62. ikonisin video: M.I.A. – Born Free (2010)

Ohjaus: Romain Gavras
Ladattu YouTubeen: 28.4.2010
Näyttökertoja: 3 724 734 (6.5.2019)

M.I.A. - Born Free (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Huumorivideoista siirrytäänkin sitten toiseen ääripäähän, eli tämän listan tosikkomaisimpaan videoon. Kantaa ottaminen ja shokeeraaminen ovat musiikkivideoiden perusteemoja, mutta niitä käytetään hyvin harvoin yhtä anteeksipyytelemättömän tylysti kuin M.I.A:n Born Freessä. Vaikeiden aiheiden käsittely on musiikkivideoissa usein korostetun viihteellistä ja pintapuolista, koska video on kuitenkin yleensä ensisijaisesti mainos.

Havainnollistaakseni Born Freen poikkeuksellisuutta, vertaan sitä Nine Inch Nailsin Survivalismiin (2007), koska videoilla on vahva temaattinen yhteys. Molemmat kuvaavat totalitaristista poliisivaltiota, joka käyttää mielivaltaista voimaa kansalaisiaan vastaan. Vaikka molemmat videot syntyivät samasta huolesta ihmisoikeuksien puolesta ”terrorismin vastaisen sodan” aikakaudella, on niiden tekemien kannanottojen väkevyydessä valtava ero. Survivalism edustaa salonkikelpoista rock-politiikkaa joka tarkoittaa hyvää mutta ei sisällä mitään merkityksellisesti ideologista viestiä. Born Free sen sijaan on siloittelematon ja hyytävän suora analyysi systemaattisesta väkivallasta.

Survivalism etäännyttää katsojaansa useilla tavoilla, jotta aihepiirin käsittely ei olisi kenellekään liian rankkaa. Se muistuttaa jatkuvasti siitä että mikään videossa ei ole todellista: SWAT-tiimin iskua kerrostaloon kuvataan etäältä valvontakamerajärjestelmän kautta ja osan kuvista on sensuroinut fiktiivinen U.S. Bureau of Morality. Tämän on tietysti tarkoitus olla myös valvontayhteiskunnan kritiikkiä mutta ei onnistu siinäkään kovin hyvin. Kun poliisit videon lopulla ottavat asukkaita talteen, sitä ei näytetä; ihmiset yksinkertaisesti ”katoavat”, kuten asia tietysti ns. tolkun ihmisille näyttäytyykin missä tahansa poliisivaltiossa. Kiinniotettujen joukossa on myös talossa soittanut Nine Inch Nails, joka yrittää näin asettautua syrjittyjen ja sorrettujen asemaan.

Musiikkivideoissa tämä ei kuitenkaan juuri koskaan saa muusikkoja näyttämään ”hyviksiltä”: NIN on mukana vain koska video on NIN-mainos. Bändisoiton positiivinen energia tuo videoon fiiliksen hyvästä meiningistä, mikä vesittää pahasti teoksen vakavampia tarkoitusperiä. Sen katselusta ei tule paha mieli, joten se ei luo painetta muuttaa maailmaa. Suurin ongelma bändin näyttämisessä on sen jäsenten kulttuurisesti etuoikeutettu asema: ainakin Trent Reznor on rikas valkoinen heteromies, eli turvassa lähes kaikelta vainolta. ”Rappiotaiteen” tekeminen on oikeastaan ainoa peruste jolla hän voisi joutua ongelmiin totalitaristisessa yhteiskunnassa. Hän voi kyllä pitää kaulassaan palestiinalaishuivia symbolina omasta fantastisesta tiedostavuudestaan, mutta pääsee milloin tahansa konflikteja pakoon.

M.I.A. väistää kaikki nämä sudenkuopat, koska artistin näkyvyys on videossa täysi sivuasia. Hän ei esiinny siinä lainkaan; sen sijaan kamera liimautuu kiinni niihin sorrettuihin. Toki tässäkin käytetään fiktiota ja metaforia: videossa SWAT-tiimi kiertää keräämässä punatukkaisia nuoria vankilabussiin. Punatukkaisuus on kuitenkin täydellinen symboli sille, kuinka väkivaltakoneistot niputtavat ”epätoivotun aineksen” yhteen täysin mielivaltaisilla perusteilla. Toisin kuin Survivalismissa, Born Freen kamera liikkuu lähellä toimintaa, eikä se väistä vaikka tapahtuisi kuinka kamalia asioita.

