Kymmenen vuotta skroplausta, osa 2

Julkaistu 30.11.2014 , kirjoittanut Melomaanikko

Mulle taisi nyt käydä Hobitit: piti tulla vain kaksi ~~elokuvaa~~ bloggausta, mutta peterjacksonmainen suuruudenhulluuteni ajoi minut venyttämään tästä tikusta asiaa kokonaiseksi trilogiaksi asti. Ihan vain siksi että ensimmäisestä osasta unohtui sellaisia mitättömiä pikkuasioita kuin kokonaistilastot siitä mitä kaikkea tuli ensimmäisenä kymmenenä skroplausvuotena kuunneltua.

Käytän samalla tilaisuuden kiinnittämään huomionne Melomaanikon Facebook-kanavalle, jossa alkaa huomenna ensimmäinen Melomaanikon joulukalenteri: jouluaattoon asti jaan seinälläni 20 vuoden 2014 parasta biisiä (ts. parasta biisiä jotka löytyvät netistä muodossa joka on helppo jakaa somessa) ja neljä ”muuta juttua”. Yksi näistä neljästä muusta luukusta sisältää tämän tilastotrilogian päätösosan; kolmen muun luukun sisältö jääköön vielä salaisuudeksi.

Tässä siis ennen vuosikohtaista syväanalyysiä vielä käsittelyssä artisti-, raita- ja albumilistani viimeiseltä 10 vuodelta.

Artistit

1	Swans	4,311	11	Einstürzende Neubauten	1,252
2	Depeche Mode	3,242	12	Icon of Coil	1,150
3	Nine Inch Nails	2,558	13	Sleep Chamber	1,126
4	Current 93	2,282	14	Front Line Assembly	1,100
5	The Legendary Pink Dots	2,027	15	The Tiger Lillies	1,025
6	Coil	2,009	16	Foetus	1,021
7	CMX	1,968	17	Dead Can Dance	922
8	Covenant	1,730	18	Deine Lakaien	911
9	Death in June	1,501	19	Laibach	887
10	KMFDM	1,340	20	Combichrist	868

Monet näistä bändeistä tuli toki käsiteltyä jo edellisessä osassa. Ehkä on kuitenkin syytä nostaa esille seitsemän kärjestä vielä Current 93 ja Coil, joihin toki palaan vuosikohtaisissa tilastoissa. Ne ovat Swansin jälkeen kovimmat bändilöytöni viimeisen 10 vuoden ajalta, mutta molemmat löytyivät sen verran samaan aikaan Swansin kanssa että tuo suurin löytöni jätti nämä kaksi parhaimmillaankin vuosilistojen toiselle sijalle (Current 93 vuonna 2006 ja Coil vuonna 2007).

Vastaavasti Sleep Chamber oli yhden vuoden kuunnelluin (2008), mutta se oli niin selkeä piikki bändin kuuntelussa, että kokonaisuutena se jää vasta sijalle 13. Tilastot ovat jo lähes kuukauden vanhat ja sen jälkeen onkin jo tapahtunut muutoksia: Johann Sebastian Bach (vuoden 2014 kuunnelluin) on päässyt tonnikerhoon ja noussut sijalle 17.

Mielenkiintoisemman visualisoinnin top 50 -artisteistani saa tekemällä siitä pilven Last Chart! -nettisovelluksella. Artistit liitetään toisiinsa sen mukaan kuinka voimakkaasti niiden kuuntelu korreloi keskenään: ts. sitä lähempänä artistit ovat mitä selvemmin niitä kuuntelevat aina samat ihmiset. Monessa kohtaa tämä tarkoittaa ihan vain sitä että saman genren artistit ovat samassa klusterissa, mutta ei aina. Artistien samankaltaisuus tulee siis kaikkien Last.fm:n käyttäjien tiedoista, mutta kaaviossa mukana olevat artistit (joiden suhteellista kuuntelumäärää kuvastaa pallon koko) omasta top 50 -listastani.

Tässä hienosti näkyy aiemmin mainitsemani industrial-käsitteen monimerkityksellisyys: Nine Inch Nailsin ympärille muodostuu oma hajanaisempi klusterinsa, jossa on ns. mainstream-industrialia, mutta myös Test Dept:in ja Sleep Chamberin tapaisia erikoisuuksia. Current 93:n ja Coilin ympärille taas muodostuu yhtenäisempi ns. underground- tai oldschool-industrialin klusteri, josta löytyy sekä neofolkia että kokeellisempaa industrialia. Niiden väliin jää EBM/futurepop-klusteri. Osa neofolkista jää myös omiin pienempiin klustereihinsa.

Paljon informatiivisempi onkin top 100 -pilvi, mutta selvyyden vuoksi en upota sitä tähän. Siinä on niin paljon informaatiota että tekstit menevät väkisin pahasti päällekkäin, eikä se ole visuaalisesti järin miellyttävä. Interaktiivisena visualisointina (palloja voi siirrellä) se kuitenkin toimii. Olen numeroinut kuvasta keskeisiä klustereita, jotta tekstin seuraaminen on helpompaa.

Tässä pilvessä EBM/futurepop-klusteri yhdistyy mainstream-industrialin klusteriin (1) ja suurin osa neofolkista sisältyy underground-industrialiin (2). Osa on oldschool-industrialista on myös omina pienempinä klustereinaan, esimerkiksi Sleep Chamberin (3) ja Test Deptin (4) ympärillä on nyt omansa. Omat klusterinsa muodostuvat nyt myös goottirockille (5), barokkisäveltäjille (6), saksalaiselle darkwavelle (7) ja dark ambientille (8); Depeche Moden ympärille muodostuu epämääräinen electronic-klusteri (9). Swansin (10) ympärille kerääntyy bändin sivuprojekteja. Sekä Angels of Lightia että Jarboeta siis kuuntelevat enimmäkseen ihmiset jotka kuuntelevat myös Swansia, ja harvemmin kukaan muu. Tyylillisesti hajanaisin lienee tuo indie-henkinen Björkin ympärille rakentuva klusteri 11.

