ-settien tarpeista. Todennäköisesti ensimmäisenä levyttämään ehti Haçiendan DJ Mike Pickering, joka julkaisi jo heinäkuussa nimellä T-Coy singlen Cariño, joka yhdisteli Chicagon housesoundia lattaritunnelmaan.

Englannille omalaatuinen house-soundi alkoi kuitenkin löytyä hieman myöhemmin. Toisin kuin Yhdysvalloissa, Englannissa house- ja hip hop -kulttuurit eivät olleet selvästi erillisiä, vaan muodostivat yhdessä reggaen ja northern soulin kanssa urbaanin DJ-musiikin pohjan. Tästä johtuen englantilaisesta elektronisesta tanssimusiikista tuli niin erilaista kuin amerikkalaisesta. 1990-luvun suuret brittigenret jungle ja trip hop ovat oppikirjaesimerkkejä, mutta samanlaista eri musiikkikulttuurien hybridiä edustivat myös vuosien 1987 ja 1988 taitteessa päivänvalon saaneet ensimmäiset englantilaiset house-listahitit, samplaamiseen ja rumpukoneisiin perustuvat DJ-tuotantotiimien postmodernit kollaasiteokset.

Lue loppuun →

#48 Shannon – Let the Music Play (1983)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify
YouTube (musiikkivideo)

Shannon - Let the Music Play (1983); singlen kansikuvaNew York oli varsinainen etnisten ryhmien sulatusuuni 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. No wave ja varhainen hip hop yhdistivät mustia, latinoja, valkoisia, miehiä ja naisia harvinaisella tavalla. Siinä luovuuden räjähdyksessä ihmisen toissijaisilla etnisillä tai sukupuolisilla määreillä ei tuntunut olevan hirveästi väliä. Paljon kertoi siitä että Kraftwerk oli niin mustien kuin latinojenkin suuressa suosiossa, vaikka eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuma järjestelmällisiä saksalaisia valkoisempaa bändiä oli vaikea kuvitella.

Afrika Bambaataan ja kumppaneiden electron kautta Kraftwerk kuului New Yorkissa ja vaikutti oikeastaan kaikkiin siellä syntyneisiin musiikkityyleihin, myös omituisesti nimettyyn freestyleen. Genren nimestä on useampikin teoria. Yksi on se, että toisin kuin muut DJ-vetoiset genret, freestylen synkopoidut rytmit tekivät biittimiksauksesta mahdotonta, joten DJ-miksauksissa oli enemmän vapautta yhdistellä kappaleita eri tavoilla. Toinen teoria koskee genrelle ominaista laulutyyliä, jossa naisvokalistit saivat yhdistellä tyylejä melko vapaasti. Freestyle perustui hip hop -biiteille, joiden päällä ei oltu aiemmin kuultu oikein muuta kuin puhelaulua, joten tässä musiikkityylissä laulajilla oli enemmän vapautta rytmiikan suhteen.

Freestylessä yhdistyivät etäisesti latinotyyliset naisvokaalit, orgaaniset perkussiot, synkopointi, electron ja housen synteettisyys sekä R&B:n ja discon romanttiset teemat. Keskeistä soundissa oli nimenomaan mekaanisen ja sensuellin kohtaaminen. Shannonin Let the Music Play on luultavasti genren menestynein kappale, jota on singlenä myyty yli miljoona kappaletta. Sanoituskin on tyylille hyvin luonteenomainen: aiheina ovat juhliminen/tanssiminen ja rakkaus, eikä juuri mikään muu. Biisi oli sen verran tärkeä musiikkityylin historiassa että ennen kuin se nimettiin freestyleksi, genreä kutsuttiin ihan vain ”Shannon Soundiksi”. Shannon itsekin personoitui kappaleeseen niin vahvasti että VH1 valitsi hänet mukaan vuoden 1999 One-Hit Wonders -sarjaan.

