Avainsana-arkisto: synthpop

Nostalgiatrippi II: 2000-2003

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Musiikkimakuni toista merkittävää jaksoa voisi kutsua vaikkapa ”fanipoikavaiheeksi”. Musiikki alkoi valloittaa alaa muilta harrastuksilta. Olin aika myöhäisherännäinen ja musiikista tuli vasta lukion loppuvuosina ja yliopiston alkuvuosina sellainen teinikapinan ja oman identiteetin etsimisen väylä, eikä joskus peruskoulussa kuten normaaleilla ihmisillä.

Tähän kuului tietysti teinimäinen fanaattisuuskin. Tälle vaiheelle oli ominaista että tykästyin muutamiin bändeihin oikein kunnolla ja sain pakkomielteen kerätä kaiken aiheeseen liittyvän. Tai ainakin kaikki levyt. Toki seassa oli vähemmänkin vakavia hurahduksia, mutta puhuinkin siitä mikä oli leimallista tälle ajalle.

Depeche Mode - Devotional; DVD-julkaisun promojuliste

 Osa II: 2000-2003 – Fanipoikavaihe

Rikon tietenkin kronologian heti ja palaan vielä 90-luvulle jolloin lukiokaveri lainasi minulle levyn kaikkien lukiolaisbändien kuninkaalta, CMX:ltä. Vainajalan (1998) hitit olivat myös tuttuja sieltä radiosta. Yrjänän sanoitukset ja musiikilliset ratkaisut, jotka olivat popiksi hieman vinksahtaneita mutta kuitenkin sopivan turvallisia, olivat varmaan ne asiat jotka saivat tykästymään bändin musiikkiin. Tosissaan se taisi kuitenkin tapahtua vasta abivuonna, kun ostin Cloaca Maxima (1997) -kokoelman. Koska olin konemusiikin ystävä, 1. Siivekäs oli se kappale jonka myötä se oli menoa.

Biisi liittyy vahvasti myös ensirakkauteeni, joka sekin tuli kovin myöhään verrattuna niihin normaaleihin ihmisiin. Toinen vastaava kappale oli Mobyn 2. Porcelain. Tai siis se liittyy siihen kun sydän särjetään ensimmäistä kertaa ja on ihan hajalla ja luulee että maailma loppuu siihen.

Radiolla oli siis vielä vuosituhannen alussa jonkinlainen asema elämässäni ja kuuntelin välillä jopa muuta kuin Radiomafiaa. Classic FM:n kautta yritin tutustua klassiseen, mutta ei oikein irronnut. Radio City oli myös kova, ja sieltä kuulin ensimmäistä kertaa The Sisters of Mercyn 3. This Corrosionin. Sain jostain kaverilta jonkun poltetun kokoelman jolla oli tuo kappale ja Temple of Love (1992) ja sitten soitin niitä repeatilla peräkkäin tuntitolkulla. Jos last.fm olisi ollut olemassa jo silloin, nuo biisit olisivat varmaan edelleen aika lähellä kuuntelutilastojeni kärkeä. Ei minulla silloin ollut mitään hajua siitä että tämä nyt on jotain goottia. Kunhan vain tykkäsin siitä överiksi vetävästä mahtipontisuudesta.

Gootista ei ollut puhettakaan myöskään kun rupesin kuuntelemaan Type O Negativea. Se oli varmaan toinen raskaampi bändi Metallican jälkeen jota kuuntelin. Rammsteinin levyn ostin ensimmäisenä mutta minulta kesti aika monta vuotta että jaksoin (tai uskalsin!) kuunnella enemmän metallimusiikkia. October Rust taisi olla ensimmäinen kirjaston levy jonka kopioin ylioppilaslahjaksi saamallani tietokoneella; aiemmin minulla ei ollut käytössä polttavaa CD-asemaa. Kovalevyt olivat vielä niin pieniä että piti vähän poltella. 4. Love You to Death oli kova kiimaisen teinipojan vonkausbiisi. Niin keneltä vonkasin? Maailmankaikkeudelta tai jotain, en minä nyt mitään naisia uskaltanut lähestyä.

Avaruusromua oli edelleen kova juttu ja fiilistelin Tangerine Dreamia (5. Sequent ”C”) ja Kraftwerkiä (6. The Man Machine). Mutta sitten tulivat Napster ja Audiogalaxy enkä ollut enää radion soittolistojen armoilla. Kieltämättä kirjastojen musiikkikokoelmia käytin vielä suhteellisen vähän, vaikka pari itselleni merkittävää levyä sieltä ensi kertaa kuunteluun tarttuikin.

Vuosi 2001 oli oikeastaan se hetki kun fanipoikavaihe kunnolla pääsi käyntiin. Vuosikausia suosikkibändini muodostivat pyhä kolminaisuus: CMX, Depeche Mode ja Nine Inch Nails. Kahteen jälkimmäiseen, kuten myös Rammsteiniin, hurahdin ’01, ja rupesin keräämään hulluna näiden yhteiden tuotantoa. Samaisena vuonna rupesin myös käymään rock-keikoilla ja näinkin näistä neljästä kovasta kolme; NIN:in näkemistä piti odottaa vielä viisi vuotta. Depeche Modesta tuli kuitenkin lopulta näistä se kaikkein tärkein yhtye. Ja koska se yhtye on mestari keräilijöiden rahastamisessa, kertyi minulle yli sadan äänilevyn DM-kokoelma ennen kuin tajusin ettei semmosessa ole mitään järkeä! Mutta silloin moinen materialismi tuntui olevan olennainen osa omaa identiteettiäni ja sen ilmaisua.

Depeche Moden Songs of Faith and Devotion (1993) -levyssä on juurikin sitä seksuaalisten ja kristillisten teemojen rinnastamista, josta puhuin jo viimeksikin. Siitä tuli kenties henkilökohtaisin levyni. Levyä edustaa tässä 7. In Your Room. Nine Inch Nailsin Pretty Hate Machine (1989) oli melkein yhtä kova juttu ja kyseisen levyn biisi 8. Kinda I Want To on varmaan se maailman paras teinikiimabiisi. Nine Inch Nailsista ehkä löysin nyt sitten lopulta sen kauan etsimäni kitaran ja syntikoiden epäpyhän liiton.

Ensimmäinen pelkästään internetin avulla löytämäni bändi taisi olla samaan tarpeeseen vastannut KMFDM. Etenkin 9. Stray Bullet teki kovan vaikutuksen. Minusta se ei tehnyt kouluammuskelijaa vaan auttoi minua käsittelemään uskontoa ja itsenäistymään itse ajattelevaksi yksilöksi. Intohimoisen keräilyn kohteeksi päätyi myös Paradise Lost, jonka parasta levyä ei valitettavasti löydy Spotifystä. Kyseessä on tietysti synapop-levy Host (1999) jota haluan hehkuttaa jokaisen mahdollisuuden tullen kaikkien metallipuristien kiusaksi. Mutta kyllä se vuoden 2002 Symbol of Lifekin on ihan kelvollinen levy, kun tuotannostakin vastaa Front Line Assemblyn Rhys Fulber. Kyseinen levy sopikin hyväksi jatkumoksi NIN:in ja KMFDM:n perään. Erinomainen esimerkki tästä koneistetusta metallisoundista on vaikkapa avausbiisi 10. Isolate.

Netistä tuli keskeisimmän musiikin löytämisen väylän lisäksi myös keskeisin sosiaalisuuden väylä, mikä auttoi sisäänpäinkääntyttä ja ujoa teinipoikaa oikeasti jopa tutustumaan joihinkin ihmisiin. Uudet nettituttavuudet olivat nekin yleensä sellaisia joihin yhdisti samanlainen musiikkimaku. Sitä kautta aloin tutustua elektroniseen darkwaveen (erotuksena ethereal darkwavesta). BlutEngeliltä ja Malaiselta on ihan väärät levyt Spotifyssä joten tyytyminen on Diary of Dreamsin goottihumppahittiin 11. Butterfly:Dance!

Eurodancen jättämän aukon tanssittavan musiikin tarpeestani täyttivät siis darkwave, EBM ja futurepop ja musiikkimakuni alkoi pikkuhiljaa muuttua hieman ”gootiksi”. Vuoden 2003 kovimpia musalöytöjä olivat Covenant (12. Bullet), VNV Nation (13. Joy) ja Front Line Assembly (14. Millennium). Jälkimmäiseen bändiin sattumalta tutustuin ensimmäisenä juuri sen bändin ainoan metallilevyn kautta ja lähinnä vahingossa tutustuin myöhemmin Tactical Neural Implantiin (1992) ja huomasin että se electro-industrial onkin bändin tuotannossa paljon parempaa. Mutta olihan tuossa Millenniumissa sentään sampleja yhdestä niiden aikojen suosikkielokuvistani, Rankasta päivästä.

Oikeastaan noista kolmesta VNV Nation ei aktivoinut minussa fanipoikaa vaan lähdin keräilemään vain Covenantin ja FLA:n levyjä. Kaikki mahdolliset sinkut oli saatava myös valtaosalta edellämainituista yhtyeistä. Tätä vaihetta siis kuvaa se, että kuuntelin verrattain harvaa yhtyettä mutta niitä sitten sitäkin enemmän. Se kai on tyypillistä teini-iälle.

Yksi hyvä teiniangstibiisi on vielä mainittava, eli Meshin 15. People Like Me With This Gun. Meshin katkera ihmissuhdetilitys iski muutenkin todella kovaa. Se oli juuri sopivan lapsellista kitinää nuorelle miehelle joka tunsi olevansa vastakkaisen sukupuolen karsastama. Nostalgiatrippini kakkososan saa päättää hieman rauhallisempi darkwave-biisi Switchblade Symphonyltä. Remixin takana on Nine Inch Nailsin Things Falling Apartilta itselleni tutuksi tullut Keith Hillebrandt: 16. Dissolve (Keith Hillebrandt Remix).