Videossa myös käytetään musiikin päälle äänitettyä dialogia äärimmäisen hyvin ja taiteellisesti perustellusti. Teoksen ei ole tarkoitus tarjota biisiä nautinnolisena viihde-elämyksenä, vaan sen päälle huudetaan jatkuvasti ja hyvin aggressiivisesti. Videon pitkä kestokaan ei päästä katsojaa helpolla. Pituus mahdollistaa moninäytöksisen kerronnan: siinä missä Survivalism näyttää vain kuinka ihmisiltä riistetään vapaus, Born Free ehtii (ja uskaltaa) näyttää myös mitä sen jälkeen tapahtuu.

Punatukkaiset viedään bussilla pois kaupungsta, ja matkalla nähdään myös sen palestiinalaishuivin käyttöä toimivassa kontekstissa: huiveja käyttävät punatukkaiset vapaustaistelijat hyökkäävät bussin kimppuun kivillä ja pulloilla, mikä on alleviivattu viittaus toiseen intifadaan. Todellinen taidonnäyte on videon viimeinen näytös, jossa bussi tyhjennetään miinakentälle, jonka läpi nuoret pakotetaan juoksemaan. Videossa näytetään mm. kuinka 12-vuotiasta poikaa ammutaan päähän ja kuinka nuori mies räjähtää kappaleiksi astuttuaan miinaan. Videon tekijät kieltäytyvät katsomasta pois; tarkoituksena on shokeerata sillä kaikkein perustavanlaisimmalla tavalla, joka ei aiheuta (vain) moraalista paheksuntaa vaan fyysisen ja emotionaalisen järkytyksen.

Videon on tarkoitus herättää katsojassaan se empaattinen reaktio, joka kaikilla ihmisillä pitäisi olla kaikkia maailman kansanmurhien uhreja kohtaan. Mediatodellisuus toimii kuitenkin sillä tavalla, että Born Freen kaltainen efekteillä luotu fiktio synnyttää paljon isomman kohun kuin se että näin tapahtuu ihan oikeasti koko ajan joka puolella maapalloa. Tämä tietenkin kertoo ihmisten avuttomuudesta ja voimattomuudesta asian äärellä. Helposti tuntuu siltä ettei sortoa ja masasmurhia voi kuitenkaan lopettaa, joten parempi vain ettei muista niiden olemassaoloa. Sitten tulee joku musiikkivideo joka tylysti kehtaa muistuttaa siitä.

Sananvapauden käyttäminen epämiellyttävän totuuden kertomiseen on tietysti usein liikaa, eikä tätä videota voikaan katsoa YouTubesta esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Isossa-Britanniassa. Toki se on hyvin väkivaltainen ja sisältää järkyttävää kuvastoa, joten ikärajoitus on enemmän kuin perusteltu. Pääsyy sensuuriin taisi kuitenkin olla se että videon poliiseilla/sotilailla on asuissaan Yhdysvaltojen lippu, mikä tekee siitä myös melko peittelemättömän allegorian maailmanpoliisin brutaalista toiminnasta, etenkin Irakin sodassa. Tämä geoblokkauksen mahdollistama alueellinen sensuuri onkin yksi YouTube-ajan synkistä puolista.

Linkkaan videon Vimeosta koska sieltä sen voi katsoa rekisteröitymättä. Älä kuitenkaan katso sitä, jos olet herkkä väkivaltaiselle kuvastolle.

96. ikonisin video: Karen O – Immigrant Song (2011)

Vierailevat artistit: Trent Reznor & Atticus Ross
Ohjaus: David Fincher
Ladattu YouTubeen: 19.12.2011
Näyttökertoja: 1 349 265 (12.6.2018)

Karen O with Trent Reznor & Atticus Ross – Immigrant Song (kuvankaappaus musiikkivideosta)

David Fincher on varmaankin pisimmän uran musiikkivideoiden parissa tehnyt elokuvantekijä, joka tälle listalle pääsi. Avain tähän lähtemättömään vaikutukseen onkin Fincherin muuntautuvuudessa. Hänellä on tietysti oma visuaalinen tyylinsä, mutta ei niin leimallinen, että vaikkapa tästä ja Madonnan Express Yourselfistä voisi suoralta käsin sanoa että ”ilmiselvästi saman auteurin käsialaa”.