1990-luvulla tyyliin alkoi tulla enemmän pop-elementtejä ja freestyle oli valtavirrassa hetken. Sen jälkeen tyylistä tuli yksi lukemattomista elektronisen tanssimusiikin ug-genreistä joka oli lähinnä latinojen suosiossa kun New Jack Swing alkoi olla sitä suositumpaa R&B/hip hop -vaikutteista poppia. Myös New Yorkin musiikkipiirit olivat ehtineet muuttua taas etnisesti voimakkaasti eriytyneiksi. Rockin ja hip hopin eroaminen toisistaan on jonkun* mielestä ajoitettavissa jo Sonic Youthin ja Public Enemyn perustamiseen vuosina 1981-82; sitä ennen kaikki seurustelivat ja tekivät musiikkia keskenään. 2000-luvulla freestyle on taas tehnyt hieman paluuta mainstreamiin.

Myös Shannon oli pinnalla alunperin vain hetken mutta palasi 2000-luvulla. Let the Music Play oli hänen ainoa Top 40 -singlensä Yhdysvalloissa eikä hän menestynyt samannimisen debyyttilabuminsa (1984) jälkeen enää kovin pitkään ja lähti Aristan tallista kolmen levyn jälkeen vuonna 1987 eikä levyttänyt pitkään aikaan. 1990-luvulla hän alkoi kuitenkin taas näkyä ensin vierailemalla eri DJ-tuottajien sinkuilla, ja palasi omien levyjen tekoon 2000-luvulla. Hän levytti pitkin vuosikymmentä singlejä tunnettujen muusikoiden kanssa: electron kummisetä Bambaataan kanssa Do the Wrong Thingin (1995), Todd Terryn kanssa It’s Over Loven (1997) ja Sash!:in kanssa Move Manian (1999). Myös Let the Music Play on päässyt joutunut uusintakäsittelyyn: Mary Kianin levyttämä, ja mm. Paul Oakenfoldin remixaama, eurodance-cover nousi Britannian singlelistan sijalle 19 vuonna 1996 ja Shannon itse julkaisi siitä uudelleenlevytetyn version vuonna 2000.

* Myöh. huom: Kyseessä oli Peter Shapiro, toimittamassaan Modulations-kirjassa (luku: Disco, sivu: 47).

Lue lisää: Toop (2000): s. 104-105.

Kuuntele myös: Special Requestin Salsa Smurph (1983) oli ratkaiseva silta electron ja hip hopin välillä kun taas John Robien C-Bank -aliaksen One More Shot (1983) jalosti freestyle-soundia pitemmälle. Kyseisestä kappaleesta muodostui muuten myöhemmin Robien tuottaman New Orderin kappale Shellshock.

Varsinaisen freestylen mainstream-aallon harjalla oli Shannonin lisäksi Lisa Lisa & Cult Jam hitillään I Wonder If I Take You Home (1984). Johtava freestyle-tuottajaryhmä Latin Rascals sai hitin mm. omasta Arabian Nights (1987) -kappaleestaan, Sa-Firen hip hop -vaikutteisesta Let Me Be the Onesta (1986) ja popimpaa myöhempää freestyleä edustavasta Lisette Melendezin A Day in My Lifesta (1991). New Yorkin lisäksi myös Miami oli merkittävä freestyle-keskus, josta tuli mm. Stevie B (Party Your Body, 1988), vaikka freestyle-laulajat yleensä naisia olivatkin.

Spotify-soittolista: 230/500.