Vuoden 2011 parhaat levyt

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

10. Ulver – Wars of the Roses

Ulver - Wars of the Roses; levynkansiSpotify

Wars of the Roses on hyvä esimerkki levystä joka on todella hyvä, mutta josta on vaikea keksiä mitään sanottavaa. Tai Ulver bändinä ylipäänsä. Ryggiltä ja kumppaneilta tulee taattua laatua, josta on kuitenkin vaikea nostaa esiin mitään mikä tekisi levyistä unohtumattomia mestariteoksia. Tavallaan tätäkin levyä tekee mieli kutsua ”ihan kivaksi”, mutta se olisi melkoista vähättelyä.

Viimeisillä levyillään Ulver on ehkä siirtynyt entistäkin seesteisempään ilmaisuun, kun vertaa vaikka vuoden 2005 Blood Insideen (joka muuten on mielestäni Ulverin paras levy). Shadows of the Sunin (2007) tapaan Wars of the Roses on varsin rauhoittavaa kuultavaa. Se ei ole yhtä haastavaa kuin Ulverin aiempi tuotanto, mutta helppouden myötä musiikkiin on tullut lämpimiä sävyjä ja musiikki on kovin miellyttävää. Tämäkin levy on siis täynnä tunnelmallista konepörinää, jossa myös liverummuilla on tärkeä rooli. Sävyjä on progressiivisesta rockista siinä missä ambientistakin.

Levyn päättävä Stone Angels sinetöi Ulverin aseman Coilin manttelinperijänä. Kaunista ambient-huminaa mytologisen runonlausunnan taustalla. Tavallaan kappale on muusta kokonaisuudesta irrallinen, mutta toimii silti loppusoittona erinomaisesti. Se myös vie kolmasosan koko levyn kestosta, mikä luo tunteen siitä että kyseessä on moniosaisen kokonaisuuden viimeinen näytös. Hieman erillään, mutta silti selvässä suhteessa kaikkeen edellä kuultuun.

9. Wolves in the Throne Room – Celestial Lineage

Wolves in the Throne Room - Celestial Lineage; levynkansiEn koe kyllä tietäväni black metalista tarpeeksi osatakseni sanoa tästä levystä oikein mitään. Atmospheric black metal -leiman alle tämä tunnelmallinen örinä taitaa mennä. Ambient-humina ja naislaulu jaksottavat melankolista tuplabasarivyörytystä, jonka päälle kiljutaan karhealla äänellä pakanallista ylistystä luonnon julmuudelle ja kauneudelle.

Wolves in the Throne Room tulee Washingtonin osavaltiosta, Yhdysvaltain lounaisimmasta nurkasta. Tieto siitä ja promokuvat bändistä ohjaavat kuuntelukokemusta melkoisesti. Päällekäyvää rankkuutta ja tunnelmallista maalailua täydessä tasapainossa yhdistelevä äänivalli luo mieleen kuvia sumuisista vuorenrinteistä joita kansoittavat vuosituhantiset havupuut, jotka ovat leveitä kuin talot ja niin korkeita, ettei ihminen voi käsittää.

Levyn alakuloisessa raivokkuudessa on kuultavissa surua ympäristön tilasta ja kaipuuta pois sivistyksestä, kohti luonnonläheisempää elämänmuotoa. Luonto ilmenee lähes hengellisenä kohteena ja ihmisestä itsenäisenäkin entiteettinä. Ehkä tätä voikin kuunnella jonkinlaisena pakanagospelina.

8. Marissa Nadler – Marissa Nadler

SpotifyMarissa Nadler - Marissa Nadler; levynkansi

Marissa Nadlerin omaa nimeä kantava levy teki oikeastaan minuun suurimman vaikutuksen lähinnä ”ulkomusiikillisista” syistä. Ei siis siksi että Marissa on söpö, vaan siksi että hänestä ja tästä julkaisusta välittyi Tampereen keikalla kovin sympaattinen ja kotikutoinen kuva.

Keikan jälkeen levyä kuunteli ihan tuorein korvin. Se kuulosti juuri siltä miltä folkin pitääkin kuulostaa: välittömästi suoraan artistilta minulle tulevalta. Ilman että levy-yhtiöt tai suureelliset sovitukset tulevat ilmaisun tielle. Kieltämättä pidän enemmän Nadlerin vieläkin riisutummista levyistä, mutta henkilökohtainen keikkakokemus ja artistin kertomukset kappaleiden taustoista toivat sitten tästäkin levystä ne intiimimmät puolet esille.

Musiikillisesti Marissa Nadler tarjoilee minulle vähän liiankin countryvaikutteista ja bändisoittoon nojaavaa folkia, mutta eivät nekään piirteet häiritsemään asti pääse. Pääasiat, eli Marissan herkkä ääni ja rauhallinen kitaran näppäily, ovat tietenkin yhä pääosassa ja luovat intiimiä tunnelmaa.

Vai onko kyse vain intimiteetin illuusiosta? Teenkö vain Marissasta henkilönä kauppatavaraa arvottamalla musiikkia sen perusteella millainen kuvittelen hänen olevan artistina. Tai millaiseksi kuvittelen minun (kuuntelijan) ja hänen (taiteilijan) välisen yhteyden.

Voiko mitään sellaista yhteyttä silloin kun ihmisten välillä on tekninen ja kaupallinen tuote, levytys? Vaikka kyse on kuinka omakustanteesta. Ehkä olisi turvallisempaa olla kuvittelematta ettei mitään yhteyttä ole ja ottaa levy samanlaisena viihteenä kuin ne kaikki muutkin. Idealismi ja analyyttisyys pilaa koko kuuntelukokemuksen. Unohdetaan siis koko juttu!

7. Prurient – Bermuda Drain

Spotify

Prurient - Bermuda Drain; levynkansiPrurient, a.k.a. Ian Dominick Fernow, edustaa hipster-noisea pahimmasta päästä. Siinä jää Wolf Eyeskin kakkoseksi. Trendien harjalla Fernow ratsastaa kuitenkin ensisijaisesti minimal synth -projektissaan Cold Cave. Miehen power electronics -projekti Prurient on kuitenkin siirtynyt koko ajan lähemmäksi Cold Caven synkän monotonista synapoppia. Bermuda Drainilla oikeastaan yhdistyykin näiden miehen projektien parhaat puolet, jos vain pääsee yli elitistisistä ennakkoluuloistaan.

Tiedossa siis säröä, kiertoa, huutoa, rumpukoneita ja analogisia retrosyntikoita. Synasoundit tuovat rankemman ilmaisun sekaan mukavasti pehmeyttä. Toisaalta Fernow vetää pari kertaa nolosti överiksi. Esimerkiksi Palm Tree Corpsen kliseisen misogyyninen huutokohtaus herättää myötähäpeää, eikä niitä hyytäviä viboja joita sillä on ilmeisesti haettu. Vaikka kaikki ”teko”-alkuiset sanat ovatkin arvelluttavia, sanon että tekorankkaa. Pitää huutaa mahdollisimman lujaa ja vihaisesti, mahdollisimman epäkorrekteja asioita, että tässä nyt ollaan uskottavia. No, ei olla.

Parhaimmillaan power electronicsissa tuollaista vihanpurkaukset ovat todella hyytäviä, mutta eivät tällä levyllä, jossa ne eivät sovi ollenkaan taustoihin. Levy on parhaimmillaan kuin aavemainen 80-luvun kauhuelokuva, jossa jokin sanoinkuvaamaton pahuus tunkeutuu toisesta ulottuvuudesta tuhoamaan sivilisaation ja kaiken elävän. Pelottavimmillaan se on silloin kuin kuiskallaan kasarisoundien taustalla levyn päättävillä kappaleilla Myth of Sex ja Sugar Cane Chapel, eikä silloin kun yritetään kuulostaa mahdollisimman rankalta. Olisin toivonut että tämä ydinajatus olisi levyllä sisäistetty vieläkin paremmin. Aina ei tarvitse huutaa kurkku suorana. Hienovaraisuudessa on voimaa.

6. Björk – Biophilia

Spotify

Tästä levystä kirjoitinkin jo melkeinpä kaiken mikä on Björk - Biophilia; levynkansisanottavissa. Björk jatkaa seikkailua omituisen kiekumisen, elektronisen pörinän ja kaikenlaisen taidehomoilun parissa. Jos Wolves in the Throne Room on okkultistinen pakanahippiyhtye niin Biophilia on sitten teknohippilevy. Näin erilaisista lähtökohdista voi samaa aihepiiriä lähestyä. Jotkut kaipaavat paluuta esiteknologiseen luontoon, jotkut taas näkevät ihmisen teknologisena eläimenä joka voi löytää harmonian luonnon kanssa myös oikein käytetyn teknologian avulla.

Tiedä sitten mitä Björk asiasta ajattelee, mutta kyllä minulle ainakin tästä levystä välittyy syvä kunnioitus luontoa kohtaan, vaikka teknologia jossain määrin sen vihollinen onkin. Kenties Björkillä on kuitenkin muodon ja sisällön suhde paremmin tasapainossa. Mitä muutakaan levytetty musiikki on kuin teknologiaa? Tai Biophilian oheistuotteina syntyneet iPad-sovellukset. Tässä mielessä Björk siis ottaa kaiken mahdollisen irti eri formaateista, eivätkä ne ole mitenkään ristiriidassa sisällön teknoekologian kanssa.