Kun Fincherin elokuvaura sai tuulta siipiensä alle Alien 3:n (1992) myötä, hän alkoi luonnollisesti kuvata musiikkivideoita huomattavasti aiempaa niukemmin. 2000-luvulla näitä on syntynyt lähinnä Fincherin ja Trent Reznorin (ja Atticus Rossin) symbioottisessa suhteessa. Jo Nine Inch Nailsin Only-videossa (2005) näkyy selvästi viehätystä Immigrant Songin videossa käytettyyn visuaalisiin efekteihin perustuvaan tyyliin. Toisaalta Justin Timberlaken Suit & Tie -video (2014) on tyylillisesti hyvin konservatiivinen, voimakkaassa kontrastissa muihin hänen 2000-luvun musiikkivideoihinsa. Juuri näin muuntautuvainen Fincher on.

On toki tulkinnanvaraista, onko tämä The Girl With The Dragon Tattoo (2011) -elokuvaa promoamaan tehty videoklippi musiikkivideo vai ei. Itse en pidä sitä kovin relevanttina kysymyksenä, koska taiteenmuodon vahvuuksiin kuuluu sen määritelmän häilyvyys: jotkut musiikkivideot ovat tyylillisesti käytännössä mainosvideota, osa on lyhytelokuvia joissa on musiikkinumeroita. Ja loput sitten vähän kaikkea siltä väliltä. Yeah Yeah Yeah’sin Karen O:n laulama Led Zeppelin -cover soi elokuvan alkutekstijaksossa, ja siitä tehtiin promokäyttöön varsin abstrakti ja rosoinen ”remix-versio”, jonka olen päättänyt tässä mielivaltaisesti laskea musiikkivideoksi.

En varsinaisesti pidä kyseistä elokuvaa minään ohjaajansa suurimpana mestariteoksena, mutta parasta siinä ovat mielestäni juuri alkutekstit, joissa on läsnä koko Stieg Larssonin Millennium-trilogian keskeinen tematiikka: tyttö jolla on lohikäärmetatuointi leikki tulella ja potkaisi herhiläispesää. Vielä parempi on kuitenkin tämä remix-video. Siinä on alkuperäistä enemmän lähikuvia ja tarkoituksellisesti huonompi kuvanlaatu, YouTube-ajalle tyypilliseen feikki-VHS-tyyliin. Tämä ratkaisu tekee videosta entistäkin symbolisemman ja kiinnostavamman visuaalisesti. Se oliskin ollut mielestäni vielä parempi valinta alkutekstijaksoksi, koska se kiusoittelee niin herkullisen epäsuorasti elokuvan tapahtumilla ja herättää mielenkiinnon salaperäisyydellään.

Kymmenen vuotta skroplausta, osa 3

Audioscrobbler-trilogiani huipentuu nyt kuuntelutilastojeni vuositason syväanalyysiin. Kvantitatiivisen aineiston lisäksi näkökulmaa kuunteluhistoriaani tuo Last.fm journalini, jota kirjoitin vuosina 2005-2010. Tilastojen ohella onkin tarpeen käyttää aikalaislähteitä: olen muuttunut ihmisenä ja musiikin kuuntelijana niin valtavasti, etten muistaisi enää muuten kuka olin kymmenen vuotta sitten. Olen toki kirjoittanut tätä blogiakin jo kuusi vuotta, ja varsinkin Melomaanikon nostalgiatripistä on hyötyä historiallisen perspektiivin saamisessa.

Valitettavasti API-kehittäjät keskittyvät vahvasti vain artisteihin, joten raitojen ja varsinkin albumien osalta tilastot ovat hyvin puutteellisia, kuten aiemminkin jo totesin. Se kuitenkin korostuu tässä päätösosassa, koska vuosikohtaisia tilastoja minulla on käytettävissä koko tältä ajalta ainoastaan artistien osalta. Olen hakenut ne Last.fm Explorerin avulla.

Käytän esimerkkeinä kultakin vuodelta eniten kuuntelemaani kappaletta, mutta ne ovat kalenterivuosilta, eivät jäsenyysvuosiltani. Ne olen hakenut Shikakan tilastoista.

Lue loppuun

Kymmenen vuotta skroplausta, osa 2

Mulle taisi nyt käydä Hobitit: piti tulla vain kaksi elokuvaa bloggausta, mutta peterjacksonmainen suuruudenhulluuteni ajoi minut venyttämään tästä tikusta asiaa kokonaiseksi trilogiaksi asti. Ihan vain siksi että ensimmäisestä osasta unohtui sellaisia mitättömiä pikkuasioita kuin kokonaistilastot siitä mitä kaikkea tuli ensimmäisenä kymmenenä skroplausvuotena kuunneltua.