Vertailun vuoksi tein top 100:sta myös tageihin perustuvan pilven. Kaaviossa siis ovat nyt lähekkäin artistit jotka tagitetaan useimmin samoin, eikä kuuntelutottumuksilla ole yhtä suurta painoarvoa. Ehkä tämä siis osoittaa parhaiten sen, että ihmiset eivät ole kuuntelijoina välttämättä aina kovin genreuskollisia. En minä ainakaan! Tosin industrial (niin mainstream kuin undergroundkin) (1) ja neofolk (2) muodostavat nyt selvästi omat tagi/genrekohtaiset klusterinsa. Esimerkiksi Current 93:n ja Coilin vahva yhteys (samat ihmiset kuuntelevat yleensä molempia) katoaa tästä pilvestä kokonaan. Jostain syystä myös martial industrial (3) erottuu omana klusterinaan ainoastaan tagien perusteella.

Kaavio pyörii entistä enemmän yksittäisten artistien ympärillä. Covenant muodostuu EBM/futurepop-klusterin (4) selväksi keskipisteeksi ja The Legendary Pink Dots experimental-klusterin (5). CMX löytää tiensä nyt siihen edellisessä osassa mainitsemaani finnish-klusteriin (6); muita bändejä yhdistää genretagi, suomalaisia kansallisuustagi (se kolmas nimi PMMP:n lisäksi on Sara, mutta jää nyt Of the Wand and the Moonin taakse).

Mielenkiintoisin muutos on Swansin sijainti: samankaltaisuuden mukaan se löytää tiensä aina sivuprojektiensa lähelle, mutta nyt se on post-punk-klusterin keskipisteenä (7). Jarboe loikkaa experimental-klusteriin ja Angels of Light jää omilleen. Samoin The Sisters of Mercy jää yksin: sitä tagitetaan liikaa gothic rockiksi ja liian vähän post-punkiksi, toisin kuin ensimmäisen polven goottibändejä (Bauhaus, Banshees), joiden kanssa Sistersiä kuitenkin usein kuunnellaan.

Raidat

1	Nine Inch Nails	Something I Can Never Have	84
2	Swans	You Know Nothing	81
3	Musta Paraati	Romanssi	73
4	Nine Inch Nails	The Hand That Feeds	72
5	Swans	Love Will Save You	70
6	Swans	Failure	69
7	Swans	Song for the Sun	68
8	Coil	Sex with Sun Ra (Part One – Saturnalia)	66
9	Swans	Miracle of Love	64
9	Boyd Rice and Friends	People	64

Biisilistaani dominoi aika vahvasti albumilistan ylivoimainen ykkönen, Swansin White Light From the Mouth of Infinity. Tuon levyn kappaleet eroavatkin muusta listasta siinä mielessä selvästi, että olen oikeasti kuunnellut albumin kokonaisuudessaan lähemmäs 60 kertaa, ja kaikki sen biisit ovat siksi korkealla listalla. Muut tilastokärjestä löytyvät biisit taas ovat olleet enemmän niitä repeatilla puhkisoitettuja yksittäisiä hittibiisejä.

Koska tämä repeatiin ja hittibiiseihin perustuva tapa kuunnella musiikkia on jäänyt minulla pitkälti historiaan, top 50 -listan uusin biisi on lokakuussa 2007 ensimmäistä kertaa kuuntelemani Ulverin Solitude (49 soittokertaa, 35. sija). Sen jälkeen siellä ei ole oikein tapahtunut mitään merkittäviä muutoksia ja biisikohtaiset vuosilistatkin ovat käyneet tylsiksi, koska ne ovat lähinnä muodostuneet eniten kuuntelemistani albumeista. Teini-iän viralliset sydänsuru- (Something I Can Never Have) ja ihmisvihabiisit (People) ovat siksi jumahtaneet luultavasti pysyvästi tuonne kärkisijoille. Usein spekuloinkin, mitä muita biisejä olisin luukuttanut listojen kärkeen jos olisin aloittanut skroplaamisen jo vuonna 2002 kun palvelu perustettiin. Vuosituhannen alku oli kuitenkin juuri sitä aikaa, jolloin käytin repeatia eniten.

Tähän väliin sopiikin sitten vielä täysin hyödytön käppyrä, mutta laitan sen tähän koska voin. Kokonaiskuuntelumäärieni kuukausittainen vaihtelu (via Last.fm Explorer), olkaa hyvä:

Kesällä on notkahdus koska silloin tulee oltua vähemmän koneella, mutta käytännössä tilastollinen merkitsevyys johtuu ihan vain siitä että kesällä 2005 minulla ei ollut käytössä omaa nettiliittymää. Siitä minulla taas ei ole mitään käsitystä, miksi kuuntelen alkuvuodessa enemmän kuin loppuvuodessa.

Albumit

1	Swans	White Light From the Mouth of Infinity	678
2	Swans	Children of God	378
3	Swans	The Great Annihilator	336
4	Depeche Mode	Sounds of the Universe	305
5	François Couperin	Oeuvres pour clavecin	298
6	Swans	World of Skin	282
7	Coil	The Ape of Naples	276
8	Swans	Love of Life	259
9	Boyd Rice and Friends	Music, Martinis And Misanthropy	257
10	Woven Hand	Mosaic	252

Albumilistat ovat ehkä epäluotettavin ja huonoimmin toimiva last.fm:n tilastotyyppi. Ensinnäkin on kyseenalaista mitata albumien kuunteluja tilastoimalla sitä kuinka monta kertaa levyn kappaleita on kuunneltu (eikä esim. sitä kuinka usein se on kuunneltu kokonaan alusta loppuun). Toiseksi, niitä on tilastoitu vasta maaliskuusta 2006 lähtien. Tai sitten olen lisännyt musiikkitiedostoihini albumitiedot vasta silloin; ei näin vanhoja asioita voi muistaa.