Toisaalta Wolves in the Throne Room julkaisee materiaa ja kiertää maailmaa auttaen ilmastonmuutosta kiertueillaan. Toki Björk tekee samaa, enkä lähde tässä aktien hiilijalanjälkiä vertailemaan (enkä varsinkaan arvottamaan levyjä sen perusteella), mutta Björk on itsetietoisesti ja tarkoituksellisesti teknologinen. Populaarimusiikki ei voi edustaa paluuta luontoon muuten kuin teknologisoituneen luontokokemuksen (tai sen illuusion) muodossa. Siinä piirissä Björk toimii, mutta omalla hieman avantgardistisella tavallaan.

5. Sutcliffe Jügend – Blue Rabbit

BandCamp

Sutcliffe Jügend - Blue Rabbit; levynkansiAloitan julkaisupoliittisella ihmettelyllä. Levyn julkaisupäiväksi ilmoitettiin yleisesti 22.11.2011, mutta se näyttää nyt kaikkialla muuttuneen muotoon 21.2.2012. Levyjen julkaisuja nyt tunnetusti lykätään usein, underground-piireissä myös ilman mitään selittelyjä. Mutta levy on kuitenkin kuunneltavissa BandCampissa, ja sieltä voi ostaa yhden biisin levyltä. Mutta ei koko levyä. Mitähän järkeä on streamata levy julkaisupäivänä netissä, mutta ilman mahdollisuutta ostaa se digitaalisena itselleen?

Onko tämä nyt sitten vuoden 2011 vai 2012 julkaisu? Otin mukaan tähän listaukseen koska tämä oli yksi vuoden eniten odottamistani levyistä minkä vuoksi olen kuunnellut sitä BandCampissakin ihan innolla, vaikka se ei kovin kätevää olekaan. Turhauttaa vain, että ei voi vielä ostaa sitä FLAC:ina tuolta, vaikka levy on mitä ilmeisemmin valmis. Mitä ne siellä panttaa! Ehkä tämä kuitenkin kannattaisi ostaa CD:nä, koska levy on ”enhanced in it’s creep factor by the unsettling paintings from Sutcliffe Jugend’s Kevin Tomkins that make up the album art” (Crucial Blast Records).

Sutcliffe Jügend jatkaa tällä levyllä Fall of Naturella hyväksi havaittua power electronics -ilmaisun laajentamista uusiin, hämmentäviin suuntiin. Tällä kertaa on taas tuloksena biisikeskeisempi teos, mutta kun esimerkiksi This Is the Truthiin vertaa, ilmaisu on huomattavan hienovaraisempaa. Huudon sijaan kuiskaillaan. Suoraviivaisen hyökkäävien meluvallien sijaan seikkaillaan kokeellisissa äänimaisemissa. Vaikutteita onkin taidettu ottaa rohkeasti taidemusiikinkin puolelta, koska elektroakustista äänimanipulaatiota kuullaan runsaasti.

Blue Rabbit toteuttaa Bermuda Drainin ideaa vieläkin paremmin: aina ei tarvitse olla alleviivaavan hyökkäävä, vaan hienovaraisuudella voi luoda aivan samaa kauhun tuntua. SJ:n Tomkins ja Taylor osaavat kyllä sekä ultra-aggressiivisuuden että ambient-säikyttelyn Farrow’ta paremmin. Sutcliffe Jügend kuulostaa pelottavan paljon siltä että ovat tosissaan, Farrow taas hipsteriltä joka haluaa järkyttää järkyttämisen takia.

Onhan se toki kyseenlaista kuluttaa tällaisten ilmiselvien sosiopaattien älämölöä. Sen sijaan että vastustaisin tällaisten äärioikeistolaisten misogyynistä mökellystä, karnivalisoin sen tekemällä siitä kauhuelokuvan tapaista viihdettä. Kulutan järkyttymisen ja kauhistumisen tunteita. Vain postmodernissa nyky-yhteiskunnassa on edes mahdollista että jokin näin häiriintynyt voi olla viihdettä! Elämä on ihan liian helppoa kun täytyy jotain tällaista kuunnella tunteakseen olevansa elossa.

Jotain sellaista tunnetta Sutcliffe Jügend välittää. Olen elossa, koska musiikki voi vielä aiheuttaa minussa jotain tällaista. Populaarimusiikki puuduttaa, ja vain tällainen kappalerakenteita ja musiikillisuuden perusteita vastaan pulikoiva taidemelu pitää hereillä. Tämä nyt on tällainen marxilais-elitistinen tulkinta joka ottaa vaikutteensa suoraan Theodor Adornolta. Mutta on siinä jotain perää, Blue Rabbit välittää jotain sellaista kapinallisuutta ja virikkeellisyyttä johon popilla ei päästä.

Tämä ei ole moite poppia vastaan, koska pidän popista. Tästä listastahan sen näkee. Listani ei koostu itsetarkoituksellisesta erikoisuudentavoittelusta. Tämä levy vain on tällä listalla se kauimpana popista sijaitseva teos ja on mukana osittain juuri siksi. Blue Rabbit oli tärkeä avantgardistinen poikkeama tässä musiikkivuodessa, joka muuten elähdytti minua melko perinteisillä keinoilla.

4. Planningtorock – W

SpotifyPlanningtorock - W; levynkansi

Saksalaistunut brittimuusikko Janine Rostron eli Planningtorock jatkaa omalla urallaan siitä mihin ruotsalainen oudon konepopin ykkösbändi The Knife jäi Silent Shout -levyllään vuonna 2006. Planningtorock sattui samana vuonna julkaisemaan debyyttinsä Have It All ja remiksaamaan Knifen Marble House -biisiä. Olipa Rostron mukana myös The Knifen Darwin-oopperassa, joka oli varmasti monelle Knifen aiempaan tuotantoon tykästyneelle suuri pettymys.

Onneksi kuitenkin toiset artistit ottavat viestikapulan käteen kun Knife lähtee häröilemään. Kieltämättä pidän Tomorrow, in a Yearista enemmän kuin muista Knifen levyistä tai Planningtorockin soolotuotannosta, mutta tietysti sydämeni sykkii myös tällaiselle tummanpuhuvalle konepopille.

Rostronin musiikki muistuttaa selkeintä esikuvaansa jopa siinä määrin, että laulu on efektoitu hyvin pitkälti samalla tavalla kuin Knifen Karin Dreijerinkin ääni. Erojakin löytyy tosin, ja hyvä niin. Planningtorock ei ole yhtä puhtaasti elektronista vaan mukana on selkeitä vaikutteita myös kamaripopista (chamber pop). Tiedä sitten tulevatko kaikki jousetkin jostain digitaalisten soitinten uumenista, mutta ei sillä nyt mitään väliä ole.

Enimmäkseen kappaleet ovat rauhallista tunnelmointia, mutta toki seasta löytyy pari vastustamattoman tanssittavaa hittiäkin. Näistä etenkin I’m Yr Man miellyttää sanoituksen sukupuolisekaannuksella. Tunnelmoinnitkin toimivat poikkeuksetta, mutta ne levyn kohokohdat ovat kyllä näitä nopeatempoisia tarttuvia poppibiisejä.

3. Julma-Henri & RPK – ”Henri”

Spotify

Julma-Henri & RPK - "Henri"; levynkansiSuomalainen hiphop oli kenties tämän vuoden merkittävin uusi musiikillinen aluevaltaukseni. Tässä nyt kuuluisi sitten jaaritella Raptorista, bling blingistä ja ennakkoluuloista. Pitäisi mainita Dälek ja kertoa siitä kuinka huomasi että Suomessa tehdään myös tiedostavaa hiphopia eikä vain kopioida amerikkalaisten pahimpia kliseitä. Se yhteiskunnallisesti kriittinen ja introspektiivinen underground-hiphop on sitä parempaa kamaa. Ei oo yhtään sama juttu.

Noin, pakolliset liirumlaarumit on saatu pois alta, jes. Itselleni kun on nykyään jo itsestäänselvää että jokaisessa genressä tehdään hyvää musiikkia, myös Suomessa. Se on sitten täysin eri asia mikä saa mediassa näkyvyyttä. Hyvin pitkälti tämä suomihiphopin itseäni kiinnostavin osa on pyörinyt Kaucasin ja Ceebrolisticsin ympärillä. Julman-Henrinkin saa liitettyä kätevästi molempiin. Kaucasin Laineen Kasperi on tehnyt Henrin kanssa hämmentävän antikapitalistisen Ou_to_nau_ha.-huumorikuunnelman ja tämä RPK puolestaan on Ceebrolisticsista tuttu RoopeK.

Julma-Henri eroaa kyllä riimeiltään aika radikaalisti kaikesta muusta mitä olen kuullut. Ensimmäisillä levyilläänhän hän oli enemmän yhteiskunnallisesti kantaaottava, mutta ”Henrin” sanoitukset pyörivät taas hyvin henkilökohtaisissa asioissa. Itämaisesta filosofiasta ammentavat kappaleet käsittelevät masennusta, meditaatiota, egoa, kuolemanpelkoa, psykoseksuaalista ehdollistumista ja läsnäolon voimaa. Levyn nimi kertoo paljon. Henri on lainausmerkeissä koska ihmisen nimi on pelkkä leima, joka rajoittaa tapaamme hahmottaa todellisuutta. ”Sinä et ole nimesi, sinä et ole kokemuksesi, sinä et ole menneisyytesi, sinä et ole mielesi”, kuten kappaleessa Yksi lauletaan.

Musiikillisesti ”Henri” on myös aika poikkeuksellinen. Tummanpuhuviin biitteihin ja synkkiin hiphop-taustoihin yhdistetään dubstepiä, särökitaroita ja chiptune-piipitystä. Äänimaisemat ovat monipuolisia ja mielenkiintoisia. Tästäkään huolimatta mielenkiinto ei valitettavasti kestä 17 biisin verran. Liian pitkä kesto onkin oikeastaan ainoa huono puoli tässä levyssä. Siinä mielessä levyltä teaserina julkaistu kuuden biisin Kutsu-EP olikin toimivampi kokonaisuus. Toisaalta sieltä kyllä puuttuu levyn paras biisi, Vapaa, joka on yksi koskettavimmista koskaan kuulemistani kappaleista. Ihan missä tahansa genressä.