#49 Leftfield feat. John Lydon – Open Up (1993)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

YouTube
Spotify

Leftfield - Open Up; singlen kansikuvaBritannian rave-kulttuurin yhtenäisyys alkoi rakoilla 1990-luvun alussa. Hardcoren nopeutuva tempo ei miellyttänyt kaikkia, varsinkaan alkuperäistä rave-skeneä joka oli aloittanut Ibizalla bilettämisen, minkä vuoksi sitä kutsuttiinkin ”baleaariseksi”. Esimerkiksi Paul Oakenfold perusti Movement 98 -projektin jonka ideana oli pitää bpm vaivaisessa 98:ssa eikä huidella siellä 150:n yläpuolella, koska monet vanhan koulun reiverit eivät pitäneet hardcoren jatkuvasta nopeuskilpailusta. Samoin siirryttiin isoista halliraveista pienimuotoisempiin klubi-iltoihin joista Britannian ravet olivat alunperin lähtöisin.

Syntyi sukupolvi- ja osittain luokkaerokin rave-skenejen välille. Hardcore alkoi saada hieman ”tyhmän” maineen (rivien välissä: tummaihoiset työväenluokkaiset reiverit ovat tyhmiä) minkä vuoksi syntyi sitten sellaisia kyseenalaisesti nimettyjä genrejä kuin intelligent dance music (#74) ja progressive house. Progressive-sana elektronisen tanssimusiikin genrejen etuliitteenä on vielä paljon progressiivista rockiakin huonommin perusteltu, koska käytännössä ”edistys” tarkoitti tässä yhteydessä sitä että elektronisesta musiikista tuli vähemmän elektronista ja enemmän poppia.

Monille rave-musiikin ”kehitys” kuitenkin tarkoitti juuri sitä, että musiikista on tultava enemmän valtavirran poppia muistuttavaa. Siispä progressiivinen house tarkoittaa lähinnä house-musiikkia joka sotki aiempaa enemmän eri tyylejä keskenään, niin elektronisia kuin ei-elektronisiakin. Vaikutteita otettiin niin teknosta kuin myöhemmin orastavasta trancestakin ja progressiivisten house-bändien albumit sisälsivätkin usein melkoisen sekoituksen eri genrejä. Keskeisin näitä bändejä yhdistävä tekijä taisi silti olla mediaimago, se että muusikot suostuivat pelaamaan viihdeteollisuuden ehdoilla. Tähän kuuluivat omien kasvojen liittäminen musiikkiinsa ja live-esiintymiset, joita ilman mikään bändi ei ole uskottava rockin näkökulmasta.

Ensimmäisiä progressiiviseksi houseksi kutsuttuja bändejä oli Leftfield, jonka taustalla vaikuttaneilla Neil Barnesilla ja Paul Daleyllä oli niin eklektinen ja laaja musiikkimaku kuin heidän luomassa genressään pitikin olla. He kuuntelivat esimerkiksi punkia, reggaeta ja etnoa, ja ne kaikki myös kuuluvat heidän musiikissaan. Not Forgotten (Hard Hands Remix) vuodelta 1991 on monen mielestä ensimmäinen genreä edustanut kappale. Alkuperäinen versio biisistä oli Barnesin soolosingle vuodelta 1989, mutta tämän Daleyn tekemän remixin myötä projekti kasvoi pysyväst duoksi. Ensimmäisen ison hittinsä he saivat vuonna 1993 lyöttäytyessään yhteen Sex Pistols/Public Image Ltd. -vokalisti John Lydonin kanssa kappaleessa Open Up.

Tähän yhteistyöhön tiivistyikin progressiivisen housen rock-ystävällisyys ja hyvin pitkälti Lydonin laulusuorituksen ympärille rakentuva kappale muistutti kenties enemmän perinteistä pop-kappaletta kuin mikään Britannian rave-skenestä aiemmin tullut teos, ellei sitten Madchesteriä (#86) lasketa. Kappaleen synariffeissäkin on paikoitellen melkoista sähkökitaramaisuutta. Voi se tosin olla myös efektoitu sähkökitara, sitä kappaleen videossakin soitetaan. Tosin kyllähän kitara kuuluu jokaiseen kunnon musavideoon vaikka sitä ei koko biisissä kuultaisikaan.