Ensin mainittuun ongelmaan liittyvät aika vahvasti se, että yhden CD:n albumit ovat samalla viivalla boksijulkaisujen kanssa. Depeche Moden Sounds of the Universea olen kuunnellut 4 CD:n boksina; Scott Rossin kokonaislevytys Couperinin Oeuvres pour clavecinista kattaa 12 CD:tä. Itseasiassa olen kuunnellut jälkimmäisen levyn ainoastaan kerran läpi, mutta koska se on niin laaja julkaisu, ja sen sisältämät teokset koostuvat enimmäkseen suuresta määrästä lyhyitä raitoja (boksilla on yhteensä 260 ”biisiä”), se on samalla viivalla ”normaalien” levyjen kanssa. Albumien eri levyjen tagittaminen erikseen (esim. Sounds of the Universe CD1, jne) ratkaisisi tämän ongelman tavallaan, mutta minusta tuollainen merkintätapa on jotenkin aivan liian epäesteettinen. Ja onhan se nyt hyvä että tuolla Swansin seassa on jotain vaihteluakin!

Tässä parhaiten tiivistyykin kuuntelutilastojen raitakeskeisyyten ongelma: miten minuutin pituisten tanssisarjojen osien (tai hc-punkbiisien) tilastointi voi olla mielekästä samalta viivalta kuin monen kymmenen minuutin pituisten teosten? Tähän moni last.fm-käyttäjä onkin ehdottanut sitä, että soitettujen raitojen sijaan tilastoitaisiin kuunteluun käytettyä aikaa, ja tällaisia vaihtoehtoisten tilastojen laskusovelluksia onkin olemassa, mutta ne perustuvat artistien biisien pituuden keskiarvoon, ei siihen kuinka kauan on tosiasiallisesti kuunnellut niitä. En niitä kokeillessani ole edes saanut kovin merkittäviä eroja raitoihin perustuviin artistitilastoihin. Albumitilastoissa vaikutus olisikin varmaan suurempi.

Ongelmistaan huolimatta tämä taitaa albumitilasto antaa nykyään kuuntelutottumuksistani kokonaisvaltaisemman kuvan kuin tracks-listat, koska kuuntelen kuitenkin edelleenkin albumikokonaisuuksia koneella. Viimeisen 10 vuoden aikana on ollut myös paljon jaksoja jolloin olen tietoisesti kuunnellut kokonaisia levyjä ainoastaan CD:ltä tai LP:ltä, eivätkä ne siksi näy näissä tilastoissa. Jossain vaiheessa ihan oikeasti kyllästyin tähän last.fm-obsessiooni siinä määrin, etten halunnut pahemmin kuunnella musiikkia koneella.

Lopuksi vielä pylväät kuvaamaan sitä kuinka paljon yleensä kuuntelen yksittäisiä raitoja viikottain (via Last.fm Explorer):

Useimmiten siis kuuntelen 221-440 biisiä viikossa, enimmillään luku on ollut 1092 (helmikuussa 2008).

Trilogian päätososassa käsittelen viimein jokaisen kymmenestä skroplausvuodestani erikseen!

Kymmenen vuotta skroplausta, osa 1

Julkaistu 24.11.2014 , kirjoittanut Melomaanikko

Vastaa

Pari viikkoa sitten, 7.11.2014, tuli täyteen kymmenen vuotta siitä kun liityin jännittävään verkkopalveluun Audioscrobbler, joka tilastoi käyttäjien tietokoneellaan kuuntelemaa (ts. skroplaamaa, englanniksi to scrobble) musiikkia internetiin kaikkien nähtäville. 7. marraskuuta oli mitä ilmeisemmin joku maaginen päivämäärä musabloggaajien keskuudessa, sillä Rosvoissa juhlittiin Ruudolfin 10-vuotista levytysuraa ja Rolf Jacksenin Levyhyllyssä blogin 7-vuotispäivää. Itselläkin oli tarkoitus julkaista tämä juuri vuosipäivänä, mutta kun on tässä muutakin elämää kuin musablogi. Jhonn Balancen kuolemastakin tuli juuri tasan 10 vuotta täyteen, joten marraskuu 2004 oli hyvin merkittävä kuukausi.

Kymmenen vuotta on nettiajassa ikuisuus, enkä ole käyttänyt yhtään toista nettipalvelua aktiivisesti näin pitkään. Vuonna 2002 perustettu Audioscrobbler ilmaantui nettiin kovin otolliseen aikaan, kun ihmiset siirtyivät joukolla CD-levyjen kuuntelemisesta MP3-tiedostoihin. Tilastoiden jännittävyys imaisi minutkin nopeasti niin syvälle, että pian kuuntelin musiikkia ainoastaan tietokoneella. Jo ennen last.fm:ää kirjoitin paperiseen vihkoon ylös viikoittaisia kuuntelujani (tämän piti olla vain aprillipila!). En tosin järjestänyt niitä kuuntelumäärän mukaan vaan sen mukaan mikä tuntui viikon lopussa paremmuusjärjestykseltä. Audioscrobbler siis todellakin vastasi kysyntään!