2. Militia – Power! Propaganda! Production!

Militia - Power! Propaganda! Production!; levynkansiBelgialaisen ekoanarkistisen perkussio-orkesteri Militian uutta levyä jouduttiin odottamaan kahdeksan vuotta. Siinä ajassa on selkeästi osattu hautoa ideologiaa ja sävellyksiä viimeisen päälle. Maailmakin on muuttunut, suuntaan jossa Militian musiikki on ajankohtaisempaa ja iskevämpää kuin koskaan aiemmin.

Levyn parhaimmistoon kuuluva Cash Crash and Crisis onkin hieno biisi tämän hetken finanssikriisistä. Varsin tarttuva kappale Militian mittapuulla muutenkin, enimmäkseen kun kappaleet ovat rakenteiltaan hieman abstraktimpia lähes sinfoniseksi yltyvän ambient-huminan ja hellittämättömän teollisen metallinkolinan yhteenliittymiä. Välillä kuullaan bändin propagandistista agitaatiota tai sitten puhesampleja huolestuneiden tiedemiesten suusta. Abrupt Climate Changen sisältöä esimerkiksi ei tarvinne avata enempää.

Militia on avoimesti ja suorasukaisesti poliittinen yhteenliittymä, puhe bändistä olisikin oikeastaan harhaanjohtavaa. Poliittinen agenda tulee jo varsin ytimekkäästi esiin avauskappaleessa New Statement, jonka nimkin kertoo jo kaiken. Militia ajaa ekoanarkistista yhteiskuntaa, jossa ei ole valtarakenteita eikä ympäristön riistoa. Vain aitoa vallatonta demokratiaa ja palautettu yhteys luontoon. Siekailematonta idealismia siis.

Ideologinen sisältö sikseen, Militia on erittäin toimivaa perkussioindustrialia, joka kolisee ja kilisee aidossa Test Departmentin hengessä. Ideologia kuitenkin tukee kaikkea muutakin kollektiivin estetiikkaa, eikä bändi olisi niin kiinnostava ilman sitä. Ja vaikka en ekoanarkisti olekaan, Militia tuo taiteen avulla esille monia maailman epäkohtia ja tarjoaa niihin myös ratkaisuja. Se on harvinaista ja rohkeaa aikana, jolloin ideologisuus musiikissa on epämuodikasta.

1. :Of the Wand and the Moon: – The Lone Descent

Spotify

Of the Wand and the Moon - The Lone Descent; levynkansiMyös tanskalaiselta :Of the Wand and the Moon:ilta jouduttiin odottamaan uutta studioalbumia pitkään, kuusi vuotta. Sinä aikana neofolkista ehtikin tulla paikallaan junnaava genre, joka toisti vain omia kliseitän. Onneksi :OTWATM: kuitenkin käytti tämän ajan hakien uusia vaikutteita musiikkiinsa. Ja onhan meillä toki ollut tällä vuosisadalla myös Rome, Naevus, Sieben ja Spiritual Front. The Lone Descentillä tämän Kim Larsenin kokoonpanon voisi melkein lisätä tähän ”neo-neo-folkin” artistilistaan.

Bändin ilmaisua on laajennettu yksinkertaisesta folkista psykedeeliseen ja progressiiviseen suuntaan. Varsinkin levyn alku laittaa luulot pois kolmella pitkällä ja polveilevalla kappaleella, joista ei oikein saa kunnon otetta parin kuuntelukerran perusteella. Ne kuitenkin herättävät kiinnostuksen ja houkuttavat kuuntelemaan niin pitkään että ne avautuvat. Kärsivällisyys palkitaan.

Onneksi nämä haastavimmat palat on laitettu heti levyn alkuun, koska ne saavat myöhemmin tulevat yksinkertaisemmatkin kappaleet kuulostamaan tuoreilta. Selvin esimerkki näistä on suoraan Death in Junelta pöllitty Tear It Apart. Enemmän The Lone Descent kuitenkin tuntuu paluulta juurille, tai juurien juurille. Eräänlaista hyppäystä 80-luvun post-industrialin ja 90-luvun neofolkin vaikutteiden yli suoraan 70-luvulle, progen, psykedelian ja pakanafolkin kulta-ajalle. Ihan kuin Absencessa ulisisi mellotronkin, mutta se taitaa kuitenkin olla Omnichord.

Of the Wand and the Moon - The Lone Descent; promojuliste

Listasin myös toiset kymmenen levyä, jotka olisivat varmaan päässeet mukaan jos olisin ehtinyt/jaksanut perehtyä:

Tori Amos – Night of Hunters
Bang on a Can – Terry Riley: In C
Kate Bush – 50 Words for Snow
Current 93 – Huneysuckle Æons
Eleanoora Rosenholm – Hyväile minua pimeä tähti
PJ Harvey – Let England Shake
Julma-Henri – Radio Jihad… SRJTNT vol. 2
Radiohead – The King of Limbs
London Steve Reich Ensemble – Different Trains
Rome – Die Æsthetik der Herrschaftsfreiheit: Band 1, Band 2 & Band 3

Lopuksi vielä lista vuoden parhaista Spotifystä löytyvistä biiseistä: Best of Spotify 2011.

Listausongelma

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Populaarimusiikin historia ja siitä tehtävä kirjoittelu ovat hyvin vahvasti listaamisen värittämiä, ja tässäkin blogissa taitaa suurin osa merkinnöistä liittyä jotenkin listauksiin. Listakeskeisyys on kuitenkin ongelmallinen lähtökohta musiikista kirjoittamiseen, koska on kuitenkin hyvin kyseenalaista asettaa taideteoksia numeroituun paremmuusjärjestykseen. Taide ei kuitenkaan ole kilpailu, ja saman genrenkin sisällä on hyvin eri tasoilla toimivia teoksia. Eivät kaikki kappaleet ja albumit yksinkertaisesti ole mitenkään vertailukelpoisia.

Tämä pohdintani lähti liikkeelle siitä kun kuuntelin Depeche Moden Pipelinea, joka eräässä mielessä on ehdottomasti yhtyeen parhaimmistoa. Jos kappaleita arvioi kokeellisuuden tai yhteiskunnallisen sanoman perusteella, ei ole vaikeaa asettaa Pipelinea yhdeksi DM:n merkittävimmäksi teoksiksi. Perkussiot kolisevat kovin industrial-henkisesti ja sanoitus on sen verran vasemmistolainen että melkein kaikki merkit viittaavat siihen että kyseessä voisi olla vaikka Test Departmentin biisi.

Depeche Mode on kuitenkin ensisijaisesti pop-yhtye, ja monessa mielessä Personal Jesus ja Enjoy the Silence ovat ihan oikeasti yhtyeen hienoimpia teoksia. Tähän johtopäätökseen voi päästä esimerkiksi katsomalla myyntilukuja tai listasijoituksia, mutta ihan hyvin myös analysoimalla niitä pop-sävellyksinä. Ennen kaikkea ne kuitenkin ovat loistavia livebiisejä: niiden luoma massahysteria yksinkertaisesti on täysin saavuttamattomissa vähemmän tarttuvilla biiseillä. Suuren yleisön tavoittamiseksi tarvitaan nimenomaan populaarimusiikkia.

Sekä Pipeline että Personal Jesus ovat minusta täydellisiä kappaleita, mutta miten niitä voi verrata toisiinsa tai asettaa paremmuusjärjestykseen? Suurin osa listauksista perustuu juuri siihen että pop-kappaleen on tarkoitus olla tarttuva ja kaupallisesti menestyvä. Siinä jää kovin suuri osa musiikin ja taiteen ilmaisun kirjosta pois. Ihan yhtä hyvin voisin nimetä yhtyeen parhaaksi kappaleeksi Shake the Diseasen (koska sen sanoitus on niin upea) tai Waiting for the Nightin (koska sen tunnelma on niin harras).

Depeche Mode on vieläpä yhtye jonka tuotannon sisällä on varsin vähäistä vaihtelua. Miten sitten verrata täysin erilaisten artistien kappaleita toisiinsa. Eihän 40-minuuttisesta ambient-teoksesta ja parin minuutin poprallista voi edes puhua samassa lauseessa. Ne molemmat silti muodostavat vain sen yhden raidan levyllä ja mielletään kappaleiksi kun musiikista puhutaan. Listauksissa ambient-teos jää lähes auttamatta jalkoihin.

Myös albumeja on monenlaisia. Joillakin on vain se yksi raita, joillakin se 12 biisiä 48 minuutissa kuten vanhoina hyvinä LP-aikoina. Jotkut ovat tuplia tai sitten 75-minuuttisia CD-ajan ylipitkiä paisutteluja. Jotkut ovat rauhallisia tunnelmalevyjä, toiset riehumis- tai angstilevyjä. Musiikkia voi esimerkiksi fiilistellä, tanssia tai moshata. Miten näin monta tunnealaa ja käyttötarkoitusta voi asettaa samalle riville niin että kappaleita tai albumeita voi järjestää paremmuuden mukaan?

Pahinta listausta on kuitenkin myyntilukuihin perustuva listaus. Myyntilistat ovat keskeisiä pop-kulttuurissa ja miksipä eivät olisi, kun pop-kappaleen on tarkoitus olla suosittu, tarttuva ja tunnettu. Populaarimusiikin alle asettuu silti paljon muutakin musiikkia. Aika harva musiikkiharrastaja suostuu allekirjoittamaan ”hyvä biisi myy paljon” -väittämää, jota isot levy-yhtiöt ja musiikkimediat kuitenkin melko kritiikittömästi toistavat. Eivät välttämättä suoraan, mutta listasijoitusten, myyntisertifikaattien ja -lukujen toistaminen arvosteluissa, haastatteluissa ja uutisissa asettaa ne jonkinlaisen tavoiteltavan normin asemaan. Kriitikkovalinnat ovat tietysti toinen laajasti viljelty paremmuusmittari, mutta niissäkin tuntuu vähänkin suositumman musiikin kohdalla painavan erityisesti myyntiluvut.