Open Up päätyi myös Leftfieldin debyyttialbumille Leftism (1995), jolla heidän maailmanmusiikista ottamansa vaikutteet kävivät entistä selvemmiksi. Levy yhdisteli sumeilematta myös teknoa, housea, ambientia, dub reggaeta, punkia ja breakbeateja.  Se muodosti progressive house -albumien pohjapiirrustuksen jota seurasivat tulevat valtavan mainstream-suosion saavuttaneet albumi- ja keikkakeskeiset house-artistit.

Lue lisää: Bidder (2001): s. 184-188; Reynolds (2008): s. 117, 417-418.

Kuuntele myös: Toinen varhainen progressive house -akti oli Spooky (Don’t Panic, 1992), mutta suurin menestys genrelle tuli vasta Leftismin vanavedessä. Yksi isoimmista progressiivisista house-hiteistä oli Faithlessin Insomnia (1995), joka nousi Britannian listakärkeen vuoden 1996 uusintajulkaisun myötä. Kyseinen kappale tosin tiivistyy paremmin KLF:n lanseeraamaan termiin ”stadium house”; biisin soundi on massiivinen ja toimii varmasti hyvin isolla festarilavalla. Henkilökohtainen progressive house -suosikkini on kuitenkin Fluke (Atom Bomb, 1996), vaikka monet eivät sitä kyseisen leiman alle laitakaan.

#86 Happy Mondays – Hallelujah [Club Mix] (1989)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

SpotifyHappy Mondays - Hallelujah EP; kansikuva
YouTube (singleversio)

Nine Inch Nailsin (#87) lisäksi kitaroita ja konemusiikkia yhdistelivät 80- ja 90-luvun taitteessa omalla tavallaan myös Madchester-yhtyeet. Tuon genren ja skenen keskipisteessä oli Manchesterin The Haçienda  -klubi, jonka perustivat Factory-levymerkin pomo Tony Wilson ja yhtiön isoin bändi New Order (#26). Klubista tuli kaupungin musiikkiskenen keskus.

House-musiikki rantautui Britanniaan vuonna 1985, mutta ei ottanut tuulta siipiensä alle muualla kuin homoklubeissa. Suosituinta tanssimusiikkia olivat eurooppalaisten omat genret italodisco, hi-NRG ja eurobeat. Vasta acid housen myötä tämä uusi amerikkalaislähtöinen tanssimusiikki alkoi saada suosiota Britanniassakin. Acid house teki tuloaan Eurooppaan nimenomaan mm. Haçiendan kautta.

Huumeet osoittautuivat jälleen keskeiseksi voimaksi uudessa musiikkikulttuurissa, sillä rave-kulttuurin ensimmäisen aallon voi ainakin Reynoldsin (2008) mukaan rajata niin, että se alkoi ekstaasin saatavuuden helpottumisesta vuonna 1988 ja loppui kun siitä tuli pula talvella 1990 (toisesta aallosta ks. #58). Kesästä 1988 tuli ”toinen rakkauden kesä” (se ensimmäinen oli tietysti 1967), vaikka oikeastaan kyse oli pääosin hedonismista. Kyseessä ei ollut tällä kertaa poliittisesta protestista vaan pelkästä hauskanpidosta. Silti maailma näytti tuona yhtenä kesänä muuttuvan rennommaksi ja rakastavammaksi paikaksi, kunnes tietysti huumekulttuuri alkoi näyttää ikäviä puoliaan.

Reynoldsin mukaan ekstaasin laajalla saatavuudella oli niin iso vaikutus, että jalkapallohuligaanitkin lopettivat toistensa pieksemisen ja menivät sen sijaan reiveihin tanssimaan ja vetämään huumeita. Jalkapallon ja musiikin yhteys on muutenkin mielenkiintoinen. 1980-luvun lopulla reivit ja jalkapallo-ottelut olivat harvoja tilaisuuksia joissa työväenluokka saattoi kokea yhtenäisyyden tunnetta. Acid housen ja jalkapallon yhteyden ikään kuin sinetöi New Orderin vuoden 1990 MM-kannustuslaulu Englannin maajoukkueelle, World in Motion. Tuossa listaykkössinglessä laulettiinkin ihan että ”E is for EcstasyEngland”.