Nettiradio/yhteisösivu Last.fm:ään helmikuussa 2005 integroidut tilastot eivät olleet vain kylmän staattisia raportteja menneisyydestä, vaan palvelu osasi myös tarjota niiden pohjalta uutta kuunneltavaa. Audioscrobblerin erinomaisen suosittelualgoritmin ansiosta Last.fm onkin ollut kaikki nämä vuodet se paikka, josta olen parhaiten löytänyt uutta musiikkia. Rate Your Music -sivuston tapaan valtavan käyttäjämäärän luomasta datasta saadaan kaivettua esiin relevanttia ja koukuttavaa informaatiota. Kun Last.fm-dashboardilleni ilmestyy itselleni tuntematon artisti (tai nyttemmin säveltäjä), ryhdyn kuuntelemaan hänen/heidän tuotantoaan jotta saan lisää suosituksia tilalle (last.fm lopettaa artistin suosittelun kun sitä on kuunneltu yli 3 kertaa). Eikä se suositeltava tunnu koskaan loppuvan.*

Yritän tällä hetkellä saada otetta swingistä. Last.fm:n suositukset auttavat. Kuvankaappaus dashboardiltani. Kuvan saa isommaksi klikkaamalla.

Skroplaaminen on vienyt minut kierteeseen, jossa en voi olla jatkuvasti kuuntelematta jotain mitä en ole aiemmin kuullut. Aina kun olen tietokoneella, kuuntelen musiikkia, ja aina kun kuuntelen musiikkia, käyn jatkuvasti last.fm:ssä katsomassa mitä tuli juuri äsken kuunneltua! Omien tilastojen lisäksi katselen toki myös kavereiden kuunteluja ja kyttään kieli pitkällä uusia suosituksia. Tämä on sitä interaktiivista mediaa kirjaimellisimmillaan.

Skroplaaminen oli hetken muotia, karkeasti sanottuna palvelun kulta-aika kesti vuodet 2005-2009. Se alkoi Last.fm-integraatiosta, ja päättyi kun CBS osti palvelun 2009. Siinä välissä palvelu sai lukuisia nettisivupalkintoja ja kaikilla tuntui olevan tili siellä. Omistajavaihdoksen jälkeen palvelussa kuitenkin tehtiin putkeen paljon uudistuksia, jotka monien mielestä huononsivat palvelua liikaa, ja omassakin tuttavapiirissäni käyttöaktiivisuus alkoi selvästi laskea.

Keskeisin huono kehityskulku oli luultavasti Last.fm-radion muuttuminen maksulliseksi. Siihen asti sieltä oli pystynyt kuuntelemaan ilmaiseksi musiikkia omien kuuntelutilastojen, tilastollisten naapurien tai käyttäjien luomien tagien perusteella. Kun se ei ollut enää mahdollista, uuden musiikin löytäminen palvelusta muuttui aiempaa vaivalloisemmaksi. Mutta minulle, ihmiselle joka suorastaan nauttii kuunneltavan tonkimisesta Spotifysta, kirjastosta, tai milloin mistäkin, siitä tuli lähinnä mieluisa haaste. Last.fm:stä saan edelleenkin parhaiten selville itselleni aiemmin tuntemattomat artistit/säveltäjät, joista todennäköisesti pidän.

Last.fm:n kulta-aika oli MySpacen aikaa, jolloin musiikin nettikaupassa ei ollut mitään iTunesia parempaa, eivätkä Google ja Facebook olleet vielä ahmaisseet käytännössä koko sosiaalista verkkotodellisuutta omistukseensa. Spotify lanseerattiin Suomessa 2008 ja pian se päihittikin last.fm:n kuuntelupalveluna. Spotifylla ei ollut aluksi käytännössä lainkaan suositteluominaisuuksia (ja nykyäänkin ne yhä kalpenevat last.fm:n rinnalla), mutta ratkaisevampaa oli se, että löytämäänsä musiikkia pääsi kuuntelemaan välittömästi. Onneksi last.fm:kin on osittain vastannut näihin haasteisiin, ja nykyään artistisivuille on upotettu YouTube-videoita helppoa ja nopeaa testikuuntelua varten. Ja tietenkin niiden katselut/kuuntelut myös skroplaantuvat eli näkyvät omissa tilastoissa.

Vuonna 2007 perustettiin SoundCloud ja BandCamp, mikä taisi puolestaan koitua last.fm:n bändeille kohdistettujen promootio-ominaisuuksien tuhoksi. Uudet palvelut rynnivät markkinoille, eikä last.fm osannut uudistua tai kehittää kilpailukykyisiä ominaisuuksia. Palvelun ydinvaltiksi jäivät kuuntelutilastot, eikä niillä enää pötkitä pitkälle. Aiheesta on kirjoitettu tuomionpäivän ennustuksia jo kolme vuotta sitten.

Tietysti auttaisi varmaan jos esimerkiksi maksaisin last.fm:n käytöstä ja antaisin maksulliselle radiolle mahdollisuuden. Valitettavasti maksullinen tili ei vain tarjoa minulle riittävästi lisäarvoa ilmaiseen verrattuna, kun kuitenkin maksan Spotifysta joka tapauksessa. Itse olisin kyllä täysin valmis maksamaan ihan vain pelkistä kuuntelutilastoista, mutta sitten niiden pitäisi olla paljon nykyistä kattavammin ja helpommin analysoitavissa. Suhteutettuna kaikkeen siihen datan määrään jota tietokanta käyttäjiltään saa, sitä hyödynnetään onnettoman vähän.

Uudentyyppisiä tilastoja ei ole ilmaantunut vuosikausiin Last.fm-käyttäjien profiileihin ja mielekkäimmät lisäominaisuudet ovat poikkeuksetta tulleet ulkopuolisten harrastajien tekemistä API-sovelluksista. Niillä olenkin sitten analysoinut viimeisten 10 vuoden kuuntelutottumuksiani oikein urakalla tämän juhlavuoden kunniaksi; seuraavaksi saatte tietää kaiken siitä mitä olen kuunnellut vuoden 2004 jälkeen!