Suoranainen mainonta on sitten vielä oma lukunsa. Kuluttajaan vedotaan nimenomaan laumasieluisuuden kautta: ”koska tämä on hitti, josta muut pitävät, niin pidät sinäkin!”. Hyviin myyntilukuihin ei kuitenkaan riitä vielä pelkästään hyvä biisi, tarvitaan myös voimakasta markkinointia. Eivät ihmiset tunne parhaiten parasta musiikkia vaan parhaiten markkinoitua musiikkia. Moni varmasti voisi pitää huonosti listoilla menestyvästä musiikista jos se vain saisi tilaa mediassa.

Musiikkimedian sisäänrakennetut viestit toistavat kuitenkin selkeästi että menestys ja raha ovat musiikinteossa tavoiteltavinta. Taiteellinenkin saa olla, mutta vain sen verran että kaupallinen menestys ei vaarannu. Muuten soittaa tekotaidetta, jonka underground-hörhöt saavat ihan suosiolla pitää omanaan. Ei se ehkä väärin ole, mutta mainstreamiakin kuuntelevana ug-hörhönä tällainen ristiriita häiritsee minua.

En määrittele musiikin hyvyyttä tai huonoutta sen kaupallisen menestyksen suhteen. Jos tykkään jostain musiikista, kuuntelen sitä. Ihan sama onko tuoreinta levyä myyty tuhat vai miljoona kappaletta. Ero on ehkä korkeintaan siinä, kuinka helposti kyseiseen musiikkiin törmää, mutta koska itse etsin uutta musiikkia erittäin aktiivisesti, kuuntelutottumukseni eivät juurikaan ole kiinni trendeistä ja mainoksista.

Tästäkin huolimatta aion jatkaa musiikin listaamista, osittain siksi että järjestelmällinen ja neuroottinen luonne kaipaa sellaista todellisuuden luokittamista. Haluan kuitenkin lukijoiden ymmärtävän, että nämä listat eivät todellakaan ole mitään absoluuttisia kuvauksia – siis edes omasta subjektiivisesta mielipiteestäni. Yksiuloitteinen vertailu ei yksinkertaisesti vastaa koko totuutta.

Jos joku kappale tai levy on jollain listalla toista ylempänä, ei se tarkoita että se on kaikissa suhteissa parempi, tai että kuuntelisin sitä enemmän ja mieluummin, tai sitä että asettaisin ne samaan paremmuusjärjestykseen myös minuutin päästä. Toisaalta on tärkeää muistaa sekin, vaikkapa last.fm-tilastoja katsellessa, että kuuntelumäärä ei ole suoraan verrannollinen musiikista pitämiseen, jota ei oikeasti voi millään määrällisillä mittareilla ilmaista.

Vuoden 2009 parhaat levyt

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

10. The Big Pink – A Brief History of Love

Spotify

The Big Pink - A Brief History of Love; levynkansiShoegazing on taas muotia. Jesus and Mary Chainin ja My Bloody Valentinen johdolla 90-luvun alussa nousi pinnalle iso joukko epäselvästi mumisevia ja meluisasti kitaroitaan rymisteleviä tunnelmointibändejä. Ei mennyt kuitenkaan kovin monta vuotta kun koko asia unohdettiin pienten piirien ulkopuolella, mutta nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin sieltä uskalletaan taas ammentaa inspiraatiota laajemminkin. The December Soundin ja A Place to Bury Strangersin jatkoksi The Big Pink julkaisi debyyttilevynsä menneenä vuonna.

The December Sound kuulostaa aika suoralta My Bloody Valentine -kloonilta, mutta A Place to Bury Strangersilla on oma rosoinen otteensa eikä The Big Pinkkään ole mikään persoonaton kopio esikuvistaan. Enimmäkseen toki tuijotellaan kenkiä ujosti ja lakonisesti. Poikkeamiakin kuullaan, kuten electro indie -hitti Dominos. Myös Tonightissa ja Too Young to Lovessa on hittiainesta, tosin ei niitä oikein tanssia voi, kuten tuota bändin menestyneintä kappaletta voi. Päätösbiisistä Count Backwars From Ten tulee jostain syystä ihan Placebo mieleen, kappaleen nimeä ja laulajan ääntä myöten. Kaikesta tyylipoukkoulusta huolimatta levy on yhtenäinen teos ja äänimaailma tunnistettavan omaleimainen alusta loppuun.

9. Grunt – Petturien rooli

Grunt - Petturien rooli; levynkansiMikko Aspan musiikki ei juuri koskaan päästä kuulijaansa helpolla. Niin ei tee Gruntin uusinkaan levy, Petturien rooli. Tuttuun tapaan kuullaan korvia raastavia surinoita ja vinkaisuja sekä Aspan raivopäistä huutoa. Petturien rooli kyllä erottuu silti selkeästi omana kokonaisuutenaan Gruntin laajassa ja laadukkaassa tuotannossa (jota kieltämättä tunnen liian yksipuolisesti).

Ensinnäkin perinteisen power electronicsin sekaan on ilmestynyt myös wanhasta cunnon industrialista ammentavaa metallista perkussiota, joka muistuttaa mukavasti esimerkiksi Test Departmentia, mutta vielä enemmän tuoreempaa Militia-kollektiivia. Paras esimerkki tästä kolisevasta rytmisyydestä on kappale Vainoaja lauma.

Toisekseen, levyn kielenä on kokonaan suomi, vokaalit ja puhesamplet mukaanlukien. Aivan kuin kyseessä olisi huumoriton versio Karjalan Sisseistä, Gruntin levyn vaikutusta on vaikea kuvitella jos kieltä ei ymmärtäisi. Yhdys sanojen kirjoittaminen väärinkin tuntuu lähinnä tribuutilta Markus Pesoselle, mutta ehkä se on vain omaa mielikuvitustani. Ei Petturien roolia kyllä kovin hyvin ymmärrä suomenkielinenkään, sillä ihmisääni on power electronicsille ominaisesti hukutettu kolinan ja pörinän sekaan niin että sanoista ei aivan täysin saa selvää.

Sanoista saa tolkkua juuri sen verran, että tietää suunnilleen mistä on kyse, mutta kuitenkin niin vähän, ettei ole ihan varma mikä, jos mikään, on musiikin ”sanoma” tai näkökulma. Petturien rooli tuntuisi käsittelevän Suomen historian synkkiä ja vaiettuja puolia – tabuja, joiden ensiin tuomisessa Aspa on aina ollut niin erinomainen. Vaikka Gruntin musiikista välittyykin melko kiertelemättä äärioikeistolainen maailmankuva, ei se kuitenkaan tarjoa asioita yksiselitteisinä. Nytkin levyyn voi suhtautua ikään kuin ”dokumenttina” Suomesta toisessa maailmansodassa. Dokumenttina, jonka tekijän arvomaailma vaikuttaa esitystapaan mutta ei niin paljon, että eri mieltä asioista oleva ei voisi siitä ”nauttia”.

8. Joose Keskitalo – Tule minun luokseni, kulta

Spotify

Joose Keskitalon sanoitukset siirtyvät koko ajan Joose Keskitalo - Tule minun luokseni, kulta; levynkansisynkempään ja perversimpään suuntaa, mikä tietysti on minulle vain mieleen. Kuolemasta, Jumalasta ja seksistä enimmäkseen lauletaan, usein vielä samanaikaisesti.

Keskitalon viidennellä soololevyllä meno on entistäkin epätoivoisempaa alusta loppuun. Tunnelma melko apokalyptinen, joskin lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Joose taitaa laulut henkilökohtaisesta maailmanlopusta – itselle ja muille aiheutetuista. Mukana on kaikkea abstrakteista kielikuvista (Kuuletko kuinka hautausmaa vetää käteen) tarkkoihin kuvauksiin ruumiiden paloittelemisesta, raamatullisia viittauksia unohtamatta (Viis tyttöä).

Musiikissa liikutaan Joosen aiemman tuotannon tapaan pääosin varsin minimalistisessa lofi-folk-tunnelmoinnissa. Pääosassa ovat kitara ja laulu tai puhe. Lisäksi kyllä kuullaan myös esimerkiksi mielipuolisuuden rajoilla taiteilevaa pianoa, rumpuja ja sähkökitaraa. Pienimuotoiset sovitusratkaisut tuovat sanat erityisen voimakkaasti esille, joten onneksi ne ovat hienoja ja runollisia. Lofi-tyyli alkaa tosin jo sattua korviin säröisessä päätöskappaleessa Kerubi kosketti huuliani.

7. Inade – The Incarnation of the Solar Architects

Inade - The Incarnation of the Solar Architects; levynkansiInaden kosminen dark ambient on päässyt taas uuteen lukuun. Itselleni Inaden äänimaalailut tuovat aina H. P. Lovecraftin luomat kosmiset kauhut mieleen. Toisaalta kappaleesta From the Angle of Aleph tulee upealla tavalla mieleen Tangerine Dreamin avaruusambientin merkkiteos Zeit.

Tutun tunnelman ohella levy kuitenkin tuntuu myös hieman aiempaa rytmisemmältä, vaikka on se elementti kosmisen huminan ohella ollut aiemmillakin julkaisuilla jonkin verran läsnä. Esimerkiksi A Lefthanded Signissa hento konebiitti kumisee taustalla kun Inadelle tyypillinen efektoitu puhe muistuttaa lennokkaassa rytmisyydessään jo melkeinpä laulua. Hyvin rauhallista tunnelma tietenkin on eikä Inaden ominaissoundista voi tässäkään kappaleessa erehtyä.