Käytän samalla tilaisuuden kiinnittämään huomionne Melomaanikon Facebook-kanavalle, jossa alkaa huomenna ensimmäinen Melomaanikon joulukalenteri: jouluaattoon asti jaan seinälläni 20 vuoden 2014 parasta biisiä (ts. parasta biisiä jotka löytyvät netistä muodossa joka on helppo jakaa somessa) ja neljä ”muuta juttua”. Yksi näistä neljästä muusta luukusta sisältää tämän tilastotrilogian päätösosan; kolmen muun luukun sisältö jääköön vielä salaisuudeksi.

Tässä siis ennen vuosikohtaista syväanalyysiä vielä käsittelyssä artisti-, raita- ja albumilistani viimeiseltä 10 vuodelta.

Artistit

1

Swans

4,311

11

Einstürzende Neubauten

1,252

2

Depeche Mode

3,242

12

Icon of Coil

1,150

3

Nine Inch Nails

2,558

13

Sleep Chamber

1,126

4

Current 93

2,282

14

Front Line Assembly

1,100

5

The Legendary Pink Dots

2,027

15

The Tiger Lillies

1,025

6

Coil

2,009

16

Foetus

1,021

7

CMX

1,968

17

Dead Can Dance

922

8

Covenant

1,730

18

Deine Lakaien

911

9

Death in June

1,501

19

Laibach

887

10

KMFDM

1,340

20

Combichrist

868

Monet näistä bändeistä tuli toki käsiteltyä jo edellisessä osassa. Ehkä on kuitenkin syytä nostaa esille seitsemän kärjestä vielä Current 93 ja Coil, joihin toki palaan vuosikohtaisissa tilastoissa. Ne ovat Swansin jälkeen kovimmat bändilöytöni viimeisen 10 vuoden ajalta, mutta molemmat löytyivät sen verran samaan aikaan Swansin kanssa että tuo suurin löytöni jätti nämä kaksi parhaimmillaankin vuosilistojen toiselle sijalle (Current 93 vuonna 2006 ja Coil vuonna 2007).

Vastaavasti Sleep Chamber oli yhden vuoden kuunnelluin (2008), mutta se oli niin selkeä piikki bändin kuuntelussa, että kokonaisuutena se jää vasta sijalle 13. Tilastot ovat jo lähes kuukauden vanhat ja sen jälkeen onkin jo tapahtunut muutoksia: Johann Sebastian Bach (vuoden 2014 kuunnelluin) on päässyt tonnikerhoon ja noussut sijalle 17.

Mielenkiintoisemman visualisoinnin top 50 -artisteistani saa tekemällä siitä pilven Last Chart! -nettisovelluksella. Artistit liitetään toisiinsa sen mukaan kuinka voimakkaasti niiden kuuntelu korreloi keskenään: ts. sitä lähempänä artistit ovat mitä selvemmin niitä kuuntelevat aina samat ihmiset. Monessa kohtaa tämä tarkoittaa ihan vain sitä että saman genren artistit ovat samassa klusterissa, mutta ei aina. Artistien samankaltaisuus tulee siis kaikkien Last.fm:n käyttäjien tiedoista, mutta kaaviossa mukana olevat artistit (joiden suhteellista kuuntelumäärää kuvastaa pallon koko) omasta top 50 -listastani.

Top 50 -artistipilvi samankaltaisuuden mukaan

Tässä hienosti näkyy aiemmin mainitsemani industrial-käsitteen monimerkityksellisyys: Nine Inch Nailsin ympärille muodostuu oma hajanaisempi klusterinsa, jossa on ns. mainstream-industrialia, mutta myös Test Dept:in ja Sleep Chamberin tapaisia erikoisuuksia. Current 93:n ja Coilin ympärille taas muodostuu yhtenäisempi ns. underground- tai oldschool-industrialin klusteri, josta löytyy sekä neofolkia että kokeellisempaa industrialia. Niiden väliin jää EBM/futurepop-klusteri. Osa neofolkista jää myös omiin pienempiin klustereihinsa.

Paljon informatiivisempi onkin top 100 -pilvi, mutta selvyyden vuoksi en upota sitä tähän. Siinä on niin paljon informaatiota että tekstit menevät väkisin pahasti päällekkäin, eikä se ole visuaalisesti järin miellyttävä. Interaktiivisena visualisointina (palloja voi siirrellä) se kuitenkin toimii. Olen numeroinut kuvasta keskeisiä klustereita, jotta tekstin seuraaminen on helpompaa.