Lue loppuun →

Vinyylifetissin metafysiikkaa

Julkaistu 31.1.2014 , kirjoittanut Melomaanikko

Vastaa

Tämä teksti oli alunperin levyarvostelu ”vuoden 2013 puhuttelevimmasta uusintajulkaisusta”, mutta tästä tulikin essee äänitetyn musiikin metafysiikasta. Käytän kuitenkin edelleen esimerkkinä pääasiallisesti tuota levyä – Kuudennen Tunnin Kuinka tänään voit? -LP:tä. Se näki päivänvalon 500 kappaleen painoksena vuonna 1984 ja oli sitten loppuunmyyty harvinaisuus lähes kolme vuosikymmentä – kunnes se viime vuonna julkaistiin uudestaan.

Kuudes Tunti oli yksi legendaarisimmista suomalaisista post punk -mustahuulibändeistä Mustan Paraatin ohella. Joskus kymmenen vuotta sitten Paraatin Peilitalossa (1983) oli ainoa järkevän hintainen laajasti saatavilla oleva albumi tuossa genressä. Kaikki hengenheimolaiset – mm. Kuudes Tunti, Syyskuu ja Dorian Gray – olivat lyhyen uran tehneitä kulttisuosikkeja, joita oli mahdollista kuulla lähinnä goottiklubeilla skenekonkareiden DJ-seteissä, ellei ollut valmis kiertämään divareita ja kyttäämään huuto.netiä, ja maksamaan itseään kipeäksi. Tämä soittolistojen epämääräisyys huipentui mm. vain kolme biisiä urallaan julkaisseisiin Silmät ja Hexenhaus -yhtyeisiin.

Monissa tapauksissa kyse oli oikeastaan enemmän siitä harvinaisuudesta ja epämääräisyydestä; bändit olivat legendaarisia siksi, ettei heidän musiikkinsa ollut helposti saatavilla. Syyskuun Sator-albumin (1984) kuuleminen vuosien kuolaamisen jälkeen oli melkoinen antikliimaksi, sillä musiikin kökköys onnistui kotikuuntelussa rikkomaan kaikki illuusiot bändin erityisyydestä. Kuudennen Tunnin kohdalla viehätys ei kuitenkaan ollut vain harvinaisuuden luomaa myyttisyyttä. Heidän ainokaisensa oli oikeasti alusta loppuun loistava levy, suomalaisen rockin unohdettu klassikko. Synkkä ja epätoivoinen kauhunhuuto kuilusta, johon vain harva bändi on uskaltautunut – Suomessa ehkä vain Musta Paraati ja Mana Mana.

Olin kuitenkin onnekkaassa asemassa, sillä satuin asumaan paikkakunnalla jonka kirjaston valikoimasta Kuinka tänään voit? löytyi. Siellä oli oltu kaukaa viisaita eikä poistettu LP-levyjä kokoelmista 1990-luvulla, kuten valtaosa kirjastoista teki. Löysinkin useita 1980-luvun loppuunmyytyjä kotimaisia vinyylejä, joita ei ole koskaan julkaistu CD-formaatissa. Näistä pidin kestolainassa Kuudennen Tunnin lisäksi Argonin (Organ miinus Mikko Saarela) Kone kertoo -LP:tä.

Palautin levyjä välillä, mutta ei niitä kukaan muukaan ikinä lainannut, joten omin ne hyvällä omatunnolla itselleni. Digitoin ne toki MP3:ksi, mutta silloinen laitteistoni ja osaamiseni oli niin heikkoa, että lopputulos ei kuulostanut kovin tyydyttävältä. Puhumattakaan siitä että silloin ei ollut vielä tarpeeksi kovalevytilaa nykyisen kaltaiselle FLAC-hifistelylleni. Muutin pois ja jätin levyt kiltisti kirjaston hyllyyn – kirjastosta varastaminen ei tullut edes mieleeni, koska kunnioitan yhteistä omaisuutta enemmän kuin yksityistä.

Muutostani lähtien haaveilin albumin uudelleenjulkaisusta enemmän kuin minkään muun levyn koskaan. Viime vuonna toiveeni sitten toteutui, mutta lähinnä puoliksi. Svart Records julkaisi sen jälleen kerran 500 kappaleen vinyylipainoksena, mikä herätti suunnilleen yhtä paljon turhautumista kuin riemuakin. En minä sitä vinyylinä halunnut vaan digitaalisena remasterointina, koska siten se saavuttaisi parhaiten ansaitsemansa isomman yleisön. En edes odottanut sitä CD-uusintapainosta välttämättä aivan perusteettomasti: 2000-luvulla on nähty varsin paljon suomalaista punkia ja post-punkia on pitkästä aikaa saatavilla, pääosin CD:nä (paitsi jos asialla on ollut Svart).

Omassa ajattelussani muinaista ja harvinaista musiikkia julkaistaan uusiksi siksi, että nuorempi ja laajempi kuulijajoukko pääsisi kuulemaan unohdettuja teoksia. Pidän jokseenkin itsestäänselvyytenä että internet-ajalla on täysin haluttavaa, että aikoinaan 500 kappaleen painoksena julkaistu levy voi olla potentiaalisesti kenen tahansa kuultavissa. Ihan riippumatta siitä onko heillä halua, taitoa tai varaa harrastaa vinyyliä. Fyysisten formaattien rajoitukset olivat 1900-luvun ikäviä materiaalisia realiteetteja, joista internet ja tiedostomuotoinen musiikki on meidät pelastanut.

Svartin julkaisupolitiikka noudattaa kuitenkin täysin vastakohtaista ideologiaa: musiikin fetisoimista kulttiesineisiin, joiden arvostus perustuu rajoitetun hyödykkeen omistamiseen eikä sen sisältämään taiteeseen. En tosin tiedä mitään uudelleenjulkaisemisen taloudellisista realiteeteista, joten en myöskään varsinaisesti kritisoi tätä yksittäistä levyä tai Svart Recordsin julkaisupolitiikkaa, koska kysyntäänhän hekin vain vastaavat. Kritisoin enemmän yleistä kuuntelutottumusten rappioitumista kuluttajatottumuksiksi – ja kuuntelemisesta sentään tiedän jotain.