Päätöskappale Aeon Teleos kuulostaa pehmeässä raukeudessaan tähtien tuutulaululta; jumalten – solaariarkkitehtien – luomustensa sammumisen helpottamiseksi kuiskimalta hellältä sävelmältä. Siinä tiivistyy levyn tunnelma aika hyvin, eikä albumikokonaisuuden otsikko voisi olla lainkaan kuvaavampi. Käsittämättömän isojen asioiden äärellä tässä ollaan.

6. Vuk – The Plains

”Vuk - The Plains; levynkansiSuomen Björk” olisi varmaan hyvä kuvaus jos ylipäänsä ”sen ja sen maan se ja se tyyppi” -kuvaukset eivät olisi aivan kauheita ja artistien omaperäisyyttä väheksyviä. Omaperäisyyttä Vukilta nimittäin kyllä löytyy. Ainakin soundi on paljon orgaanisempi kuin Björkillä; tämä ei ole mitään elektronista musiikkia. Urkuharmooni ja Vukin revittelevä laulu ovat pääosassa, mutta tärkeihin sivurooleihin pääsevät myös tribaalinen rummutus ja tarttuvat kädentaputukset sekä lukuisat muut soittimet.

Vukin tunteikas ja antautuva laulu, joka se Björk-assosiaation kai ensisijaisesti luo, synnyttävät kuvan siitä että kappaleet ovat hyvinkin henkilökohtaisia, vaikka selkokielisyyttä välttelevistä sanoituksista sitä käsitystä ei ihan helposti synnykään. Hittimateriaalia musiikista on vaikea sinänsä löytää, mutta Gramophone and Periscope ja Kiss the Assassin jäävät todella pirullisesti päähän soimaan.

5. Wardruna – Runaljod: Gap Var Ginnunga

Spotify

Wardruna - Runaljod: Gap var ginnunga; levynkansiNorjalaisen Wardrunan debyyttilevy Runaljod – Gap var ginnunga onnistuu loistavasti pakarituaalifolkin vaikeassa ”genressä”. Neofolkin ja dark ambientin perinteitä yhdistetään ikiaikaiseen kansamusiikkiin ja muinaiseen kieleen. Synteettisiä tunnelmallisia soundeja yhdistetään tribaaliseen noitarummun paukkeeseen ja muihin orgaanisiin perinnesoittimiin, unohtamatta tietenkään tunnelmallisia luonnonääniä.

Ihmisääntä käytetään enimmäkseen kuiskauksina, murinana ja muuten vain epäselvänä shamanistisena mökellyksenä. Joissakin kappaleissa, kuten vauhdikkaassa Kaunassa, innostaudutaan suoranaisesti laulamaankin. Itse kuitenkin pidän enemmän moniäänistä naisvetoista laulua sisältävästä Jara-kappaleesta. Wardrunan levyltä pakanallinen uskonto, vuosituhantinen perinne, pohjoisen luonnon karu kauneus ja jäisten vuonojen viileys välittyvät koskettavan intiimisti kuulijalle. Tunnelma on maanläheinen, mutta myös todella ajaton ja pyhä.

4. Raison d’être – The Stains of Embodied Sacrifice

Raison d'être - The Stains of the Embodied Sacrifice; levynkansiRuotsalaisen dark ambient -konkarin uusimmalla levyllä metalli kirskuu ja kolisee samalla kun taustalla humisevat aaltoilevat syntikkamatot. Välillä pianon koskettimiston matalassa päässä näppäin rämähtää kohtalokkaasti. Välillä ollaan epäilyttävän hiljaa keskellä levyä, sitten taas hukutaan äänivalliin. Tuloksena on riipaisevan melankolinen ja synkän uhkaava, mutta myös lohdullisen rauhoittava tunnelma. Mielikuvitus matkustaa musiikin tuudittamana vastustamattomasti usvan peittämille hylätyille ratapihoille, vaikka pianoa lukuunottamatta äänilähteitä onkin mahdotonta tunnistaa. Hyvä niin, kuulostaahan tulos sitten enemmän musiikilta kuin kenttä-äänitykseltä.

Levy on ehdottomasti Raison d’êtren parhaimmistoa, se kasvattaa ja ylläpitää jännitettä juuri niin maltillisesti kuin hyvässä dark ambientissa kuuluukin, kappaleiden pituutta turhaan rajoittamatta ja huomaamattomasti raidasta toiseen vaihtuen. Tuntuu että musiikki aaltoilee ja kasvaa loputtomasti – se tuntuu muuttuvan koko ajan äänekkäämmäksi vaikka se oikeasti onkin mahdotonta. Paikoin pelottavakin äänimaailma tulee lähelle: välillä se on lämmin syleily, välillä suoranainen hyökkäys, vaikka ei metallin kirskunta aivan power electronics -tason raakuuteen pääsekään.

Tuntuu, että kerrankin lehdistötiedote ei yhtään liioittele: ”Play it loud if you want to become the martyr. Play it low if you are the innocent victim. There are no levels in-between. Violent and intense, it is a hell of an ordeal. But withstand and you are promised bliss.” Levy vaatiikin kuulijaltaan paljon. Yli tunnin pituus edellyttää kärsivällisyyttä ja rauhallista mieltä – sekä suurta äänenvoimakkuutta – jotta saa täyden kokemuksen albumikokonaisuudesta.

3. Knifeladder: Music/Concrete

Knifeladder - Music/Concrete; levynkansi

Sana ”industrial” on kokenut 30 vuodessa melkoisen inflaation, mutta Knifeladderin uusimmasta levystä ei yksinkertaisesti voi käyttää muuta sanaa, juuri siinä sen alkuperäisessä merkityksessä. Knifeladder ei ole mikään uusi bändi, eikä siinä vaikuttava John Murphy (SPK, Death in June, jne.) tosiaankaan mikään keltanokka näissä piireissä. Silti vasta tämä bändin ensimmäinen levy Cold Meat Industrylle toimi monille sisäänpääsynä bändin musiikkiin. Niin myös minulle, vaikka varsinaisesti kiinnostus alkoi jo yhtyeen erinomaisesta Lumous-keikasta joitakin vuosia sitten.

Music/Concretea on vaikea tarkemmin genrettää, siinä kun yhdistyy nätisti kaikki industrialin nimissä tehty ”uskottava” musiikki, konemetallia ja EBM-jytää ei siis lasketa. All for the Culling menee akustisen kitaransa kanssa lähelle neofolkia, varsinkin kun laulaja Andrew Trail eksyy kuulostamaan ihan Death in Junen alkuperäiseltä vokalistilta, Patrick Leagasilta. Heti perään sännätäänkin sitten Fearsome Engineen jossa tribaalinen rummutus yhdistyy tarttuvasti poriseviin syntikoihin. Comesta taas tulee mieleen ihan Suicide, jonka minimalistisen konepörinän päälle joku on hakannut rumpuja mielipuolisesti. Kaikkien näiden tyylikokeilujen taustalla on kuitenkin yhtenäinen tunnelma, raskas ja meluisa mutta kuitenkin miellyttävä äänimatto.

2. Animal Collective: Merriweather Post Pavillion

Spotify

Animal Collective - Merriweather Post Pavillion; levynkansiBändin kypsyminen kulttibändistä ison yleisön suosikiksi on yleensä melkoinen turnoff minulle; se luo mielikuvan yhtyeestä joka on menettänyt kaiken persoonallisuutensa ja taiteellisen taipumattomuutensa kaupallisuuden alttarilla. Animal Collectiven tapauksessa kuitenkin hyppään mielelläni trendin mukaan koska siirtyessään helpommin lähestyttävään suuntaan musiikissaan, Animal Collective on onnistunut pitämään mukana kaikki yhtyeessä aiemmin kiehtoneet elementit, mutta kuitenkin samalla karsimaan kaiken sen ”tekotaiteellisen mölinän” joka minua on varhaisemmassa tuotannossa häirinnyt.

Merriweather Post Pavillion on hämmentävä levy jolla freak folk ja elektroninen indie kohtaavat upealla tavalla, aiempaa hallitummin mutta bändille ominainen lapsekas esiintymisen riemu on silti vahvasti läsnä. Parhaimmillaan tyylillien muutos muovautuu häröiksi tanssihiteiksi My Girls, Summertime Clothes ja Brothersport. Animal Collective on vihdoin onnistunut jalostamaan nerokkuutensa toimivaksi kokonaisuudeksi menettämättä kuitenkaan vinksahtanutta viehätystään.

1. The Tiger Lillies & Justin Bond: SinDerella

Spotify

The Tiger Lillies & Justin Bond - Sinderella; levynkansiMustan huumorin kyllästämää omantyylistä dark cabaret’aan ahkerasti jo pitkään tehtaillut Tiger Lillies ei ole oikein ikinä ollut bändi joka on parhaimmillaan albumiformaatissa. Olen enemmän pitänyt yksittäisistä kappaleista sieltä täältä kuin tietyistä levyistä, siitäkin huolimatta että heidän albuminsa ovat usein selkeitä teemakokonaisuuksia. Tämä johtuu usein luontevasti jo siitäkin että suurin osa Tiger Lilliesin levyistä perustuu heidän tekemäänsä musikaaliin. Sama pätee myös SinDerellaan, joka perustuu yhdessä näyttelijä-laulaja Justin Bondin kanssa tehtyyn ”jouluiseen” sovitukseen Lumikista. Käytännössä siis Disney-versiota irstaampaan, epäkorrektiimpaan ja synkempään sovitukseen.