Tässä pilvessä EBM/futurepop-klusteri yhdistyy mainstream-industrialin klusteriin (1) ja suurin osa neofolkista sisältyy underground-industrialiin (2). Osa on oldschool-industrialista on myös omina pienempinä klustereinaan, esimerkiksi Sleep Chamberin (3) ja Test Deptin (4) ympärillä on nyt omansa. Omat klusterinsa muodostuvat nyt myös goottirockille (5), barokkisäveltäjille (6), saksalaiselle darkwavelle (7) ja dark ambientille (8); Depeche Moden ympärille muodostuu epämääräinen electronic-klusteri (9). Swansin (10) ympärille kerääntyy bändin sivuprojekteja. Sekä Angels of Lightia että Jarboeta siis kuuntelevat enimmäkseen ihmiset jotka kuuntelevat myös Swansia, ja harvemmin kukaan muu. Tyylillisesti hajanaisin lienee tuo indie-henkinen Björkin ympärille rakentuva klusteri 11.

Vertailun vuoksi tein top 100:sta myös tageihin perustuvan pilven. Kaaviossa siis ovat nyt lähekkäin artistit jotka tagitetaan useimmin samoin, eikä kuuntelutottumuksilla ole yhtä suurta painoarvoa. Ehkä tämä siis osoittaa parhaiten sen, että ihmiset eivät ole kuuntelijoina välttämättä aina kovin genreuskollisia. En minä ainakaan! Tosin industrial (niin mainstream kuin undergroundkin) (1) ja neofolk (2) muodostavat nyt selvästi omat tagi/genrekohtaiset klusterinsa. Esimerkiksi Current 93:n ja Coilin vahva yhteys (samat ihmiset kuuntelevat yleensä molempia) katoaa tästä pilvestä kokonaan. Jostain syystä myös martial industrial (3) erottuu omana klusterinaan ainoastaan tagien perusteella.

Kaavio pyörii entistä enemmän yksittäisten artistien ympärillä. Covenant muodostuu EBM/futurepop-klusterin (4) selväksi keskipisteeksi ja The Legendary Pink Dots experimental-klusterin (5). CMX löytää tiensä nyt siihen edellisessä osassa mainitsemaani finnish-klusteriin (6); muita bändejä yhdistää genretagi, suomalaisia kansallisuustagi (se kolmas nimi PMMP:n lisäksi on Sara, mutta jää nyt Of the Wand and the Moonin taakse).

Mielenkiintoisin muutos on Swansin sijainti: samankaltaisuuden mukaan se löytää tiensä aina sivuprojektiensa lähelle, mutta nyt se on post-punk-klusterin keskipisteenä (7). Jarboe loikkaa experimental-klusteriin ja Angels of Light jää omilleen. Samoin The Sisters of Mercy jää yksin: sitä tagitetaan liikaa gothic rockiksi ja liian vähän post-punkiksi, toisin kuin ensimmäisen polven goottibändejä (Bauhaus, Banshees), joiden kanssa Sistersiä kuitenkin usein kuunnellaan.

Raidat

1

Nine Inch Nails

Something I Can Never Have

84

2

Swans

You Know Nothing

81

3

Musta Paraati

Romanssi

73

4

Nine Inch Nails

The Hand That Feeds

72

5

Swans

Love Will Save You

70

6

Swans

Failure

69

7

Swans

Song for the Sun

68

8

Coil

Sex with Sun Ra (Part One – Saturnalia)

66

9

Swans

Miracle of Love

64

9

Boyd Rice and Friends

People

64

Biisilistaani dominoi aika vahvasti albumilistan ylivoimainen ykkönen, Swansin White Light From the Mouth of Infinity. Tuon levyn kappaleet eroavatkin muusta listasta siinä mielessä selvästi, että olen oikeasti kuunnellut albumin kokonaisuudessaan lähemmäs 60 kertaa, ja kaikki sen biisit ovat siksi korkealla listalla. Muut tilastokärjestä löytyvät biisit taas ovat olleet enemmän niitä repeatilla puhkisoitettuja yksittäisiä hittibiisejä.

Koska tämä repeatiin ja hittibiiseihin perustuva tapa kuunnella musiikkia on jäänyt minulla pitkälti historiaan, top 50 -listan uusin biisi on lokakuussa 2007 ensimmäistä kertaa kuuntelemani Ulverin Solitude (49 soittokertaa, 35. sija). Sen jälkeen siellä ei ole oikein tapahtunut mitään merkittäviä muutoksia ja biisikohtaiset vuosilistatkin ovat käyneet tylsiksi, koska ne ovat lähinnä muodostuneet eniten kuuntelemistani albumeista. Teini-iän viralliset sydänsuru- (Something I Can Never Have) ja ihmisvihabiisit (People) ovat siksi jumahtaneet luultavasti pysyvästi tuonne kärkisijoille. Usein spekuloinkin, mitä muita biisejä olisin luukuttanut listojen kärkeen jos olisin aloittanut skroplaamisen jo vuonna 2002 kun palvelu perustettiin. Vuosituhannen alku oli kuitenkin juuri sitä aikaa, jolloin käytin repeatia eniten.