Lue loppuun →

Paulan ja Miran musiikillinen perintö

Julkaistu 16.10.2013 , kirjoittanut Melomaanikko

Vastaa

Musiikkimedian omistussuhteiden muutosten lisäksi syksyn tärkeimpiä suomalaisia popmusiikkitapauksia on PMMP:n vetäytyminen määrittelemättömän pituiselle tauolle. Yhtye lopettaa toimintansa toistaiseksi tämän syksyn kiertueeseen, joka huipentuu ensi viikolla, lokakuun 26. ja 27. päivä Helsingin Jäähallissa pidettäviin konsertteihin. Ajattelin itsekin käsitellä aihetta, koska kyse on minulle poikkeuksellisen läheisestä pop-yhtyeestä. Pohdin omaa suhdettani PMMP:hen ja samalla hieman mietin bändin laajempaakin merkitystä suomalaisessa populaarikulttuurissa. Ensin kuitenkin analysoin lopettamispäätöstä, tai lähinnä sen käsittelyä (sosiaalisessa) mediassa.

Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä että bändit pitävät taukoja ja lopettavat aivan liian harvoin – vasta sen jälkeen kun kaikki ideat ja energia on tuhlattu ja päädytty toistamaan itseään. Nalle Österman on kuitenkin syyttänyt PMMP:tä fanien huijaamisesta ja rahastamisesta. Pääosa hänen kritiikistään kohdistuu mediaan ja promoottoreihin, jotka saavat paisuteltua ”määrittelemättömän pituisen” tauon dramaattiseksi lopettamispäätökseksi. ”Toistaiseksi viimeisestä” keikasta on tullut ihan vain Viimeinen Keikka ilman mitään muttia, ja kiertueestakin Jäähyväiskiertue.

Östermanin mielestä suuren melun pitäminen tauolle lähtemisestä on vain laskelmoitu yritys maksimoida keikkatulot. Se on hyvä tapa saada itselleen mediahuomiota ja mainosta, toisin kuin se että vain jäätäisin tauolle kertomatta asiasta kenellekään. Kun bändi jättää hyvästit, fanit haluavat maksaa tavallista enemmän nähdäkseen heidät vielä kerran; sitten kun he eittämättä aikanaan tulevat takaisin, fanit haluavat maksaa tavallista enemmän nähdäkseen heidät pitkästä aikaa. Tämä omien tekemisten arvon nostaminen keinotekoista niukkuutta luomalla on näkynyt myös bändin tiedotuslinjassa: alunperin heidän piti kieltäytyä kokonaan haastatteluista, mutta kummasti Helsingin Sanomien kohdalla pyörrettiin päätös.

Päteviä vasta-argumentteja on esittänyt Jussi Mäntysaari, jonka mukaan kyse on populaarimusiikkiin kuuluvasta teatterista. Eihän tällaisessa menettelyssä olekaan mitään uutta ja ihmeellistä. Vuonna 1999 CMX ilmoitti pitävänsä taukoa keikkailusta, mutta kohtuutta ymmärtämättömän median silmissä siitä tulikin keikkailun lopettaminen tai jopa koko bändin uran päätepiste. He kuitenkin halusivat vain viheltää pelin hetkeksi poikki ja rauhoittua tekemään seuraavaa levyään, ”jotta emme alkaisi esittää itseämme, leipääntyä, mielistellä yleisöä ja pitää asioita itsestäänselvinä” (Kysy-palsta 1/99), eli juuri niistä syistä miksi monen muunkin bändin olisi kannattanut lopettaa tai mennä tauolle paljon aiemmin. Mediassa asia paisui kohtuuttomuuksiin ja lopulta bändi vaikutti sanansa syöneeltä kun he palasivat keikoille pari vuotta myöhemmin.

CMX onkin laskenut omaksi ansiokseen sen, että tuon tapauksen jälkeen suomalaiset bändit eivät ole uskaltaneet ilmoittaa lopettavansa vaan ovat siitä lähtien ”jääneet määrittelemättömän pituiselle tauolle”. Vuodesta 2008 hiljaiseloa viettänyt Zen Café taitaa olla pisimpään päätöksessään pysynyt iso kotimainen bändi, joka on jäänyt CMX:n jälkeen ”tauolle”. Ulkomailta löytyy tietenkin loputtomasti esimerkkejä isoista bändeistä joiden joka toinen kiertue on jäähyväiskiertue ja joka toinen comeback-kiertue. Kyllähän jokainen populaarikulttuuria seuraava osaa lukea rivien välistä ettei mikään tauko ole rockissa ikuista, paitsi tietysti jos bändin luovat moottorit kuolevat – keulahahmon kuolema ei vielä riitä, kuten esim. Doorsin ja Queenin kohtalosta on pääteltävissä.

Sekä Österman että Mäntysaari ovat omalla tavallaan oikeassa. Mäntysaaren argumentit kuitenkin särähtävät lopulta enemmän korvaani, koska hän näkee popmusiikin eskapistisuuden ongelmattomana asiana:

”Me HALUAMME uskoa että juuri se keikka on viimeinen, juuri sillä keikalla dramaattisen finaalin päätteeksi Paula Vesala laulaa Matkalaulun, tirauttaa kyyneleen ja halaa Juho Vehmasta. Sitten Mira laittaa mikrofonin telineeseen ja kävelee pimeyteen. Esirippu. Katharsis.”

”Fantasiaa harjoitetaan siellä lavalla, ja yleisön mielissä sen parituntisen ajan minkä keikka kestää … Musiikki on parhaimmillaan silloin, kun se vie meidät jonnekin muualle.” – Jussi Mäntysaari, 5.9.2013

En tiedä keihin Mäntysaari viittaa ”meillä”, mutta minä en ainakaan laske itseäni siihen joukkoon. En minä halua uskoa fantasioihin, sillä en mene keikoille matkustakseni jonnekin muualle. Haluan olla läsnä, sillä minun mielestäni musiikki on parhaimmillaan silloin kun se juurruttaa minut kuulijana aikaan ja paikkaan. Keikat ovat minulle parhaimmillaan messumaisia itsensä hukkaamisen ja löytämisen tiloja.