Britannian rave-kulttuuri oli varsin hidas reagoimaan acid houseen omilla tuotoksilla; klubeilla soitettiin pitkään pääosin tuontitavaraa. Vuonna ’88 muutamia hittejä jo saatiinkiin. Legendaarisimmaksi varhaiseksi brittihousen edustajaksi nousee kuitenkin toistuvasti alan kirjallisuudessa A Guy Called Geraldin Voodoo Ray vuodelta 1989. Mies biisin takaa, Gerald Simpson, tuli myös Manchesterista.

Vuonna 1989 Britannia oli kypsä sille, että elektronisen musiikin ja indie rockin välinen ero muuttui yhdentekeväksi. Klubimusiikin ja muun popin ero alkoi menettää merkitystään. Happy Mondaysin ja Stone Rosesin kaltaisten yhtyeiden edustama Madchester-suuntaus yhdistelikin housemusiikkia rockiin uraauurtavalla tavalla. Tyyliä kutsuttiin myös baggyksi, viitaten bilekansan pukeutumistyyliin joka oli yhtä löysä ja rento kuin heidän elämänasenteensakin.

Tämä löysäily oli monin osin vastareaktiota thatcherismille. Individualismi ja yritteliäisyys olivat vallitsevia arvoja 1980-luvun Britanniassa ja raven myötä sille tuntui löytyneen vaihtoehto. Aivan kuten klubien yleisötkin, Happy Mondaysin tyypit kieltäytyivät uusliberalistisesta kilpailuyhteiskunnasta ja mieluummin vain olivat. Massatyöttömyyteen reagoitiin heittäytymällä ennemmin rikolliseen toimintaan kuin lainvoimaiseen yritteliäisyyteen. Yhtyettä verrattiin musiikkimediassa usein Sex Pistolsiin; heitä pidettiin ensimmäisenä aitona työväenluokkaisena bändinä sitten punkin. Happy Mondays oli kyllä myös varsin epäilyttävä bändi: he itse myivät ekstaasia yleisölle, varmaan siksi että tripillä heidän musiikkinsa kuulosti paremmalta.

Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä eivät vielä edustaneet klassisinta Madchester-soundia koska niissä oli vielä varsin vähän elektronisia elementtejä. Olennaiseksi osoittautuikin heidän yhteistyönsä DJ Paul Oakenfoldin kanssa, joka oli yksi keskeisimmistä nimistä housen tuomisessa Britanniaan. Oakenfold tuotti bändin kolmannen levyn vuonna 1990, mutta aloitti yhteistyön bändin kanssa jo aiemmin remixaamalla esimerkiksi Hallelujahia, bändin epäjoulusinglen vuodelta ’89. Oakenfoldin lisäksi remixiä oli tekemässä toinen brittihousen merkkinimistä, Andrew Weatherall.

Kuuntele myös: Kahdesta suurimmasta Madchester-bändistä The Stone Roses (Fool’s Gold) oli myös poliittista ja vihaista, kun Happy Mondaysissa oli kyse pelkästä loputtomasta hauskanpidosta. Ensimmäisen rave-aallon jälkeen kuvioihin astui menestyinen psykedeelistä indierockia koneisiin yhdistänyt brittibändi, skotlantilainen Primal Scream. Weatherallin tuottamasta Screamadelica-albumista (1991) tuli suuri menestys ja kuten tavallista, lukemattomat remixit liittivät levyn rave-kulttuuriin entistäkin tiukemmin: Higher Than the Sun (Higher Than The Orb Mix).

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 35-94; Bidder (2001): s. 147-177.