Entistä yllättävämpää SinDerellan toimivuudesta tekee se, että se on peräti tupla. Ei kyllä rehellisesti sanottuna tule kovin montaa tupla-albumia mieleen, joita jaksaisi yhtä vaivattomasti kuunnella kerralla kokonaan. Se, että Tiger Lillies onnistuu samalla tekemään uransa toimivimman albumikokonaisuuden sekä yhden parhaista tupla-albumeista joita olen koskaan kuullut, on melkoinen saavutus. Itse levyn tarinasta ei liene tarpeen kertoa enempää, koska olen kirjoittanut siitä aiemminkin.

Vuoden 2008 parhaat levyt

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

10. Ladytron – Velocifero

Ladytron - Velocifero; levynkansiJulkaisunsa aikoihin tämä tuntui hetken vuoden siihen mennessä parhaalta levyltä. Paljon hyvää tässä onkin: bändin soundi on kehittynyt runsaammaksi ja viimeistellymmäksi kuin koskaan aiemmin; selkein uusi elementti on omassa korvassani massiivinen rumpusoundi. Mukana on kaikki mikä on aiemmin ollut hyvää Ladytronin musiikissa, mutta paremmaksi päivitettynä.

Sijoitus listalla on kuitenkin näinkin ”alhainen” koska varsin pian huomasin, ettei minulla ole enää mitään tarvetta kuunnella tätä levyä lisää. Velocifero kuulosti törkeän hyvältä hetken, ja silloin sitä kuunteli hurjalla tahdilla. Siihen kuitenkin kyllästyy varsin helposti. Tämä siitäkin huolimatta, ettei levyllä ole varsinaisia pankin räjäyttäviä hittibiisejä jotka jäisivät päähän soimaan Destroy Everything You Touchin tyyliin. Huonojakaan biisejä ei ole, mutta kappalemateriaalia on kuitenkin jotenkin kapeaa ja liian yksipuolista.

 

9. The Legendary Pink Dots – Plutonium Blonde

Spotify

The Legendary Pink Dots - Plutonium Blonde; levynkansiYleensä tasaisen usein tasaisen laadukkaita levyjä julkaiseva Legendary Pink Dots on ollut vähän vaisu viime vuosina: studioalbumeja ei tulekaan enää vuosittain eikä edellinen levy Your Children Placate You From Premature Graves (2006) oikein kuulostanut miltään. Flirttailut folkin ja aikuisrokin maailman kanssa eivät mielestäni ihan toimineet, ja olikin siis ilahduttavaa kuulla LPD:n siirtyvän takaisin itselleen tyypillisemmän psykedeelisen konepörinän pariin.

Folkvaikutteita on kyllä nytkin mukana, esimerkiksi tiiviin pariminuuttinen Mailman rullaa reippaasti ja hauskasti banjon viemänä eteenpäin. Tuota levyn lyhyintä kappaletta tasapainottaa levyn pisin kappale Rainbows Too?, joka on 9-minuuttinen eepos klassiseen LPD-tyyliin.

Tämä yhtye on aina ollut tasaisen vahva: levyt ovat todella harvoin varsinaisesti huonoja, mutta yksittäisiä mestariteoksia vielä harvemmin. Tämä levy sopii mainiosti tuohon jatkumoon, jossa Legendary Pink Dotsin mestariteos ei ole jokin yksittäinen albumi vaan heidän pitkästä ja omaperäisestä urastaan koostuva valtava kokonaisuus.

 

8. Arcana – Raspail

Arcana - Raspail; levynkansiArcana palaa perinteisempään tyyliinsä itämaisvaikutteisen Le Serpent Rougen (2004) ja pääasiallisesti vanhaa materiaalia uusiokäyttävän The New Lightin (2004) jälkeen. Raspaililla Arcana kuulostaa jopa aiempaa enemmän Dead Can Dancen hieman tummasävyisemmältä versiolta: tummat syntikkamatot taustoittavat aavistuksen etnisesti vaikuttunutta muuta instrumentaatiota. Tämä levy on myös Arcanaa rytmisimmillään.

Lauletut ja instrumentaalit kappaleet vuorottelevat luontevasti eikä niitä huomaa oikein erottaakaan toisilleen. Vaikka levy onkin tasaisen laadukas, ne huippukohdat ovat silti niitä laulettuja kappaleita kuten Invisible Motions ja Out of the Gray Ashes, jotka yltävät ihan bändin ”hittiibiisien”, We Rise Aboven ja Innocent Childin, tasolle.

 

7. The Tiger Lillies – Seven Deadly Sins

Spotify

The Tiger Lillies - Seven Deadly Sins; levynkansiTiger Lilliesin levyjen kohdalla tietää aina mitä odottaa: oopperan, cabaret’n ja mustalaismusiikin kierolla sekoituksella esitettyjä kappaleita elämän varjopuolista, enemmän tai vähemmän jonkin yhdistävän teeman yhteenkietomana. Tästä huolimatta Tiger Lillies ei kuulosta ennalta-arvattavalta tai yllätyksettömältä, eikä siltä kuulosta uusin Seven Deadly Sinskään, vaikka teema ei tällä kertaa ole niitä maailman tuoreimpia: tässä on tarjolla levyllinen kappaleita seitsemästä kuolemansynnistä.

Osa kappaleista on yksinkertaisesti nimetty oman syntinsä mukaan: Gluttony menisi pieruhuumorissaan mauttomuuksiin luultavasti kenen tahansa muun artistin esittämänä, mutta Tiger Lilliesin häpeilemätön ja yliampuva tyyli saa tämänkin kuulostamaan nerokkaalta. Envy taas kiteyttää levyn tunnelman hienosti: ”soon you’ll burn in hell / soon you’ll burn, soon you’ll burn – oh well”. Ihmisiä olemme kaikki joten teemme syntiä väistämättä ja joudumme kaikki helvettiin – voi voi, ei voi mitään. Osa levyn kappaleista ei ole yhtä selkeästi kytkettyjä nimikkosyntiinsä ja kun raitoja on yhteensä 11, onkin selvää, ettei tässä ihan kappale/synti-kaavalla mennä, ja hyvä niin. Yleisemminkin raamatulliset kappaleet – Adam and Steven syntiinlankeemuksesta Down to Hellin ikuiseen kärsimykseen – sopivat kokonaisuuteen täydellisesti.

Musiikillisestikin levy on tuttua ja turvallista Tiger Lilliesiä: pianon, haitarin, rumpujen ja pystybasson lisäksi kuullaan myös mm. banjoa, thereminiä ja sorsapilliä. Mutta aivan kuten sanoituksissakin, myös musiikissa bändin esitys on niin antaumuksellista ja räävitöntä, ettei mitään uutta ja mullistavaa varsinaisesti tarvita.

 

6. Portishead – Third

Spotify

Portishead - Third; levynkansiTämä levy on yllätyksiä täynnä: jokaisessa kappaleessa on monta jännittävää juonenkäännettä eikä koskaan tiedä millaisia jänniä osia ja soundeja seuraavaksi kuuleekaan.

Toinen levyä luonnehtiva luonteenpiirre on retrohenkisyys: meininki on paikoin varsin 70-luvun hengen mukaista progejamitteluineen ja analogisyntikoineen. Small kuulostaa urkusoundiensa ansiosta melkein Doorsilta ja Deep Waterin taustalaulut vievät suoraan jonnekin vuosikymmenten taakse, jonnekin Mississippin alajuoksulle.

Beth Gibbonsin ääni on suunnilleen aina kuulostanut jostain aika-avaruus-vääristymästä nykyaikaan siirtyneeltä, mutta nyt se tekee sitä entistäkin enemmän. Varsin kaukana ollaan siis bändin kahden ensimmäisen levyn triphop-tyylistä, mutta tunnelma on yhä samalla tavalla rauhallinen ja syvän surullinen.

 

5. STROM.ec – Divine Legions Beyond Psyche

STROM.ec - Divine Legions Beyond Psyche; levynkansiDivine Legions Beyond Psyche on varmasti ollut minulle vaikein ja haastavin kuuntelukokemus kaikista STROM.ec:n levyistä. Yleensä musiikin haastavuus on levylle plussaa, mutta tämän tapauksessa en ole siitä varma – onko haastavuus vain sitä, että levystä pitäminen tuntuu mahdottomalta vaikka kuinka yrittäisi? STROM.ec ei ole tietenkään koskaan ollut mikään helppo bändi, edes omassa äärimmäisessä genressään. Uusi levy on kuitenkin vaikea ihan vääristä syistä, koska en ole pystynyt oikein vieläkään luomaan mitään mielipidettä siitä, onko tämä yhtyeen paras vai huonoin täyspitkä.

Välillä huutovokaalit käyvät rasittaviksi; tämä on yleinen ongelma tässä genressä – mielenkiintoiset äänivallit hukutetaan äärimmäisen äänekkääseen ja säröiseen huutoon, josta ei saa edes mitään selvää. Tämän kokoonpanon tuotannossa kyseisestä ongelmaa ei kuitenkaan ole mielestäni ollut koskaan aiemmin.

Toinen häiritsevä tekijä muodostuu eräistä sampleista, jotka eivät mielestäni sovi aivan saumattomasti kokonaisuuteen. Ongelmallisin on 20-minuuttinen päätöskappale Vitaalinen olomuoto, joka kai kurkottelee jonnekin massiivisen idm-meluteoksen suuntaan, mutta kuulostaa minusta lähinnä hajanaiselta äänikokeilulta, jollaisia mainstream-konebändit laittavat levyjensä salaraidoiksi ihan vain vittuillakseen faneilleen. Tätä vaikutelmaa korostavat käytetyt samplet, jotka kuulostavat jotenkin liian siloitelluilta sopiakseen yhtyeen muuten rosoiseen soundiin. Itse en ainakaan havaitse kappaleessa mitään punaista lankaa, en mitään läpi noiden 20 minuutin kulkevaa kaarta joka sitoisi irtonaiset osat toisiinsa.