Tähän väliin sopiikin sitten vielä täysin hyödytön käppyrä, mutta laitan sen tähän koska voin. Kokonaiskuuntelumäärieni kuukausittainen vaihtelu (via Last.fm Explorer), olkaa hyvä:

Kumulatiivinen toistomäärä kuukausittain

Kesällä on notkahdus koska silloin tulee oltua vähemmän koneella, mutta käytännössä tilastollinen merkitsevyys johtuu ihan vain siitä että kesällä 2005 minulla ei ollut käytössä omaa nettiliittymää. Siitä minulla taas ei ole mitään käsitystä, miksi kuuntelen alkuvuodessa enemmän kuin loppuvuodessa.

Albumit

1

Swans

White Light From the Mouth of Infinity

678

2

Swans

Children of God

378

3

Swans

The Great Annihilator

336

4

Depeche Mode

Sounds of the Universe

305

5

François Couperin

Oeuvres pour clavecin

298

6

Swans

World of Skin

282

7

Coil

The Ape of Naples

276

8

Swans

Love of Life

259

9

Boyd Rice and Friends

Music, Martinis And Misanthropy

257

10

Woven Hand

Mosaic

252

Albumilistat ovat ehkä epäluotettavin ja huonoimmin toimiva last.fm:n tilastotyyppi. Ensinnäkin on kyseenalaista mitata albumien kuunteluja tilastoimalla sitä kuinka monta kertaa levyn kappaleita on kuunneltu (eikä esim. sitä kuinka usein se on kuunneltu kokonaan alusta loppuun). Toiseksi, niitä on tilastoitu vasta maaliskuusta 2006 lähtien. Tai sitten olen lisännyt musiikkitiedostoihini albumitiedot vasta silloin; ei näin vanhoja asioita voi muistaa.

Ensin mainittuun ongelmaan liittyvät aika vahvasti se, että yhden CD:n albumit ovat samalla viivalla boksijulkaisujen kanssa. Depeche Moden Sounds of the Universea olen kuunnellut 4 CD:n boksina; Scott Rossin kokonaislevytys Couperinin Oeuvres pour clavecinista kattaa 12 CD:tä. Itseasiassa olen kuunnellut jälkimmäisen levyn ainoastaan kerran läpi, mutta koska se on niin laaja julkaisu, ja sen sisältämät teokset koostuvat enimmäkseen suuresta määrästä lyhyitä raitoja (boksilla on yhteensä 260 ”biisiä”), se on samalla viivalla ”normaalien” levyjen kanssa. Albumien eri levyjen tagittaminen erikseen (esim. Sounds of the Universe CD1, jne) ratkaisisi tämän ongelman tavallaan, mutta minusta tuollainen merkintätapa on jotenkin aivan liian epäesteettinen. Ja onhan se nyt hyvä että tuolla Swansin seassa on jotain vaihteluakin!

Tässä parhaiten tiivistyykin kuuntelutilastojen raitakeskeisyyten ongelma: miten minuutin pituisten tanssisarjojen osien (tai hc-punkbiisien) tilastointi voi olla mielekästä samalta viivalta kuin monen kymmenen minuutin pituisten teosten? Tähän moni last.fm-käyttäjä onkin ehdottanut sitä, että soitettujen raitojen sijaan tilastoitaisiin kuunteluun käytettyä aikaa, ja tällaisia vaihtoehtoisten tilastojen laskusovelluksia onkin olemassa, mutta ne perustuvat artistien biisien pituuden keskiarvoon, ei siihen kuinka kauan on tosiasiallisesti kuunnellut niitä. En niitä kokeillessani ole edes saanut kovin merkittäviä eroja raitoihin perustuviin artistitilastoihin. Albumitilastoissa vaikutus olisikin varmaan suurempi.

Ongelmistaan huolimatta tämä taitaa albumitilasto antaa nykyään kuuntelutottumuksistani kokonaisvaltaisemman kuvan kuin tracks-listat, koska kuuntelen kuitenkin edelleenkin albumikokonaisuuksia koneella. Viimeisen 10 vuoden aikana on ollut myös paljon jaksoja jolloin olen tietoisesti kuunnellut kokonaisia levyjä ainoastaan CD:ltä tai LP:ltä, eivätkä ne siksi näy näissä tilastoissa. Jossain vaiheessa ihan oikeasti kyllästyin tähän last.fm-obsessiooni siinä määrin, etten halunnut pahemmin kuunnella musiikkia koneella.