Yhtye on kovan keikkabändin maineessa, osin heidän live-esiintymistensä tunteellisuuden vuoksi. Heidän musiikillaan on hämmentävä kyky saada minut kyyneliin suunnilleen joka toisella kuuntelukerralla, ja keikoilla se on väistämätöntä. Tähän tunnelataukseen Mäntysaarikin viittaa, mutta jokseenkin kyynisellä tavalla. Paula Vesala ja Mira Luoti ovat useasti kertoneet kuinka he ovat lavalla vilpittömästi ja tunteet pinnassa, eivätkä feikkaa mitään. Voimakkaat tunteet ovat tosiasia sekä esiintyjän että yleisön kohdalla kun kyseessä on PMMP. Ajatus siitä että se on vain teatteria tekee esiintyjien ja kuulijoiden tunnereaktioista ”ikään kuin tuntemista”, samalla kun lopettamisesta tulee ”ikään kuin lopettamista”. Tällaisessa markkinointikikkojen maailmassa tunteistakin tulee kauppatavaraa.

Vaikka olen lukenut kokonaisen kirjan situationalisteista, en ole saanut selvyyttä siihen mitä ”spektaakkelin yhteiskunta” oikeastaan tarkoittaa, mutta luulen että tässä ollaan aika lähellä tuota Guy Debordin lanseeraamaa käsitettä. Hänen näkemyksessään kapitalistinen kulutusyhteiskunta on pelkkää teatteria. Tuotteiden ostamiseen liittyvät tunne-elämykset ovat valheellisia ja ihmiset menettävät muutenkin kykynsä tuntea oikeasti. Tunnekokemukset pelkistetään kulutustapahtumiksi ja teatteriksi, spektaakkeliksi.

Mäntysaari käyttää rockin illuusiomaisuudesta esimerkkinä encoreja, jotka ovat eräänlaisia pienen mittakaavan comebackeja. Minusta encoret nimenomaan ovat ärsyttävää ja tyhjää teatteria, ja se velvollisuudentuntoinen taputusnäytelmä vain vieraannuttaa minut musiikin kokemisesta. Minulle musiikki ei ole totuuspakoa, se on totuuden löytämistä. Rituaali, ei spektaakkeli. Valtaosa populaarimusiikista ei mahdollista sitä, varsinkaan ne jäähalliluokan bändit. PMMP on kuitenkin poikkeus.

Siitä huolimatta että kyse on (pintapuolisesti) varsin kevyestä ja kaupallisesta musiikista, PMMP:tä kuuntelemalla vai oppia paljon itsestään ja maailmasta. Toki musiikilla on tärkeä viihdyttävä funktionsa, ja heilläkin on iso liuta hauskanpidosta kertovia eskapistisia biisejä kuten Kesäkaverit ja Päät soittaa – tunnetuimpana tietysti Rusketusraidat, joka olisi voinut pahimmillaan muodostua yhtyeelle ylitsepääsemättömäksi taakaksi ja jättää heidät ikuisesti ”yhden hitin ihmeeksi”. Nämä eivät kuitenkaan lukeudu omiin suosikkibiiseihini, enkä muutenkaan halua erityisemmin korostaa tai hehkuttaa tätä puolta PMMP:n tuotannosta. Siinä on kuitenkin myös se toinen puoli.

Näin suoraviivaisessa pop-ilmaisussa on harvoin mitään mikä minua niin voimakkaasti voisi koskettaa, mutta PMMP on jotenkin onnistunut yhdistämään helpon musiikillisen lähestyttävyyden ja pintaa syvemmät tekstit. Yhtye onkin tasapainoitellut herkullisella tavalla vastakohtien välillä, mikä on varmasti ollut avain heidän skeneistä ja genreistä piittamattomaan suosioonsa:

”Tulee jokin bändi, jota kaikki kuuntelevat ja josta kaikki puhuvat. Bändi, jonka laulujen melodinen tarttuvuus ja miellyttävyys sekä sanoitusten oivaltavuus vetoavat muihinkin kuin musiikin suurkuluttajiin. Ja silti hekin ovat innoissaan, rokkipoliisit ja muusikkokollegat ja kriitikot ja naistenlehtien toimittajat ja kaikki muut itseään edelläkäviköinä ja asiantuntijoina pitävät tyypit. Bändissä on paitsi jotain tuttua ja tunnistettavaa myös ihan uutta särmää.” – Pasi Kotilainen (2008: s. 13)

Näitä kahta puolta – Paulan ja Miran molempia – voisi kutsua ”kevyeksi” ja ”vakavaksi” puoleksi, mutta se olisi liian mustavalkoista. Esimerkiksi Rusketusraidat on oikeastaan varsin emansipoitunut kappale: normaalisti populaarimusiikissa tällainen aktiivinen seksuaalisuus on ollut miesten yksityisomaisuutta. Koko debyyttilevy Kuulkaas Enot! (2003) tuntuu nykyään aliarvostetulta, sillä se on kuitenkin pohjimmiltaan poikkeuksellisen anarkistista pop-musiikkia: ”girl poweria” jota ei ole kaupallistettu ja siloiteltu vaarattomaksi; keskarinväläytys miehisen median vallalle määritellä mikä on vakavastiotettavaa.