Toisaalta suosikkini levyllä, nimikkokappaleen ykkösosa, pelaa myös samalla tavalla äänisampleilla, jotka kuulostavat yllättävän kliinisiltä muuhun äänimaailmaan verrattuna. Mieleeni tulee lähinnä jonkun halvan musasoftan mukana tuleva valmis äänisample hiukan muokattuna. Vitaalisessa olomuodossa tämä mielestäni lähes pilaa kokonaisuuden, mutta Divine Legions Beyond Psyche, Part 1 onnistuu siitä huolimatta kuulostamaan mielenkiintoiselta: Petomainen murina yhdistyy uhkaavaan tunnelmaan tavalla, joka tuo ilahduttavasti mieleen H.P. Lovecraftin aistittavan todellisuuden rajat ylittävän kauhun. Aivan kuin Lovecraftin kirjoissa, jossain tiedon ja havaintojen rajamailla vaanii jotain muodotonta ja nimetöntä kauhua. Jotain uhkaavaa tuntuu olevan nimenomaan siellä kappaleen ulkopuolella, ihmisen kuuloalueen ulottumattomissa tai ääninä jotka jäivät äänittämättä, koska olivat liian kaameita ihmismielen käsiteltäviksi. Todellakin jossain psyyken tuolla puolen. Tämä tunnelma on parasta levyllä.

Valitettavasti tuo häiritsevä tunnelma ei pidä läpi kokonaisuuden vaan osa materiaalista tuntuu vajoavan keskinkertaisen power electronicsin värittömään massaan. Koska levy on parhaimmillaan niin loistava, on se epätasaisuudestaan huolimatta näin korkealla listauksessani. Kohokohtia tuntuu olevan suunnilleen yhtä paljon kuin tylsää materiaalia, joka kuulostaa ehkä tylsältä ainoastaan verrattuna levyn parhaimpiin kohtiin.

 

4. Black Sun Productions – The Milky Smell of Phantom Sperm

Black Sun Productions - The Milky Smell of Phantom Sperm; levynkansiBlack Sun Productionsin edellinen levy Chemism (2007) oli minulle suuri pettymys, koska se ei varsinaisesti kuulostanut valmiilta albumilta vaan lähinnä kokoelmalta perkussiopainoitteisia ambient-pörinä sampleja. Kun uuden The Milky Smell of Phantom Sperm -levyn laittaa soimaan, vaikutelma vahvistuu, ja Chemism alkaa tuntua pelkältä tälle levylle pohjana toimineelta harjoitustyöltä. Edeltäjän yksipuolisesta äänimaailmasta on otettu parhaat elementit mukaan ja lisätty siihen muilta BSP:n levyiltä tuttuja mielenkiintoisempia ja monipuolisempia
osasia.

Chemism-yhteys tulee kaikken selvimmäksi kappaleessa Black Lollipop, joka on remix Chemismin kappaleista Dies Juvenalis ja Das Gegenteil. Kappale on kuitenkin kaikkea muuta kuin mielikuvitukseton toisinto noista kappaleista, kyseessä on yksi levyn yllättävimmistä raidoista: se muuttuu yllättäen viiden minuutin kohdalla BSP:lle tyypillisestä huminasta acid houseksi ja näin Black Sun Productions laajentaa vahvat Coil-vaikutteensa esikuviensa myöhäistuotannosta myös aiempaan, Love’s Secret Domain -kauden soundiin. Levyn kansitaiteesta sattuu myös vastaamaan Ian Johnstone – Coilinkin kanssa usein yhteistyötä tehnyt edesmenneen Jhonn Balancen kumppani.

Black Sun Productions on oikeasti kollektiivi, eikä bändi, ja tämäkin levy yhdistää hämmästyttävän saumattomasti keskushahmojen Massimon ja Piercen sekä muiden kollaboraattorien aikaansaannokset toimivaksi kokonaisuudeksi. Tällä kertaa yhteistyötä tekivät mm. Black Lollipopin koonnut PSBEUYS, suomalainen Niko Skorpio (The Milk of the Stars) ja Lydia Lunch (Passing Water). Levyllä on paljon remix-luonteista uusiomateriaalia, mutta se on silti kaikkea muuta kuin pelkkä remixlevy. Kuten sanoin, alkuperäismateriaalina osittain toiminut Chemism tuntuikin vain alustalta varsinaista teosta varten. Se teos on The Milky Smell of Phantom Sperm. Chemismillä laulettujen tai puhuttujen kappaleiden vähyys harmitti, tällä levyllä sitä ei edes huomaa, koska instrumentaalitkin ovat niin kiintoisaa kuultavaa.

 

3. Rome – Masse Mensch Material

Spotify

Rome - Masse Mensch Material; levynkansiRome on ollut jo pitkään lupaavimpia ja kiinnostavia neofolk-skeneen liitettyjä bändejä, vaikka yhtyeen musiikki ei (onneksi) sitä tyypillisintä genremusiikkia olekaan. Onhan levyllä toki sitä Death in Junelta suoraan varastettua kitaransoittoa, mutta myös paljon muuta. Naevuksen ja Spiritual Frontin tapaan Rome on tätä hieman ”popimpaa” ja ”rockimpaa” neofolkia, mikä tuntuu piristävimmältä genren tämänhetkiseltä suuntaukselta. Aiemmin jo varsin sävähdyttävä tyyli on tällä Romen kolmannella täyspitkällä jalostunut lähestulkoon täydelliseksi.

Tasaisen kovasta kokonaisuudesta voi erottaa muutaman mainion esimerkkikappaleen. Die Nelke on ehkä selkeimmin DIJ-henkinen kappale kitarasoundiltaan ja monotoniselta sanoitukseltaan. Silti tässä yksinkertaisuudessa on Death in Junen huippuhetkien tapaan jotain häkellyttävän kaunista ja herkkää. Die Brandstifter taas kuulostaa ihan siltä kuin Tom Waits olisi saanut äkillisen innostuksen neofolk-estetiikasta. Wir Moorsoldaten käyttää martial-tyyppisiä sampleja hyvällä maulla ja hillitysti. Kokonainen levy tällaista materiaalia olisi aiheuttanut lähinnä myötähäpeää, mutta nyt se on tervetullut mauste monipuolisessa mutta yhtenäisessä kokonaisuudessa. Laulukieli on jostain syystä saksankielisistä kappaleiden nimistä huolimatta englanti, mutta en kyllä osaisi kuvitella tämän tyylin toimivan yhtä hyvin millään muulla kielellä.

 

2. Triarii – Muse in Arms

Triarii - Muse in Arms; levynkansiTriarii osuu kolmannella levyllään aika lähelle sitä aiemmin tässä blogissa peräämääni täydellistä martial industrial -levyä. Massiiviset kappaleet saavat tarvitsemansa voiman upeista ja aidolta kuulostavista orkestraatioista, hiljaisten ja uhkaavien väliosien sekä äänekkäiden kliimaksien tasapainoisen vaihtelun varmistaessa sen, että kappaleet eivät vain junnaa paikallaan päämäärättömästi. Avausraita Birth of a Sun on huiman massiivinen hitaasti kasvava teos, kaksiosainen levyn ”teemabiisi” Muse in Arms on tavattoman kaunis ja jää pahasti päähän soimaan.

Lauletut kappaleet ovat tälläkin levyllä selvässä vähemmistössä, mutta yksikään instrumentaaleista ei kuulosta paikallaan junnaavalta välisoitolta. Lauletut kappaleet, Europa ja Ode to the Sun, ovat varsin yllätyksettömiä mutta kuitenkin laadukkaita. Sanoitukset ovat sitä genrelle tyypillistä linjaa jossa luetellaan mm. sanoja Europe, empire, sun ja decline vaihtelevassa järjestyksessä, mutta lyriikat eivät ole koskaan olleet ainakaan minulle tässä genressä keskeisiä.

 

1. Sutcliffe Jügend: The Fall of Nature

Sutcliffe Jügend - The Fall of Nature; levynkansiVuoden 2007 suosikkilevyni oli myös Sutcliffe Jügendia, joten bändi on aika kovassa vedossa. Tämä levy kuitenkin poikkeaa reilusti tuosta This Is the Truth -albumista ja oikeastaan koko bändin tuotannosta muutenkin.

Tällä levyllä yhtyeen ominainen päällekäyvä ja vihamielinen power electronics on muuttunut maalailevammaksi hälyksi: tulos on jossain dronen, ambientin, noisen ja power electronicsin välimaastossa. Äänimaisema on monipuolinen, samanaikaisesti rauhoittavan hypnoottinen ja raskaan kaoottinen – siinä on niin paljon kaikkea, että jatkuvasti löytää jotain uutta.

Levyllä on vain yksi hienosti jännitettä ylläpitävä ja kasvattava, lähes tunnin pituinen raita, joka tosin jakautuu aika selkeästi kahteen suunnilleen yhtä pitkään osaan. Ensimmäinen osa on hiljaisempi, tasaisesti tehoa kasvattava dronemainen teos kun taas jälkimmäinen osa on meluisampi ja kaoottisempi. Se ei ole varmasti kasvava yhtenäinen äänimaalailu vaan pikemminkin monista erilaisista mutta jotenkin silti täydellisesti yhteensopivista osista syntyvä kokonaisuus. Se pitää sisällään sitä perinteistä huutoakin, tosin varsin tehokkaasti muuhun hälyyn upotettuna. The Fall of Nature on äärimmäinen ja raskas, haastava kuuntelukokemus, mutta silti jollain käsittämättömällä tavalla hirveän kaunis ja levollinen.