Lopuksi vielä pylväät kuvaamaan sitä kuinka paljon yleensä kuuntelen yksittäisiä raitoja viikottain (via Last.fm Explorer):

Viikottaisen soittomäärän jakautuminen

Useimmiten siis kuuntelen 221-440 biisiä viikossa, enimmillään luku on ollut 1092 (helmikuussa 2008).

Trilogian päätososassa käsittelen viimein jokaisen kymmenestä skroplausvuodestani erikseen!

Kymmenen vuotta skroplausta, osa 1

10 years of scrobbling -logo vuodelta 2012 kun palvelu täytti vuosikymmenenPari viikkoa sitten, 7.11.2014, tuli täyteen kymmenen vuotta siitä kun liityin jännittävään verkkopalveluun Audioscrobbler, joka tilastoi käyttäjien tietokoneellaan kuuntelemaa (ts. skroplaamaa, englanniksi to scrobble) musiikkia internetiin kaikkien nähtäville. 7. marraskuuta oli mitä ilmeisemmin joku maaginen päivämäärä musabloggaajien keskuudessa, sillä Rosvoissa juhlittiin Ruudolfin 10-vuotista levytysuraa ja Rolf Jacksenin Levyhyllyssä blogin 7-vuotispäivää. Itselläkin oli tarkoitus julkaista tämä juuri vuosipäivänä, mutta kun on tässä muutakin elämää kuin musablogi. Jhonn Balancen kuolemastakin tuli juuri tasan 10 vuotta täyteen, joten marraskuu 2004 oli hyvin merkittävä kuukausi.

Kymmenen vuotta on nettiajassa ikuisuus, enkä ole käyttänyt yhtään toista nettipalvelua aktiivisesti näin pitkään. Vuonna 2002 perustettu Audioscrobbler ilmaantui nettiin kovin otolliseen aikaan, kun ihmiset siirtyivät joukolla CD-levyjen kuuntelemisesta MP3-tiedostoihin. Tilastoiden jännittävyys imaisi minutkin nopeasti niin syvälle, että pian kuuntelin musiikkia ainoastaan tietokoneella. Jo ennen last.fm:ää kirjoitin paperiseen vihkoon ylös viikoittaisia kuuntelujani (tämän piti olla vain aprillipila!). En tosin järjestänyt niitä kuuntelumäärän mukaan vaan sen mukaan mikä tuntui viikon lopussa paremmuusjärjestykseltä. Audioscrobbler siis todellakin vastasi kysyntään!

Nettiradio/yhteisösivu Last.fm:ään helmikuussa 2005 integroidut tilastot eivät olleet vain kylmän staattisia raportteja menneisyydestä, vaan palvelu osasi myös tarjota niiden pohjalta uutta kuunneltavaa. Audioscrobblerin erinomaisen suosittelualgoritmin ansiosta Last.fm onkin ollut kaikki nämä vuodet se paikka, josta olen parhaiten löytänyt uutta musiikkia. Rate Your Music -sivuston tapaan valtavan käyttäjämäärän luomasta datasta saadaan kaivettua esiin relevanttia ja koukuttavaa informaatiota. Kun Last.fm-dashboardilleni ilmestyy itselleni tuntematon artisti (tai nyttemmin säveltäjä), ryhdyn kuuntelemaan hänen/heidän tuotantoaan jotta saan lisää suosituksia tilalle (last.fm lopettaa artistin suosittelun kun sitä on kuunneltu yli 3 kertaa). Eikä se suositeltava tunnu koskaan loppuvan.*

Last.fm:n suosituksia swing-tagilla filtteröitynä. Kuvankaappaus Dashboardiltani.
Yritän tällä hetkellä saada otetta swingistä. Last.fm:n suositukset auttavat. Kuvankaappaus dashboardiltani. Kuvan saa isommaksi klikkaamalla.

Skroplaaminen on vienyt minut kierteeseen, jossa en voi olla jatkuvasti kuuntelematta jotain mitä en ole aiemmin kuullut. Aina kun olen tietokoneella, kuuntelen musiikkia, ja aina kun kuuntelen musiikkia, käyn jatkuvasti last.fm:ssä katsomassa mitä tuli juuri äsken kuunneltua! Omien tilastojen lisäksi katselen toki myös kavereiden kuunteluja ja kyttään kieli pitkällä uusia suosituksia. Tämä on sitä interaktiivista mediaa kirjaimellisimmillaan.