Levy oikeastaan leimaantui median käsissä pinnallisemmaksi popiksi kuin mitä se todellisuudessa oli. Ehkä aika ei ollut vielä kypsä sille, ja voi olla että PMMP:n myöhemmät ja vakavammat tekstit saavat senkin näyttäytymään jälkikäteen aivan erilaiselta albumilta. Joka tapauksessa Rusketusraitojen kummitus vainosi bändiä pitkään ja vielä toisenkin levyn jälkeen heitä pidettiin ”Nylon Beatin manttelinperijänä” (Salla Brunou, ilosaarirock.fi) ja ”roskapoppina” (Antti Lähde, Rumba 12/2005), vaikka näitä ilmaisuja alettiinkin käyttää hitusen myönteisessä sävyssä.

Tuo toinen levy, Kovemmat kädet, olikin yhtyeen portti ”vakavastiotettavien” rock-bändien joukkoon. Monen ”uskottavamman” musiikin ystävän tie ristesi yhtyeen kanssa sen myötä, niin minunkin. Seuraavaksi käsittelen yhtyettä oman kokemukseni kautta, muutaman esimerkkikeikan ja -biisin avulla.

Lue loppuun →

Soundi-lehden kansissa 2000-2013

Julkaistu 30.9.2013 , kirjoittanut Melomaanikko

Palaan kesälaitumilta samalla tavalla kuin niille lähdinkin, eli ajankohtaisilla aiheilla. Suomen pop/rock-media on ollut melkoisessa myllerryksessä viime aikoina ja varsinkin nyt syyskuussa: hyvä että Radio Helsinki saatiin myytyä, niin uutisista sai lukea että Soundi on myyty Pop Medialle. Soundin perinteisen arkkivihollisen Rumban lisäksi firma kustantaa mm. hieman vanhemmalle lukijakunnalle suunnattua Rytmiä ja raskaaseen musiikkiin erikoistunutta Infernoa. Kehitys on huolestuttavaa siinä mielessä, että mediasisältöjen keskittyminen harvojen yritysten käsiin ei yleensä ruoki journalistista moniäänisyyttä, joka kuitenkin on yksi demokratian ja sananvapauden kulmakivistä. Poikkeuksiakin tähän yleiseen trendiin toki on. Pop Median ulkopuolisista rock/pop-lehdistä merkittävin taitaa vastaisuudessa olla ilmaislehti Sue, joka onkin Suomen luetuin musiikkilehti (115 000 – 127 000 lukijaa/kk).

Tämä taitekohta suomalaisen rock-median historiassa on hyvä hetki katsoa taaksepäin. Soundi (101 000 lukijaa/kk) ja Rumba (48 000 lukijaa/kk) ovat Suomen tilatuimmat ja tunnetuimmat pop/rock-lehdet, enkä itse ole juurikaan muita missään vaiheessa lukenut. Preferoimani lehti on vuoroin ollut Rumba, vuoroin Soundi. Ensin mainittu on petrannut huomattavasti uusimman uudistuksensa (2011) myötä, koska se on ryhtynyt julkaisemaan pidempiä ja perusteellisempia juttuja – sellaisia, joita minä rock-journalismilta toivon. Se on myös visuaalisesti tyylikkäämpi kuin kilpailijansa, joten en ole enää Soundia pahemmin lukenut. Rytmi (43 000 lukijaa/kk) taas on itselleni liian pappalehti ja Inferno (30 000 lukijaa/kk) turhan puristinen genrerajoituksensa suhteen. Sue puolestaan vaikuttaa enemmän mainoslehdeltä kuin kriittiseltä journalismilta.

Ennen tuota uudistusta luin pääasiallisesti Soundia, koska silloin se tuntui antavan niille minun suosiossani oleville pitkille ja perusteellisille jutuille paremmin tilaa kuin köykäiseltä ja epäesteettiseltä läpyskältä vaikuttavanut Rumba. Varsin pian minulle kuitenkin muodostui hyvin voimakas mielikuva siitä, että Soundi käytti pitempää muotoa lähinnä hyvin rajatun artistikirjon mainostamiseen. Ihan kuin lehdellä olisi ollut 12 vakiobändiä jotka pääsivät lehteen kerran vuodessa, eri järjestyksessä vain, ilman että kenellekään muulle annetaan tilaa. Tästä syntyi ajatus tilastoida asiaa jotenkin, mutta se jäi moneksi vuodeksi kytemään jonnekin mieleni perukoille.

Viime keväänä sitten viimein otin, syystä jota en muista, idean projektikseni – tämä ei siis liity varsinaisesti mitenkään Soundin myyntiin, koska homma sai alkunsa kauan ennen sitä. Ajattelin että yksinkertaisin ja helpoin tapa tilastoida näitä Soundin ”vakiobändejä” ovat lehden kansikuvat, koska ne koostuvat yleensä yhdestä isosta bändi- tai artistikuvasta, jossa on se lehden pääartisti, jota käsitellään useimmiten sivumääräisestikin eniten.

Aineistokseni valikoituivat Soundien kansikuva-artistit numerosta 1-2/2000 numeroon 8/2013 eli tämän vuosituhannen kaikki numerot Soundin myyntiin asti. Yhteensä numeroita kertyi tuolta ajalta 150, ja niissä esiintyi 223 artistia tai bändiä. Joskus kannessa on siis kaksi eri kuvaa eri artisteista, joskus useampi artisti on saatu yhteiskuvaan. Poikkeuksellisten juttusarjojen yhteydessä voi olla myös kollaasi monesta eri esiintyjästä. 2000-luvulla ei ole julkaistu yhtään kantta jossa olisi muuta kuin valokuvia muusikoista.

Lue loppuun →

Melomaanikko

Tutkimusmatkoja uusiin kuulemisen tapoihin

Avainsana-arkisto: CMX

Kymmenen vuotta skroplausta, osa 2

Artistit

Raidat

Albumit

Kymmenen vuotta skroplausta, osa 1

Vinyylifetissin metafysiikkaa

Paulan ja Miran musiikillinen perintö

Soundi-lehden kansissa 2000-2013