Skroplaaminen oli hetken muotia, karkeasti sanottuna palvelun kulta-aika kesti vuodet 2005-2009. Se alkoi Last.fm-integraatiosta, ja päättyi kun CBS osti palvelun 2009. Siinä välissä palvelu sai lukuisia nettisivupalkintoja ja kaikilla tuntui olevan tili siellä. Omistajavaihdoksen jälkeen palvelussa kuitenkin tehtiin putkeen paljon uudistuksia, jotka monien mielestä huononsivat palvelua liikaa, ja omassakin tuttavapiirissäni käyttöaktiivisuus alkoi selvästi laskea.

Keskeisin huono kehityskulku oli luultavasti Last.fm-radion muuttuminen maksulliseksi. Siihen asti sieltä oli pystynyt kuuntelemaan ilmaiseksi musiikkia omien kuuntelutilastojen, tilastollisten naapurien tai käyttäjien luomien tagien perusteella. Kun se ei ollut enää mahdollista, uuden musiikin löytäminen palvelusta muuttui aiempaa vaivalloisemmaksi. Mutta minulle, ihmiselle joka suorastaan nauttii kuunneltavan tonkimisesta Spotifysta, kirjastosta, tai milloin mistäkin, siitä tuli lähinnä mieluisa haaste. Last.fm:stä saan edelleenkin parhaiten selville itselleni aiemmin tuntemattomat artistit/säveltäjät, joista todennäköisesti pidän.

Last.fm:n kulta-aika oli MySpacen aikaa, jolloin musiikin nettikaupassa ei ollut mitään iTunesia parempaa, eivätkä Google ja Facebook olleet vielä ahmaisseet käytännössä koko sosiaalista verkkotodellisuutta omistukseensa. Spotify lanseerattiin Suomessa 2008 ja pian se päihittikin last.fm:n kuuntelupalveluna. Spotifylla ei ollut aluksi käytännössä lainkaan suositteluominaisuuksia (ja nykyäänkin ne yhä kalpenevat last.fm:n rinnalla), mutta ratkaisevampaa oli se, että löytämäänsä musiikkia pääsi kuuntelemaan välittömästi. Onneksi last.fm:kin on osittain vastannut näihin haasteisiin, ja nykyään artistisivuille on upotettu YouTube-videoita helppoa ja nopeaa testikuuntelua varten. Ja tietenkin niiden katselut/kuuntelut myös skroplaantuvat eli näkyvät omissa tilastoissa.

Last.fm-logo

Vuonna 2007 perustettiin SoundCloud ja BandCamp, mikä taisi puolestaan koitua last.fm:n bändeille kohdistettujen promootio-ominaisuuksien tuhoksi. Uudet palvelut rynnivät markkinoille, eikä last.fm osannut uudistua tai kehittää kilpailukykyisiä ominaisuuksia. Palvelun ydinvaltiksi jäivät kuuntelutilastot, eikä niillä enää pötkitä pitkälle. Aiheesta on kirjoitettu tuomionpäivän ennustuksia jo kolme vuotta sitten.

Tietysti auttaisi varmaan jos esimerkiksi maksaisin last.fm:n käytöstä ja antaisin maksulliselle radiolle mahdollisuuden. Valitettavasti maksullinen tili ei vain tarjoa minulle riittävästi lisäarvoa ilmaiseen verrattuna, kun kuitenkin maksan Spotifysta joka tapauksessa. Itse olisin kyllä täysin valmis maksamaan ihan vain pelkistä kuuntelutilastoista, mutta sitten niiden pitäisi olla paljon nykyistä kattavammin ja helpommin analysoitavissa. Suhteutettuna kaikkeen siihen datan määrään jota tietokanta käyttäjiltään saa, sitä hyödynnetään onnettoman vähän.

Uudentyyppisiä tilastoja ei ole ilmaantunut vuosikausiin Last.fm-käyttäjien profiileihin ja mielekkäimmät lisäominaisuudet ovat poikkeuksetta tulleet ulkopuolisten harrastajien tekemistä API-sovelluksista. Niillä olenkin sitten analysoinut viimeisten 10 vuoden kuuntelutottumuksiani oikein urakalla tämän juhlavuoden kunniaksi; seuraavaksi saatte tietää kaiken siitä mitä olen kuunnellut vuoden 2004 jälkeen!

Lue loppuun